Etusivu » Sytomegalovirusinfektio

Sytomegalovirusinfektio

Lääkärikirja Duodecim
3.11.2016
infektiosairauksien erikoislääkäri Jukka Lumio

Sytomegalovirus kuuluu herpesvirusten ryhmään. Täten se on viruksena sukua muun muassa yskänrokkoa aiheuttavalle Herpes simplex -virukselle (ks. «Huuliherpes eli yskänrokko (Herpes simplex tyyppi 1)»1), vesirokkoa ja vyöruusua aiheuttavalle varicella-zostervirukselle (ks. «Vyöruusu»2) ja mononukleoosin aiheuttavalle Epstein–Barrin virukselle (ks. «Mononukleoosi ("pusutauti")»3). Yhteistä näille on, että suuri osa väestöstä saa viruksen elinaikanaan, suurin osa jo lapsuudessa tai nuoruudessa. Infektio voi olla oireetonkin ja jäädä siten huomaamatta. Lisäksi näiden infektioiden aiheuttajavirus jää tartunnan jälkeen aina pysyvästi elimistön soluihin piilevänä. Piilevä infektio voi myöhemmin elämässä aktivoitua ja aiheuttaa taudin. Sen sijaan näiden virusten aiheuttamien tuoreiden (akuuttien) infektioiden oireet ovat hyvin erilaiset.

Esiintyvyys ja tartuntatapa

Sytomegalovirus on yleismaailmallinen. Suomalaisista noin puolet on saanut tartunnan nuoreen aikuisikään mennessä. Sen jälkeen tartunnan saa noin 1 % vuosittain, niin että lopulta kolmella neljästä on tämä virus elimistössään. Huonon hygienian oloissa asuvat saavat tartunnan muita aikaisemmin. Sytomegaloviruksen voi saada vain toiselta ihmiseltä, koska elämissä tätä virusta ei ole. Vaikka itse virus on sitä kantavilla veressä, kantajat erittävät virusta aika ajoin myös sylkeen, virtsaan, sukuelinten eritteisiin ja äidinmaitoon. Viruksen erittäjät, ja siten tartuntoja välittävät, ovat yleensä oireettomia eivätkä ole tietoisia viruksestaan. Sylki ja sukupuoliyhteydessä siemenneste ja emättimen neste lienevät käytännössä tärkeimmät tartuntoja välittävät. Imettäminen voi siirtää viruksen lapseen.

Tauti

Virustartunta on suurimmalla osalla oireeton. Jos tuore tartunta johtaa tautiin, sen oireet ovat tavallisimmin useita päiviä tai muutaman viikon kestävä matala-asteinen kuumeilu, kurkkukipu, päänsärky ja imusolmukkeiden suureneminen muuallakin kuin kaulalla. Oireet muistuttavat mononukleoosia, mutta nielurisat eivät turpoa yhtä voimakkaasti tai eivät lainkaan. Laboratoriokokeissa todetaan maksan entsyymien lisääntymistä maksatulehduksen merkkinä ja verenkuvassa todetaan suuria valkosoluja ("sytomegalo") ja joskus valkosolujen ja verihiutaleiden vähyyttä. Tauti paranee yleensä itsestään muutaman viikon kuluessa.

Sytomegalovirusinfektio voi aktivoitua myöhemmin elämässä. Valtaosa aktivoitumisista ilmenee vain siten, että virusta erittyy sylkeen ja virtsaan, ilman että olisi mitään oireita. Jos oireita tulee, perustaltaan terveellä tauti muistuttaa tartunnan jälkeistä ensi-infektiota, mutta on useimmiten tätä lievempi ja jää tunnistamatta. Immuunipuutteisilla, erityisesti AIDS-potilailla ja elinsiirron saaneilla, sytomegalovirusinfektio, erityisesti tuore mutta myös piilevän infektion aktivoituminen, voi johtaa vakavaan tautiin. Silloin oireina ovat korkea, verenmyrkytystä muistuttava kuume, maksatulehdus, joka voi johtaa ihon keltaisuuteenkin, paksusuolitulehdus, johon voi liittyä suolistoverenvuoto ja vakavimpana kaikista molempien keuhkojen tulehdus. Elinsiirtopotilaan aktivoitunut sytomegalovirus voi tuhota siirretyn elimen. AIDS-potilaille sytomegalovirus on aiheuttanut silmänpohjatulehduksia ja sokeutumista sekä aivotulehdusta. Nämä ovat käyneet harvinaisiksi nykyisen tehokkaan HI-viruslääkityksen ansiosta.

Raskaana olevista naisista noin 60 %:lla on sytomegaloviruksen vasta-aineita merkkinä piilevästä infektiosta, ja lähes joka kolmas erittää virusta synnytyskanavaan oman vanhan piilevän infektionsa aktivoitumisen merkkinä. Vajaa 1 % tulevista äideistä saa tuoreen sytomegalovirusinfektion raskautensa aikana. Vain äidin tuore infektio on erityinen riski syntyvälle lapselle (ks. «Raskaus ja virussairaudet»4). Odottavien äitien ensi-infektioista noin joka kolmas johtaa sikiön infektioon, ja sikiöiden infektioista vain noin joka kymmenes lapsen kehityshäiriöön. Vaurio on useimmiten aivovaurio (esimerkiksi kuulo- ja näkövaurio) tai epämuodostuma. Riski on suurin, jos äiti saa infektion 16 ensimmäisen raskausviikon aikana. Tällöin joka neljäs syntyvä lapsi on jollain tavoin vaurioitunut, jos äidin tautia ei ole havaittu ja hoidettu. Syntyvä lapsi voi saada tartunnan myös äidin synnytyskanavasta. Näin käy noin tuhannelle lapselle vuosittain Suomessa. Näin syntyvä infektio on yleensä lapsessa oireeton tai vähäoireinen eikä uhkaa kehitystä. Imetyksen kautta tarttunut infektio on lähes aina lapsella oireeton. Kaiken kaikkiaan Suomessa noin 20 lasta saanee vuosittain vakavat seuraukset äidin sytomegaloinfektiosta (ks. taulukko « Raskaudenaikaisen sytomegalovirusinfektion riski sekä vastasyntyneiden vakavien tautien määrä Suomessa vuosittain»1).

Taulukko 1. Raskaudenaikaisen sytomegalovirusinfektion riski sekä vastasyntyneiden vakavien tautien määrä Suomessa vuosittain
Uusi infektio raskauden aikanaVanha infektio aktivoituu raskauden aikana
Uhka sikiölle tai lapselleTartunta kohdussa sikiölle äidin verestäTartunta synnytyksen yhteydessä synnytyskanavasta
Osuus raskaana olevista0,2–1 %30 % (viruksen erittäjien osuus)
Näistä infektio äidistä sikiöön tai vastasyntyneeseen30 %1 %
Infektoitunut lapsi saa vakavia seurauksia10 %Erittäin harvoin
Vakavia vastasyntyneiden tauteja vuosittain20Ani harvoja

Taudin tunnistaminen

Sytomegalovirusinfektion oireet eivät ole terveillä eivätkä immuunipuutteisilla niin luonteenomaisia, että niiden perusteella osattaisiin epäillä juuri tätä infektiota. Joskus pitkällinen kuumeilu, imusolmukkeiden turpoaminen, nielutulehdus ja laboratoriokokeissa todettu maksatulehdus voivat antaa aiheen epäillä sairautta. Vammaisena syntyvältä lapselta haetaan muiden syiden ohella aina myös sytomegalovirusta laboratoriotestein.

Tuore infektio tunnistetaan verestä todettavien vasta-aineiden avulla. Piilevän infektion aktivoitumisen toteamiseen käytetään virusviljelyä tai viruksen osoittamista verestä tai eritteistä tai mittaamalla virusten määrä viruksen geenitesteillä. Elinsiirtoihin meneviltä tutkitaan jo ennakkoon virusvasta-aineet piilevän infektion toteamiseksi ja seurataan viruskopioiden määrää veressä oireettomankin aktivoitumisen toteamiseksi. Sikiön saama infektio voidaan todeta osoittamalla virus lapsivedestä ja sikiön mahdollinen vakavampi vaurioituminen keskiraskaudessa tehtävällä kaikukuvauksella.

Hoito ja ehkäisy

Perusterveen henkilön lieväoireinen sytomegalovirusinfektio paranee itsestään eikä hoitoa tarvita. Silloin kun hoitoa tarvitaan taudin vakavuuden tai potilaan immuunipuutoksen vuoksi, tähän on käytettävissä kolme viruslääkettä (gansikloviiri, foskarnetti ja sidofoviiri). Vakavan infektion hoito annetaan yleensä aluksi muutaman viikon ajan suoneen. Immuunipuutteisille henkilöille lääkkeen annostelua jatketaan tabletein muutamien kuukausien ajan. Niille elimensiirron saaneille, joilla on sytomegaloviruksen vasta-aineita, annetaan usein ehkäisyhoitoa tabletein seuraten samalla viruksen kopioiden määrää veressä. Gansikloviiriä voidaan antaa pistoksena myös silmään, jos infektiopesäke on silmänpohjassa. Henkeä uhkaavissa infektioissa lääkkeen lisäksi, ja raskauden aikana saaduissa infektioissa ainoana hoitona, voidaan antaa viruksen vasta-aineita sisältävää seerumia eli hyperimmunoglobuliinia.

Hyvä hygienia on teoriassa tehokas tartunnan ehkäisyssä. Käytännössä näin ei voi kuitenkaan tehokkaasti suojautua, koska virusta ajoittain erittäviä on puolet väestöstä eivätkä virusta erittävät ole tunnistettavissa.

Lisää aiheesta

Lääkärikirja Duodecimin artikkeli

Kirjallisuutta

Alanen A. Toksoplasma-, parvovirus- ja sytomegalovirusinfektiot raskauden aikana. Duodecim 2010; 162: 159–66 «/xmedia/duo/duo98560.pdf»1.