Oirekuva

Traumaperäisen stressihäiriön oirekuvassa voidaan erottaa kolme oireiden pääryhmää. Traumaattinen tapahtuma koetaan uudelleen, mikä ilmenee toistuvina ahdistavina muisti- ja mielikuvina, tuntemuksina tai unina traumaattisesta tapahtumasta: traumaattisesta tapahtumasta tavalla tai toisella muistuttavat tapahtumat, asiat tai mielikuvat herättävät häiriöstä kärsivällä voimakasta ahdistusta tai autonomisen hermoston aktivoitumisesta aiheutuvia ruumiillisia oireita.

Henkilö pyrkii usein välttämään traumaattisesta tapahtumasta muistuttavia asioita, keskusteluita, toimintoja, paikkoja, jne. ja torjuu tapahtumaan liittyvät muistot tietoisuudestaan. Tämän tuloksena henkilö voi eristäytyä sosiaalisesti, hänen kykynsä kokea ja ilmaista tunteitaan ja tulevaisuudennäkymänsä voivat kaventua.

Traumaattiset muistot ja mielikuvat voivat aiheuttaa jatkuvan varuillaanolon, joka ilmenee nukahtamisvaikeutena, yöllisinä heräilyinä, ärtyneisyytenä, keskittymisvaikeuksina ja säikähtelynä pienistäkin asioista. Oirekuva ja oireiden voimakkuus vaihtelee suuresti. Oireet voivat joskus olla niin voimakkaita ja pitkäaikaisia, että ne johtavat työkyvyttömyyteen tai esimerkiksi poliiseilla tai palomiehillä kouluttautumiseen uuteen ammattiin.

Kulku

Traumaperäinen stressihäiriö ilmenee useimmiten kolmen kuukauden kuluessa traumaattisesta tapahtumasta, ja useimmilla on ilmennyt akuutti stressihäiriö (ks. «Akuutti stressihäiriö»1) heti onnettomuuden jälkeen. Joskus oireet ilmenevät vasta myöhemmin, useita kuukausia tai jopa vuosia trauman jälkeen. Oireet lievenevät itsestään muutamassa kuukaudessa ja häviävät kokonaan parissa vuodessa noin puolella. Ainakin noin kolmasosalla oireet kuitenkin jatkuvat osalla huomattavasti pitempään ja joskus useita vuosia. Pitkittynyt traumaperäinen stressihäiriö lisää muiden psykiatristen häiriöiden (mm. masennustilat, unihäiriöt, alkoholismi) riskiä.

Aikaisemmat muut traumaattiset kokemukset, ahdistuneisuus- ja masennusalttius ja tukiverkoston niukkuus lisäävät sekä alttiutta häiriöön että oireiden pitkittymiseen, mutta traumaperäinen stressihäiriö voi kehittyä kenelle tahansa erityisesti poikkeuksellisen voimakkaiden traumaattisten tapahtumien seurauksena. Henkilön autonomisen hermoston lisämunuaisen rakenteellinen reaktiotapa äkilliseen stressitilanteeseen saattaa altistaa traumaperäisen stressihäiriön kehittymiselle

Esiintyminen

Näkemykset traumaperäisen stressihäiriön yleisyydestä vaihtelevat varsin suuresti. Tutkimusten valossa kuitenkin ainakin noin 5 % ihmisistä kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä jossakin elämänsä vaiheessa. Hyvin voimakkaan traumaattisen tapahtuman keskuudessa häiriö on kuitenkin huomattavasti yleisempi, yli puolet kidutuksen uhreista on kärsinyt pitkäaikaisesta ja vaikeasta traumaperäisestä stressihäiriöstä.

Itsehoito

Traumaperäisen stressihäiriön oireiden kehittymisen estämiseksi tai lievittämiseksi on tärkeää, että trauman tapahduttua eri toimenpiteillä pyritään tilanteen rauhoittamiseen ja turvallisuuden tunteen lisäämiseen. Välittömästi trauman jälkeen lepo, konkreettinen apu ja mahdollisten fyysisten vammojen hoito on tärkeintä. Trauman tapahtumien selkeyttävä jäsentäminen vähentää sen herättämää ahdistuneisuutta, mutta yksityiskohtaisemmat keskustelut trauman herättämistä ahdistavista tunteista saattaa olla viisasta jättää myöhäisemmäksi, jos akuutissa vaiheessa luonnostaan ilmenevät oireet eivät ala lievittyä. Joillakin ihmisillä heti onnettomuuden jälkeen tapahtuva yksityiskohtaisempi jälkipuinti saattaa jopa lisätä traumaperäisen stressihäiriön kehittymisen riskiä.

Traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivän ja hänen läheistensä on tärkeä ymmärtää, että oireet eivät ole tahdonalaisia ja että ne ovat tietyllä lailla luonnollisia mielen ja elimistön reaktioita elämää tai ruumiillista koskemattomuutta uhanneeseen tapahtumaan. Noin puolella oireet lievittyvät ja häviävät muutamassa kuukaudessa itsestään. Rauhallinen ja ymmärtävä suhde oireiden ilmenemiseen ja jatkumiseen vähentää sosiaalisen eristäytymisen ja vieraantumisen vaaraa. Erilaiset rentoutusharjoitukset ja säännöllinen kuntoilu saattavat nopeuttaa oireiden häviämistä. Traumasta muistuttavien tilanteiden kohtaamisen harjoittelu tulee tapahtua asteittain samaan tapaan kuin muissa sosiaalisten tilanteiden peloissa (ks. «Sosiaalisten tilanteiden pelko»2). Rauhallinen keskustelu traumasta ja sen synnyttämien oireiden itsepäisyydestä edesauttaa oireista toipumista, mutta keskustelun ja ahdistavien tilanteiden kohtaamisen harjoittelun tulee tapahtua patistamatta ja oireista kärsivän tahdissa.

Hoito

Oireiden ollessa vähänkin voimakkaampia ja pitkittyessä on syytä kääntyä psykiatrin, psykologin tai traumaperäisten stressihäiriöiden hoitoon erikoistuneiden hoitoyksiköiden puoleen. Hoidossa hyödynnetään erilaisia psykoterapeuttisia menetelmiä. Joissakin kriisiterapeuttisissa yksiköissä käytetään hoidossa hypnoosia tai erityistekniikoita, kuten ahdistavien muistojen poisherkistämistä käyttäytymisterapeuttisilla keinoilla. Erilaisten psykoterapeuttisten työskentelytapojen käyttökelpoisuudesta ja pitkäaikaisesta tehokkuudesta on varsin vähän luotettavia tutkimustuloksia. Heti traumatapahtuman jälkeen toteutetut jälkipuintikeskustelut (nk. debriefing) voi joidenkin kohdalla jopa pitkittää traumaperäisen stressihäiriön kestoa.

Pitempään kestävien ja kiusallisempien oireiden hoidossa käytetään myös lääkkeitä, joista ensisijaisina lääkkeinä ovat serotoninergiset masennuslääkkeet. Nämä lääkkeet voivat lievittää traumaperäisen stressihäiriön oireita, vaikka henkilö ei kärsisikään masennusoireista. Muina lääkkeinä saatetaan käyttää joko rauhoittavia lääkkeitä (bentsodiatsepiineja) tai oirekuvassa ilmeneviä sydämentykytystä tai hikoilua estäviä beetasalpaajia. Näitä lääkkeitä pyritään kuitenkin käyttämään ensi sijassa vain tarvittaessa tai lyhyissä hoitojaksoissa.