Etusivu » Diabeteksen jalkaongelmat ja niiden ehkäisy

Diabeteksen jalkaongelmat ja niiden ehkäisy

Lääkärikirja Duodecim
19.4.2016
sisätautien erikoislääkäri Pertti Mustajoki

Diabeteksen (ks. «Diabetes ("sokeritauti")»1) yhteydessä voi ilmaantua vaikeita jalkaongelmia, joista yleisimpiä ovat jalkojen pitkäaikaiset (krooniset) haavaumat. Niiden vaara suurenee vuosien mittaan samalla kun alkaa ilmaantua diabeteksen lisäsairauksia, etenkin ääreishermojen häiriöitä eli neuropatiaa (ks. «Diabeettinen neuropatia (diabeteksen hermovaurio)»2).

Diabeetikon vaara joutua jalka-amputaatio on muihin ihmisiin nähden on 15-kertainen. Niistä 85 % johtuu vaikeahoitoisista jalkojen haavaumista. Toisaalta tiedetään, että haavaumia voidaan hyvin tehokkaasti estää diabeteksen hyvällä hoidolla ja huolehtimalla jalkojen hyvinvoinnista. Näin ei synny vaikeasti hoidettavia haavaumia ja äärihoidoilta, kuten amputaatiolta vältytään.

Jalkahaavaumien syitä

Diabeteksessa esiintyy erilaisia jalkoihin liittyviä ongelmia tavallista enemmän pääasiassa kolmen syyn yhteisvaikutuksesta: ääreishermojen häiriöstä eli neuropatiasta (ks. «Diabeettinen neuropatia (diabeteksen hermovaurio)»2), heikentyneestä valtimoverenkierrosta sekä kudosten ja nivelten jäykistymisestä. Nämä altistavat tekijät eivät yksinään johda jalkasairauksiin, vaan yleensä aina löytyy jokin lisäsyy eli laukaiseva tekijä.

Useimmiten laukaiseva tekijä on jalkaa vahingoittava tapahtuma, joita ovat

  • terävän kiven, naulan, kaislan tyngän yms. aiheuttama vamma
  • sopimattoman kengän aiheuttama hankauma, rakko tai muu ihon rikkoutuminen
  • ihon vaurio kynsiä leikattaessa tai jalan kovettumaa teräaseella tai hiomapaperilla hoidetaessa
  • lämpövamma (liian kuuma pesuvesi, jalan pitäminen liian lähellä avotulta) tai talvella paleltuma, joita ei neuropatian vuoksi aistita

Hyvin yleinen jalkatulehduksen syntytapa on seuraava: Ihon rikkoutumista ei huomata, koska se ei neuropatian vuoksi aiheuta samanlaista kipua kuin normaalisti, jolloin vamman hoito viivästyy. Sen seurauksena vamman kohtaan syntyy bakteeritulehdus, jota elimistö ei heikentyneen verenkierron vuoksi pysty torjumaan. Infektio etenee syvemmälle ja muodostuu vaikeasti hoidettava pitkäaikainen haavauma.

Jalkahaavaumien oireet

Ääreishermojen häiriöön liittyvä haavauma syntyy yleisimmin isovarpaan alle, päkiään tai virheasentoon (ns. vasaravarpaat) asettuneisiin varpaisiin. Haavauman syynä on jalan kovettuma, joka johtuu painon virheellisestä jakautumisesta jalkapohjassa. Jos hankaumaa ei tuntohäiriön vuoksi havaita, se pääsee kehittymään haavaumaksi. Tyypillinen haavauma on pyöreä tai soikea, pohjaltaan punainen, ja sen ympärillä on kova, vaaleampi reunus (kuva «Diabeteksen jalkahaava isovarpaan alla»1). Haavaumaan ei yleensä neuropatian vuoksi liity merkittävää kipua.

Jos jalan valtimoverenkierto on heikentynyt, siihen liittyvä kudosten hapenpuute eli iskemia altistaa haavalle. Haava syntyy mitättömästä kolhusta kengän tiettyyn paikkaan aiheuttamasta paineesta. Tällöin haavaumaa kutsutaan iskeemiseksi haavaksi. Se on usein soikea, mutta haavauman muoto vaihtelee. Haavauman keskellä on tumma kate, joka on kuollutta ihoa (kuva «Diabeteksen jalkahaavauma vaivaisenluussa»2).

Jos jalan valtimot ovat reilusti ahtautuneet, voi varpaissa ja jalkapöydässä esiintyä leposärkyä. Pahimmassa tapauksessa varpaiden ihon väri alkaa tummua, mikä on merkki alkavasta kuoliosta.

Itsehoito

Lieviä jalkaongelmia voi hoitaa itse. Pienet tuoreet haavat puhdistetaan ja desinfioidaan klooriheksidiini liuoksella (esim. Klorhexol) tai polyvidonijodi liuoksella (esim. Betadine). Haava suojataan harsotaitoksella, hautovaa laastaria ei käytetä. Haava pidetään kuivana. Jalalla kävellään mahdollisimman vähän, kunnes haava on parantunut.

Jalan rakkula pyritään pitämään ehjänä, jotta alue ei tulehtuisi. Sen päällä pidetään apteekista saatavaa harsotaitosta, joka kiinnitetään ihoteipillä. Taitos vaihdetaan päivittäin. Omahoidosta lisää, ks. «Diabeetikon jalkojen omahoito»3.

Itsehoidetun rakkulan tai pienen haavan paranemista pitää seurata joka päivä. Jos se ei parane ja alkaa tulehtua, pitää viivyttelemättä mennä lääkäriin.

Milloin hoitoon

Jos itse hoidettu pieni haava tai rakkula tulehtuu (reunat punoittavat ja haavassa tai rakkulassa on märkää), on syytä hakeutua herkästi lääkäriin.

Jos jalkaan on vamman seurauksena syntynyt iso haava tai ihorikko, terveyskeskukseen tai muuhun hoitopaikkaan pitää mennä samana päivänä. Jos haavauma on syntynyt huomaamatta, hoitoon on syytä hakeutua viimeistään ensimmäisenä arkipäivänä. Yleissääntö on, että jos on epävarma, pitääkö syntyneen jalkaongelman vuoksi hakeutua hoitoon vai ei, on varminta mennä.

Jos huomaa sitkeitä kovettumia ja kipeytyviä kohtia jalkapohjassa, varpaiden sivuilla tai varpaiden päällä, on syytä mennä viikon parin kuluessa hoitoon terveyskeskukseen tai asiantuntevalle jalkojenhoitajalle.

Enemmän tietoa diabeetikon jalkojen asiantuntijahoidosta, ks. «Diabeetikon jalkojenhoito»4.

Jalkahaavaumien hoito

Hoidosta päättää diabeteksen jalkaongelmiin perehtynyt lääkäri tai koulutettu jalkahoitaja. Jos jalan haavauma on pinnallinen, riittää hoidoksi usein kengän kevennyspohjallinen, jossa haavan kohdalla on ohennettu kohta. Niitä valmistavat jalkojenhoitajat ja jalkaterapeutit. Keventävä pohjallinen vähentää haavaumaan kohdistuvaa painoa.

Syvemmät haavat hoidetaan asettamalla jalkaan kipsi, johon on tehty reikä haavauman kohdalle. Kipsillä saadaan paine kokonaan poistettua haavan kohdalta ja aukosta voidaan hoitaa haavaumaa. Hoitoon kuuluu haavaumaan liittyvän kuolleen kudoksen poistaminen. Kipsiä pidetään 6–8 viikkoa. Kipsin lisäksi annetaan antibioottia tulehduksen rauhoittamiseksi.

Jos haavan syynä on pääasiassa valtimoiden ahtauma, verenkiertoa parannetaan mahdollisuuksien mukaan lääkkeillä, pallolaajennuksella tai verisuonileikkauksella. Lisätietoa diabeettisen haavan hoidosta, ks. «Diabeettisen haavan hoito»5.

Jalkahaavaumien ehkäisy

Jalkahaavaumien syntyminen voidaan tehokkaasti estää seuraavilla toimenpiteillä. Ne ovat erityisen tärkeitä viimeistään silloin, kun havaitaan ensimmäiset ääreishermojen häiriöiden eli neuropatian merkit.

  • Jalkaongelmia ehkäisevistä toimenpiteistä tärkein on sopivien kenkien valinta. Kenkien, myös juhlakenkien, pitää olla tarpeeksi väljät. Kengän pituus on sopiva, jos sisätila on 1–1½ cm pitempi kuin jalkaterä. Hyvässä kengässä pohja on noin 2 cm paksu mutta kuitenkin joustava, ja korkoa on korkeintaan 1–2 cm..
  • Sukkien pitää olla istuvat, mutta ne eivät saa kiristää eikä nilkan kohdalla oleva resori saa olla liian tiukka.
  • Jalkojen kunto tarkastetaan joka ilta, kun sukat riisutaan. Erityisesti varmistetaan, ettei ole haavaa, rakkulaa tai tulehdusta kynsivalleissa. Jos jalkapohjiin ei muuten näe, käytetään peiliä.
  • Jalat pestään iltaisin haalealla vedellä ilman saippuaa tai miedolla saippualla. Jalat kuivataan huolellisesti, myös varpaanvälit (ks. «Jalkojen pesu ja kuivaus»6). Jos iho tuntuu kuivalta, jalat rasvataan sopivalla perusvoiteella (ks. «Perusvoiteet»7 ja «Jalkojen rasvaus»8).
  • Varpaiden kynnet leikataan noin kahden viikon välein. Kynsiä ei saa leikata liian lyhyiksi, vaan kynnen valkoista osaa jätetään jäljelle noin 1 mm. Kulmat leikataan myötäilemään varpaan muotoa.
  • Ei kävellä avojaloin ulkona.
  • Kovettumia ja känsiä ei saa ohentaa teräaseilla eikä hiekkapaperilla.
  • Jalkoja ei lämmitetä avotulella ja pakkasessa käytetään tilavia kenkiä ja lämpimiä sukkia.

Charcot´n jalka (neuroartropatia)

Charcot´n jalka on saanut nimensä ranskalaisen Jean-Martin Charcot´n mukaan, joka 1800-luvulla ensimmäisenä kuvasi tämän sairauden. Se on aika harvinainen ja kehittyy joskus diabeetikolle, jolla on jo kehittynyt neuropatiaa.

Sairaudessa esiintyy turvotusta ja punoitusta jossakin jalkaterän osassa. Niiden syynä lienee tahdosta riippumattoman eli autonomisen hermoston neuropatiaan liittyvä jalan verisuonten säätelyhäiriö. Luuta hajottavien solujen aktiivisuus lisääntyy, minkä seurauksena nilkan ja jalkapöydän luut luhistuvat ja pirstoutuvat. Sen seurauksena jalkaterän muoto muuttuu (ks. kuva «Charcot-muutos jalassa»3).

Jalkaterän turvotuksesta, punoituksesta ja luhistumisesta huolimatta jalka on yleensä kivuton ja iho voi olla täysin ehjä. Vaikka kipua ei olekaan, pitää hakeutua hoitoon, jos jalkaterässä ilmenee outoa turvotusta ja punoitusta.

Hoitona on kipsi, jota pidetään 6–9 kuukautta. Sen avulla jalkaan kohdistuva kuormitus vähenee ja luut pääsevät luutumaan hyvään asentoon. Kipsihoidolla tilanne useimmiten huomattavasti rauhoittuu. Sen jälkeen tarvitaan erityisjalkineita, koska sairauden jäljiltä jalkaan jää helposti jokin asentovirhe.

Käytettyjä lähteitä

Ebeling T. Diabeetikon jalkaongelmat. Lääkärin tietokannat/Lääkärin käsikirja [online]. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, [päivitetty 27.6.2013]. Saatavilla Internetissä (vaatii käyttäjätunnuksen): <http://www.terveysportti.fi>.

Rönnemaa T, Huuhtanen J. Jalat ja diabetes. Kirjassa Ilanne-Parikka P, Rönnemaa T, Saha M-T, Sane T. (toim.) Diabetes. Kustannus Oy Duocecim 2015, s. 217–234.

Vantakunnallinen Käypä hoito -suositus "Diabeetikon jalkaongelmat", ks. http://www.kaypahoito.fi «http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi50079»2