Etusivu » Laskimotukos (laskimoveritulppa)

Laskimotukos (laskimoveritulppa)

Lääkärikirja Duodecim
16.12.2016
kardiologian erikoislääkäri Raimo Kettunen

Laskimoveritulppa tarkoittaa verihyytymän muodostumista laskimoon. Laskimoveritulppa on kohtalaisen yleinen, ja se yleistyy iän mukana. Laskimoveritulppia syntyy miltei yksinomaan alaraajoihin. Veritulppa syntyy laskimoihin eri tavalla kuin valtimoihin, minkä vuoksi sen riskitekijät ovat erilaiset kuin valtimotaudissa.

Laskimotukos syntyy syvällä kudosten sisällä oleviin laskimoihin. Ihon alla sijaitsevissa pinnallisissa laskimoissa esiintyy laskimotulehduksia, mutta ei merkittäviä tukoksia. Ks. kuva «Laskimotulehdus ja laskimotukos»1.

Syyt

Veritulppia syntyy juuri alaraajojen syviin laskimoihin siksi, että siellä laskimoverenkierto on tavallista hitaampaa ja siten alttiimpi hyytymistä edistäville häiriöille. Laskimotukos on kuitenkin harvinainen ilman riskitekijöitä. Alla on lueteltu riskitekijöitä, joiden johdosta hyytymiä syntyy tavallista herkemmin.

  • Pitkä liikkumattomuus esimerkiksi sairauden tai pitkän lentomatkan vuoksi. Lennolla riskiä lisää vielä asento, jossa istuimen reuna voi haitata alaraajojen laskimoverenkiertoa. (ks. «Lentomatka ja terveys»1)
  • Alaraajojen vammat, esimerkiksi kipsatut murtumat
  • Suuret leikkaukset ja niihin liittyvä vuodelepo
  • Ehkäisytabletit etenkin tupakoivilla naisilla
  • Raskaus
  • Vaikea sairaus, etenkin syöpä
  • Lihavuus. Laskimotukoksen uusiutumisriski ylipainoisilla (10 kiloa tai enemmän) on kaksinkertainen normaalipainoisiin verrattuna.
  • Perinnölliset hyytymishäiriöt ovat harvinaisia. Tavallisin näistä on erään hyytymistekijän (FV) geenin mutaatio (ks. «Perinnöllinen verisuonitukos (veritulppa)»2).

Oireet

Alaraajan syvän laskimotukoksen tyypilliset oireet ovat pohkeen turvotus, leposärky ja arkuus sekä kävellessä tuntuva kipu. Usein oireena on vain jokin näistä. Laskimoveritulppa voi salakavalasti olla myös kokonaan oireeton. Raskausaikana syvä laskimotukos kehittyy tyypillisesti vasempaan alaraajaan.

Samantapaisia oireita voi esiintyä muistakin syistä, minkä vuoksi kuvatut oireet eivät aina merkitse veritulppaa. Jos on kaikki kolme oiretta (pohkeen turvotus, särky ja kävelykipu) kymmenestä henkilöstä kuudella todetaan laskimotulppa. Jos on vain yksi oireista, laskimotulpan mahdollisuus on 1–2 kymmenestä.

Laskimoveritulpan vaarallisin seuraus voi olla keuhkoveritulppa (ks. «Keuhkoveritulppa (keuhkoembolia)»3). Hyytymä tai siitä irronnut kappale irtautuu laskimon sisäseinämästä ja kulkeutuu veren mukana sydämen oikean puoliskon kautta keuhkoihin, missä se tukkii keuhkovaltimon jonkin haaran. Keuhkoveritulpalle tyypillisiä oireita ovat hengenahdistus, yskänärsytys, veriyskä ja rintakipu, myöhemmin kuumeilu ja suorituskyvyn heikkeneminen. Iso keuhkoveritulppa aiheuttaa äkillisen kohtauksen, johon liittyy hengenahdistus tai rintakipu, verenpaineen lasku ja sokki, jopa tajunnan menetys. Pienet keuhkotulpat voivat ilmetä nopeasti ohimenevänä hengenahdistuskohtauksena. Jos hyytymä syöttää toistuvasti kappaleita keuhkoihin, esiintyy asteittain pahenevaa ahdistusta.

Syvissä alaraajan laskimoissa oleva laskimotulppa yleensä aina paranee hoidon avulla, mutta seurauksena voi joskus olla pysyviä häiriöitä laskimoiden toiminnassa. Tällöin suonikohjujen, säärihaavojen ja muiden oireiden vaara suurenee.

Hoito

Laskimo- tai keuhkoveritulppaa epäiltäessä on syytä hakeutua päivystysvastaanotolle. Veritulpan mahdollisuutta voidaan tutkia erityisellä verikokeella (D-dimeeri; ks. «Fibriinin D-dimeerit plasmasta (P-FiDD)»4). Jos laskimotukoksen todennäköisyys on pieni tai enintään kohtalainen, voidaan laskimotukos sulkea pois D-dimeerin verikoemäärityksellä. Jos vähäoireisella potilaalla veren D-dimeeripitoisuus on viitealueella, ei muita tutkimuksia tarvita. Useiden sairauksien yhteydessä, leikkausten jälkeen ja raskaana olevilla D-dimeerin määrityksestä ei ole hyötyä, koska arvo suurenee näissä tiloissa. Syvän laskimotukoksen tutkimiseen käytetään kaikukuvausta ja keuhkoveritulpan tutkimiseen useimmiten tietokonekerroskuvausta (tietokonetomografiaa, TT-angiografiaa).

Hoito aloitetaan hyytymiseen nopeasti vaikuttavalla hepariini-lääkkeellä, jota annostellaan kerran tai kahdesti vuorokaudessa ruiskeena ihon alle. Samaan aikaan aloitetaan suun kautta pidempikestoinen verenohennushoito eli antikoagulaatiohoito (ks. «Verenohennuslääkkeet (antikoagulaatiohoito)»5). Antikoagulaatiohoito jatkuu tavallisesti 3–6 kuukautta. Pidempää ja jopa pysyvää hoitoa käytetään, jos laskimotulpan uusiutumisriski on selvästi suurentunut.

Laskimoveritulppa hoidetaan useimmiten kotona. Jos hyytymä ulottuu korkealle nivusseutuun asti, alkuvaiheen hoitoon voidaan erityistapauksissa liittää veritulpan liuotushoito. Keuhkoveritulpassa käytetään usein liuotushoitoa ja yleensä tarvitaan muutakin hoitoa tilanteen vakavuuden mukaisesti.

Laskimoveritulpan yhteydessä käytetään päivittäin tukisukkaa tai -sidosta. Polviin asti ulottuva sukka tai sidos asetetaan aamuisin vuoteessa ollessa ennen ylösnousua ja poistetaan yön ajaksi.

Keuhkoveritulppa (keuhkoembolia) hoidetaan aina kiireellisenä sairaalassa. Vaikeissa tapauksissa käytetään veritulpan liuotushoitoa. Aina annetaan hyytymistä estävää hepariinia ja aloitetaan suun kautta antikoagulaatiohoito (ks. «Verenohennuslääkkeet (antikoagulaatiohoito)»5), jota jatketaan tilanteen mukaan 3–6 kuukautta. Lievän keuhkoveritulpankin hoito voidaan toteuttaa kotona.

Laskimotulppien ehkäisy

Terveydenhuollossa käytetään ennalta ehkäisevää hepariinihoitoa laskimotulppien ehkäisemiseksi silloin, kun tulppariski on selvästi suurentunut. Suurehkojen leikkausten yhteydessä sairaaloissa käytetään noin viikon kestävää hepariinihoitoa. Ehkäisevää hepariinihoitoa annetaan ilman leikkaustakin etenkin sydän- ja syöpäpotilaille, jos potilas joutuu olemaan vuoteessa useita päiviä. Raskaana olevat tarvitsevat hepariinihoitoa silloin, kun heillä on ollut veritulppa aikaisemman raskauden yhteydessä tai muista syistä suurentunut riski.

Jokainen voi pienentää laskimotulppien vaaraa välttämällä pitkään istumista. Esimerkiksi pitkillä auto- tai lentomatkoilla noustaan aika ajoin jaloittelemaan. Tuolloin suositellaan välttämään kiristäviä vaatteita, juomaan riittävästi vettä ja liikuttelemaan jalkoja. Jos on suurentunut veritulpan riski perinnöllisen geenimuutoksen takia (ks. «Pinnallinen laskimotulehdus»6) tai muusta syystä, on syytä käyttää pitkillä lentomatkoilla hoitosukkaa (ks. «Lentomatka ja terveys»1). Valtimotaudin ehkäisyyn käytetty asetyylisalisyylihappo ("aspiriini") ilmeisesti ehkäisee myös laskimotulppia, mutta tutkimustieto ei tältä osin ole varmaa. Suuren tukosvaaran potilaille lääkäri voi määrätä kerta-annoksena pienimolekyylistä hepariinia pitkille (yli 6 tuntia kestäville) lentomatkoille, jos potilaalla ei ole menossa antikoagulanttilääkitystä.

Jos perinnöllisistä tai muista syistä veritulppien vaara on suuri, käytetään vuosikausia jatkuvaa antikoagulanttihoitoa uusien hyytymien ehkäisemiseksi. Estohoito voi lisätä verenvuodon vaaraa. Vuotoriski on yleensä suurin ensimmäisen kuukauden aikana.

Lisää tietoa laskimotukoksesta ja keuhkoveritulpasta

Valtakunnallisen Käypä hoito -suosituksen potilasversio: ks. «Laskimotukos ja keuhkoembolia (veritulppa)»7.

Käytettyjä lähteitä

Käypä hoito -suositus Laskimotukos ja keuhkoembolia «http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50022»1