Etusivu » Tarkkaavuuden ja yliaktiivisuuden ongelmat

Tarkkaavuuden ja yliaktiivisuuden ongelmat

Kotineuvola
1.7.2012
Elina Hermanson
Lyhenteitä
ADD=Attention deficit disorder. Lapsen keskittymiskyky, kyky ylläpitää tarkkaavuuttaan tiettyyn asiaan on heikko, mutta lapsella ei ole poikkeavaa motorista levottomuutta.
ADHD=Attention deficit / hyperactivity disorder. Tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö, johon liittyy impulsiivisuutta. Diagnoosi edellyttää, että jotkin haittaa aiheuttaneet yliaktiivisuuden/impulsiivisuuden tai tarkkaamattomuuden oireet ovat esiintyneet ennen seitsemän vuoden ikää. Jotakin oireista johtuvaa haittaa ilmenee kahdella tai useammalla elämän alueella (esim. koulussa ja kotona).
DAMP=Deficits in attention, motor coordination and perception. Suunnilleen sama kuin ADHD. Nimitystä käytetään erityisesti Ruotsissa.
MBD=Minimal brain dysfunction. Vanhentunut nimitys, jota ei enää löydy tautiluokituksesta.

Keskittyminen on ajoittain vaikeaa kaikilla, ja monet ovat aktiivisia ja touhukkaita, mutta kaikki keskittymisvaikeudet eivät merkitse ADHD:ta tai ADD:ta. Diagnoosin tekemiseksi vaaditaan, että ongelmat ovat pitkäaikaisia ja näkyvät lähes kaikkialla, missä lapsi viettää aikaansa. Vaikeudet heikentävät lapsen toimintakykyä, haittaavat jokapäiväisiä toimintoja ja uhkaavat kehitystä. ADD:tä voi olla vaikeampi havaita kuin ADHD:ta, koska lapsi ei ole motorisesti levoton eikä siten samal­la tavalla vaadi aikuisten huomiota.

Kansainvälisen käsityksen mukaan tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö on yksi yleisimmistä lasten pitkäaikaissairauksista. Siitä kärsii viitisen prosenttia lapsista – joidenkin tutkimusten mukaan vieläkin useampi. Ongelma on kolmesta kuuteen kertaan tavallisempi pojilla kuin tytöillä. ADHD:n yleisyydessä ei ilmeisesti ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta nykyään sitä osataan diagnosoida aiempaa paremmin. Sen haittaavuus on myös kasvanut, koska yhteiskuntamme on käynyt yhä vaativammaksi. Elämä on entistä enemmän täynnä virikkeitä ja hälyä. Lasten pitää isoissa ryhmissä opiskella yhä monimutkaisempia asioita.

Nykyisin ajatellaan, että ADHD:ssa ja ADD:ssa on kyse aivojen toimintahäiriöstä, joka liittyy toisaalta aivojen hienorakenteeseen, toisaalta poikkeavaan hermovälittäjäainekemiaan. Toimintahäiriön vaikutuksesta aivot eivät kykene sulkemaan pois epäolennaista informaatiota, vaan eri suunnista tulevat ärsykkeet häiritsevät lasta koko ajan.

Perinnöllisyyden merkitykseksi arvioidaan 60–80 %; tarkkaavuushäiriö ei ole siis kokonaan geenien määräämä kohtalo, mutta suuri merkitys geeneillä on. Myös biologinen (esimerkiksi ravitsemustilanne) ja psykologinen (esimerkiksi läheiset kiintymyssuhteet, johdonmukainen tai epäjohdonmukainen kasvatus) ympäristö muokkaavat hermoratayhteyksien rakentumista.

Tarkkaavuuden ongelmat eivät aina johdu ADHD:sta. Laki sanoo, että diagnooseja saa asettaa ainoastaan lääkäri. Lääkärin kuuluu ottaa laaja-alaisesti huomioon monia seikkoja, ja tämän takia usein teetätetään erilaisia kyselyitä ja selvitetään tilannetta useammalta henkilöltä. Lääkäri miettii myös erotusdiagnostiikkaa: joskus tarkkaavuusongelmat selittyvät tilapäisillä stressitekijöillä, joskus muulla sairaudella. Verikoetta tai kuvantamistutkimuksia, joiden perusteella ADHD selviäisi, ei toistaiseksi kyetä tekemään.

ADHD-lapset ovat haastavia kasvatettavia. Toisinaan lapsi kykenee toimimaan hyvin, toisinaan vallitsee täysi kaaos. Oman toiminnan ohjaaminen käy vaikeaksi, kun kesken tekemisen innostuu uudesta asiasta. Vuorovaikutus sävyttyy helposti kielteisesti, kun lasta joudutaan jatkuvasti ojentamaan. Vanhempien itsetunto on kovilla, ja epäonnistumisen tunne heijastuu lapseen pahentaen kierrettä. Stressaantuneena ihminen turvautuu tutuimpaan toimintatapaansa, vaikka se ei olisikaan järkevin.

ADHD- tai ADD-diagnoosin saaminen helpottaa usein sekä lasta että perhettä, koska se selittää vaikeudet. Monet ovat kokeneet, että lapsen tilannetta on pidetty yksinomaan kasvuympäristössä syntyneiden ongelmien tuloksena. Lapsi on saattanut kokea, että hän on "huono" – vaikka kyse on vain siitä, että yksi kohta aivoista ei toimi niin hyvin kuin muilla!

Tarkkaavuuden ja toiminnan ohjauksen vaikeuksia voidaan helpottaa sekä lääkkeillä että ilman lääkkeitä, tukemalla lasta ja hänen perhettään. Tukitoimet esimerkiksi päiväkodissa tai kou­lussa voidaan alkaa jo ennen kuin ADHD-diagnoosia on tehty. Näin usein tapahtuukin. Lapsi sijoitetaan pienempään ryhmään, jossa aikuinen ehtii antaa lapselle erityishuomiota. Tulevien tapahtumien ennakointi, johdonmukaisuus ja tehtävien pilkkominen pienempiin osiin helpottavat keskittymistä. Lapselle kerrotaan selkeästi, minkälaista toimintaa häneltä odotetaan, ja hänelle annetaan tietoisesti positiivista palautetta onnistumisista.

Samanlainen käyttäytyminen helpottaa eloa myös kotona, mutta tämän sanominen on tietysti helpompaa kuin sen tekeminen. Omaa käyttäytymistä ei ole helppoa muuttaa! On todettu, että vanhempia kovasti auttaa se, jos he pääsevät "perhekouluun" tai muuhun ryhmätoimintaan. Myös kirjallisia ohjeita on saatavilla.

Lääkehoito on monessa tutkimuksessa todettu tehokkaaksi keinoksi auttaa ADHD-lasta, joko yksin tai yhdistettynä käyttäytymisterapiaan. Lääkehoito vaikuttaa stimuloimalla niitä aivojen osia, jotka ADHD:ssa toimivat huonosti. Syy, miksei lääkehoito aina auta, voi johtua siitä, että diagnoosi on väärä – pulmana ei olekaan biologispohjainen toimintahäiriö, vaan esimerkiksi lapsen uhmakas häiriökäyttäytyminen, jonka syyt ovat psykososiaalisissa olosuhteissa. Toinen selitys on, että tarkkaavuusongelma on voinut jo hautautua toissijaisiin ongelmiin – ahdistuneisuus ja käytöshäiriöt ovat näillä lapsilla hyvin tavallisia. Psyykkinen paha olo ei luonnollisestikaan helpotu pelkällä ADHD-lääkehoidolla.

Suomessa ADHD-lääkehoitoihin on suhtauduttu pitkään varauksellisesti, kun taas Yhdysvalloissa ADHD-lääkehoidot ovat hyvin yleisiä. Jo vuonna 1995 arvioitiin lähes kolmen prosentin kaikista 5–18-vuotiaista amerikkalaislapsista saavan ADHD-lääkehoitoa, ja sittemmin käyttö on vain yleistynyt. Amerikkalaista käytäntöä voi hyvin arvostella: siellä lääke määrätään pikavastaanotolla, ja muu seuranta ja tuki saatetaan unohtaa.

Lääkkeillä on vaaransa, joskin haittavaikutukset ovat yleensä lieviä – unihäiriöt, ruokahaluttomuus, mahakipu ja päänsärky ovat tavallisimmin kuvattuja. Eniten huolta liittynee siihen, että tavallisimmin käytössä olevat lääkkeet, niin sanotut stimulantit, ovat sukua amfetamiinille. Jos stimulanttilääkkeen pitoisuus veressä nousisi nopeasti, se aiheuttaisi amfetamiinin kaltaisia vaikutuksia. Nykyisin markkinoilla olevat valmisteet ovat sellaisia, ettei niiden väärinkäyttö onnistu.

Suomalaisen, uudehkon käytännön mukaista on tarjota mahdollisuus lääkehoitokokeiluun, jos lapsi on vähintään kuusivuotias. Lääkehoito voidaan aloittaa samanaikaisesti muun hoidon kanssa tai jos psykososiaalisista hoidoista ei ole ollut riittävästi apua. Sen voi aloittaa kuka tahansa lääkäri, joka on perehtynyt ADHD:n hoitoon. Tavallisimmin tällainen lääkäri on lasten- tai nuorisopsykiatri, lastenlääkäri tai -neurologi tai näihin aloihin erikoistuva lääkäri. Lähitulevaisuudessa myös esim. koululääkärit aloittanevat ADHD:n lääkehoitoja. Lääkärin pitää etenkin alussa seurata lääkehoidon onnistumista tiiviisti.

Iän myötä ADHD-oireilu yleensä lievittyy, mutta jos ADHD:ta ei ole hoidettu asianmukaisesti, siitä on aikuisikään mennessä voinut seurata elämänpituisia haittoja. Tiedetään, että ADHD voi haitata opintoja ja työllistymistä ja lisätä psykiatristen häiriöiden, syrjäytymisen ja päihteiden käytön riskiä. ADHD:n asianmukainen hoito puolestaan vähentää näitä seurannaisvaikutuksia ja parantaa elämänlaatua.

ADHD:sta on tehty Käypä hoito -suositus. Sen potilasversio löytyy esimerkiksi internetosoitteesta

www.terveyskirjasto.fi> Käypä hoito, potilasversiot.