Etusivu » Suunympärysihottuma (perioraalidermatiitti)

Suunympärysihottuma (perioraalidermatiitti)

Lääkärikirja Duodecim
28.4.2014
iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäri Anna Hannuksela-Svahn

Suunympärysihottuma eli perioraalidermatiitti kuuluu samaan tautiperheeseen kuin ruusufinni (ks. «Ruusufinni»1). Sitä on eniten 25–50-vuotiailla naisilla, mutta sitä esiintyy myös miehillä ja toisinaan lapsilla. Sitä on pidetty milloin ehkäisytablettien, milloin kortisonivoiteiden tai kosmetiikan aiheuttamana, mutta ne ilmeisesti vain laukaisevat taudin eivätkä aiheuta sitä yksin ilman muita tekijöitä. Jokin nykyajan altiste on ilmeisesti oireilun takana, sillä perioraalidermatiittia on ollut vasta 1950-luvulta lähtien.

Oireet

Suun ympärillä, joskus silmien ulkonurkkien lähellä esiintyy pieniä märkänäppylöitä tiheässä. Komedoja, yleistä punoitusta tai hiussuonten laajentumia ei ole (kuvat «Suunympärysihottuma»1 ja «Silmänympärysihottuma»2), mutta toisinaan se liittyy tali-ihottumaan, jolloin nenänpielet punoittavat ja hilseilevät «Tali-ihottuma»2. Harvinaisempi muoto suunympärysihottumaa on ekseema, jossa melko tarkkarajaisilla alueilla suun ympärillä on yhteinäsiä tai läiskäistä punoitusta ja hilseilyä eikä märkänäppylöitä esiinny. Ihottumaa ei ole huulipunan alueella. Ihottuma voi kirvellä tai kutista. Joillakin naisilla oireet pahentuvat kuukautisiin liittyen. Auringon UV-valo ja ympäristön lämpötilan vaihtelut voivat pahentaa oireita.

Taudin toteaminen

Diagnoosi tehdään taudinkuvan mukaan. Bakteeriviljelyä tai muita laboratoriotutkimuksia ei yleensä tarvita. Raja muutamiin muihin talirauhasten tauteihin voi olla epäselvä. Sellaisia ovat tavallinen ruusufinni (ks. «Ruusufinni»1), tali-ihottuma (ks. «Tali-ihottuma»2) ja karvatuppitulehdus eli follikuliitti (ks. «Karvatuppitulehdus (follikuliitti)»3).

Itsehoito

Ihonhoitotuotteiden ja meikkiaineiden vaihtoa toisenmerkkisiin kannattaa kokeilla. Ihon voi puhdistaa totutulla tavalla muuten, mutta kasvot on pestävä vähintään kahdesti viikossa saippuan kera. Niin vähennetään talirauhasten tiehyissä elävien mikroskooppisen pienten talipunkkien (ks. «Talipunkki»4), rasvahiivojen ja bakteerien määrää. Punkit, hiivat ja bakteerit voivat lisätä tulehdusta. Metronidatsoligeeliä tai –emulsiovoidetta voi kokeilla pakkausohjeen mukaisesti 1–4 kuukauden kuureina. Paikallishoito jollakin sienitautien hoitoon tarkoitetulla, esimerkiksi klotrimatsolia tai mikonatsolia sisältävällä voiteella voi auttaa riittävästi (ks. klotrimatsolin «http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=far&p_haku=klotrimatsoli&p_loki=e»1 ja mikonatsolin «http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=far&p_haku=mikonatsoli&p_loki=e»2 lääkeopashaku). Jotkut suosittelevat kaikesta paikallishoidosta ja meikeistä luopumista. Tutkimustuloksia tällaisen "nollahoidon" tuloksista ei juuri ole, sillä potilaita sellaiseen tutkimukseen on lähes mahdoton saada.

Milloin hoitoon?

On aika lähteä lääkäriin, kun oma hoito ei ole tepsinyt ja tauti häiritsee kosmeettisesti ja sosiaalisesti. Sisäisenä lääkkeenä käytetään tavallisesti lymesykliiniä, doksisykliiniä tai tetrasykliiniä noin kuukauden pituisina kuureina. Samalla käytetään metronidatsolivoidetta tai -geeliä, jota jatketaan viikkoja tai kuukausia sisäisen kuurin jälkeenkin. Säännöllinen paikallishoito vähentää sisäisen hoidon tarvetta. Viime vuosina on alettu lisääntyvästi käyttää pimekrolimuusivoidetta, jolla ei pitkässäkään käytössä näytä olevan samanlaisia haittoja kuin kortisonivoiteella.

Ehkäisy

Perioraalidermatiittia ei voitane ehkäistä muuten kuin välttämällä hydrokortisoni- ja muiden kortisonivoiteiden käyttöä kasvoissa yli 3 viikkoa yhteen mittaan.

Käytettyjä lähteitä

Kammler HJ. Perioral Dermatitis. www.emedicine.medscape.com/article/1071128