Myelooma on veren ja luuytimen plasmasoluihin liittyvä pahanlaatuinen syöpäsairaus. Siihen sairastuu vuodessa 3–4 henkeä sataa tuhatta suomalaista kohden. Yleisin sairauden ilmaantumisikä on 50–70 vuotta. Myelooman aiheuttajaa ei tunneta.
Myelooma ilmenee eri tavoin. Yleisin oire on luustokipu jossain päin kehoa, koska myelooma voi levitä luustoon ja aiheuttaa murtumia. Luustomuutoksia syntyy tavallisimmin selkänikamiin, kylkiluihin, kalloon, lantioon ja raajojen pitkiin luihin.
Luusta vapautunut kalsium voi johtaa veren suurentuneeseen kalsiumpitoisuuteen (ks. «Kalsium - liikaa (hyperkalsemia) ja liian vähän (hypokalsemia)» 1). Ensioireena saattaa olla voimakas väsymys tai vaikea tulehdussairaus. Joskus munuaisten vajaatoiminta on sairaiden ensimmäinen ilmenemismuoto. Sairauden yhteydessä todetaan usein myös anemiaa. Lasko eli "senkka" (ks. «Lasko (B-La)» 2) on yleensä huomattavasti koholla. Osalla potilaista myelooma todetaan sattumalta, kun selvitetään laboratoriotutkimuksissa todetun kohonneen laskon syitä.
Potilaiden veressä tai virtsassa todetaan "myeloomaproteiinia" ("M-komponentti"), plasmasolujen tuottamaa erityistä valkuaisainetta. Yleisin myeloomavalkuainen on nimeltään immunoglobuliini G (IgG).
Sairauden toteamiseksi ja sen luonteen selvittämiseksi tarvitaan luuydinnäyte, veri- ja virtsakokeita sekä luustosta röntgenkuvia.
Oireettomassa myeloomassa ei tarvita hoitoa. Tällöin potilaan tilaa seurataan säännöllisesti poliklinikkakäynneillä. Liian varhaisen hoidon on todettu aiheuttavan turhia haittavaikutuksia ilman, että ne pidentäisivät elämää.
Hoidon aloittamista suositellaan, mikäli potilaalla todetaan selviä oireita. Nykyään käytetään yleensä eri lääkkeiden yhdistelmiä. Hoito valitaan yksilöllisesti ottaen huomioon esimerkiksi potilaan muut sairaudet. Useimmin käytetty lääke on kortisoni isoina annoksina. Muita lääkkeitä ovat talidomidi ja sen sukulainen lenalidomidi, bortetsomibi sekä erilaiset solunsalpaajat. Suurin osa potilaista saa myös bisfosfonaattilääkitystä luunmurtumien ja uusien luustomuutosten syntymisen ehkäisemiseksi sekä alentamaan veren suurta kalsiumpitoisuutta. Luustokipujen hoidossa käytetään vahvoja kipulääkkeitä ja tarvittaessa myös sädehoitoa.
Solunsalpaajien lisäksi pyritään mahdollisuuksien mukaan käyttämään kantasolusiirtoja, joiden avulla on mahdollista pidentää elinikää keskimäärin vuodella, mutta silläkään ei ole yleensä mahdollista parantua lopullisesti myeloomasta. Keskimääräinen elinaika on noin neljä vuotta, mutta vaihtelee paljon tapauksesta toiseen niin, että osa potilaista elää yli kymmenen vuotta taudin toteamisen jälkeen.
Sairauteen ei tunneta ehkäisyä.
Kyle R.A, Rajkumar S.V. Multiple myeloma. Blood 2008; 111: 2962–72.
Remes, K. Multippeli myelooma. Kirjassa: Ruutu T, Rajamäki A, Lassila R, Porkka K, toim. Veritaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim 2007, s. 454–70.
