Etusivu » Jänisrutto eli tularemia

Jänisrutto eli tularemia

Lääkärikirja Duodecim
7.10.2018
infektiosairauksien erikoislääkäri Jukka Lumio

Jänisrutto on ensisijaisesti villieläinten bakteeri-infektio, joka voi tarttua ihmiseen hyttysten tai muiden pistävien eläinten, maaperän pölyn tai saastuneen veden tai ruoka-aineiden välityksellä. Bakteeri on nimeltään Francisella tularensis. Jänisruton oireet ovat kuume, ihon paukama sekä kyseisen ihoalueen lähimpien imusolmukkeiden turpoaminen ja joskus keuhkokuume. Lievä tauti paranee useimmiten itsestään, mutta jos tauti tunnistetaan, se hoidetaan aina antibiootein.

Jänisruton esiintyvyys

Jänisrutto on pohjoisen pallonpuoliskon tauti. Luonnossa jänisruttobakteeria on löytynyt 200 eläinlajilta. Eläinten välillä bakteeri leviää pääasiassa hyttysten pistoista. Suomessa ihmisen kannalta tärkeimmät ovat metsäjänikset ja rusakot, mutta bakteeria kantavat myös mm. myyrät, hiiret ja piisamit. Jäniksille tauti on yleensä tappava, ja eläinten "epidemia" voi näkyä luonnossa kuolleina jäniksinä. Metsästyskoirat eivät sairastu tularemiaan ja kissatkin harvoin, vaikka ne hiiriä ja myyriä pyydystäisivätkin. Kotieläimet eivät siten juurikaan levitä tautia ihmisiin.

Keskimäärin jänisruttoon sairastuneita todetaan Suomessa 50–100 vuosittain. Epidemiavuosia on noin kolmen vuoden välein, yleensä heijastellen myyräkannan runsautta. Vuosi 2016 oli ennätyksellinen 699 tapauksellaan, kun taas vuonna 2017 tapauksia oli vain 32. Suuri osa lievistä taudeista ei kuitenkaan tule diagnosoiduksi. Useimmiten infektio saadaan vilkkaimpaan hyttysaikaan heinäkuusta pitkälle syksyyn jatkuvana kautena. Vuonna 2017 huippu oli elo-syyskuussa ja eniten tapauksia oli Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla. Viime vuosina myös Keski-Suomessa ja Pirkanmaan pohjoisosissa sekä Oulun seudulla on ollut satojakin ihmisiä sairastuttaneita epidemioita.

Tartuntatapa

Pistävistä hyönteisistä tärkeimpiä ovat hyttyset, mutta myös paarmat, mäkärät ja puutiaisetkin voivat välittää taudin. Hirvikärpästen osuudesta ei ole tietoa. Tartunnan voi saada myös suoraan sairasta eläintä koskettelemalla ihorikkoumien kautta tai hengittämällä pölyä, jossa on jäännöksiä sairaasta eläimestä. Saastunut vesi ja huonosti kypsennetty ruoka (jänis) ovat harvinaisempia tartuntateitä. Eläinten raadoissa ja eläinten saastuttamassa maaperässä ja vedessä bakteeri säilyy elinkelpoisena ja tartuttavana kuukausia. Tauti ei tartu suoraan sairaasta ihmisestä toiseen.

Oireet ja taudin kulku

Oireet alkavat tavallisimmin 3–5 päivää, viimeistään 2 viikkoa tartunnasta. Kuume on yleisin oire. Melko usein, joka viidennellä, tauti on niin epämääräinen pelkkä kuumetauti, ettei sitä osata pitää juuri jänisruttona. Epäily herää, jos iholla on pitkään kestävä iso punoittava paukama (kuva «Tularemian haavauma iholla»1), johon voi tulla kraatteri (hyönteisen pistokohtaan). Epäilyä vahvistaa, jos ihomuutoksen lähellä taipeessa on suurentuneita imusolmukkeita, etenkin, jos henkilö on liikkunut metsässä esimerkiksi marjastamassa, metsästämässä tai sienestämässä viikkoa paria aikaisemmin. Tämä tautimuoto on yleisin (80–90 % tapauksista). Joka kymmenennellä tularemiassa on vain imusolmukesuurentumia ilman ihomuutosta, jolloin tauti on vaikea tunnistaa. Suuret imusolmukkeet ovat yleisimmin kainaloissa tai nivusissa. Jos tauti tarttuu silmän kautta pölystä, se aiheuttaa sidekalvotulehduksen ja suurentuneita imusolmukkeita ("rauhasia") kaulalle. Saastunutta pölyä hengittämällä saatu tartunta aiheuttaa usein keuhkokuumeen. Keuhkokuume on jänisruton harvinainen, mutta silti yleisin ja lähes ainoa vakava tautimuoto.

Jälkitautina voi iholle kehittyä suuria aristavia myhkyröitä tai paukamia, jotka voivat säilyä useita kuukausia. Kyseessä on silloin kyhmyruusu (erythema nodosum; ks. «Kyhmyruusu (erythema nodosum)»1), joka syntyy bakteerin tuottamasta immunoreaktiosta. Alkuvaiheessa verenkuva voi muistuttaa mononukleoosissa yleisemmin tavattavaa ("atyyppisiä" valkosoluja veressä; ks. «Mononukleoosi ("pusutauti")»2).

Kun oireena on pelkkä kuume, tauti paranee hoitamattakin muutamien päivien tai parin viikon kuluessa. Turvonnut imusolmuke voi kuitenkin kehittyä paiseeksi. Jos paise puhkeaa itsestään, tautikin paranee. Todella vakavat tai kuolemaan johtavat taudin muodot ovat hyvin harvinaisia. Antibioottihoito on kuitenkin aiheellinen aina, jos jänisruttoa epäillään.

Amerikassa esiintyvä tularemia on eri sairaus kuin Suomessa esiintyvä tautimuoto. Amerikassa tularemian aiheuttaa eri bakteerikanta. Tämä sairaus on vakava yleisinfektio, johon kuolee 2–5 % siihen sairastuneista, vaikka annettaisiin oikea antibioottihoito. Siksi amerikkalaista tularemiabakteeria on ennakoitu mahdolliseksi bioaseeksikin.

Milloin lääkäriin

Tularemiaa epäillessään on aina syytä käydä lääkärin vastaanotolla. Epäily voi herätä jo siitä, että tulee selittämätön kuumeilu ja on altistunut hyönteisten pistoille tai liikkunut paljon maastossa ja että sairastumisen ajankohta (loppukesä–alkusyksy) ja paikkakunta (Pohjanmaa, Keski-Suomi) sopivat jänisruttoon. Epäilyä vahvistaa, jos esimerkiksi tiedotusvälineiden tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tiedotteiden perusteella on tieto, että epidemia on meneillään. Edellä kuvatut iho-, silmä- ja imusolmukeoireet vahvistavat jänisruton epäilyä. Jos lisäksi on hengitystieoireita, on syytä käydä päivystysvastaanotolla.

Diagnoosi, hoito ja ehkäisy

Yleensä diagnoosi tehdään oireiden perusteella ilman laboratoriotutkimuksia. Epidemiologiakin, eli ajankohta ja paikkakunta, vaikuttaa päätökseen. Infektio tuottaa vereen vasta-aineita, mutta verikokeella ne voidaan löytää vasta kaksi tai kolmekin viikkoa taudin alusta, joten hoitopäätökseen vasta-ainetulos ei ehdi vaikuttaa. Bakteerin viljelyä käytetään harvoin ja lähinnä paisetaudeissa.

Yleisimmin käytetyt antibiootit, penisilliinit, kefalosporiinit ja makrolidit, eivät tehoa jänisruttoon. Hoidoksi annetaan joko fluorokinoloneja tai doksisykliiniä. Hoito voi turvallisesti tapahtua kotona, jos ei ole keuhkokuumetta tai runsaasti märkivää imusolmuketta. Tauti ei tartu ihmisestä toiseen.

Jänisruttoon ei ole rokotetta. Hyönteisten pistoilta suojautumista ja luonnossa kuolleitten eläinten koskettelun välttämistä suositellaan ehkäisyksi.