Etusivu » Painoindeksi (BMI)

Painoindeksi (BMI)

Lääkärikirja Duodecim
8.5.2017
sisätautien erikoislääkäri Pertti Mustajoki

Pelkkä paino ei kerro, onko ylipainoa vai ei, koska ihmiset ovat eripituisia. Siksi paino pitää suhteuttaa pituuteen. Se tehdään painoindeksin avulla. Painoindeksistä käytetään lyhennystä BMI, joka tulee englannin kielen sanoista Body Mass Index.

Painoindeksin laskeminen

Painoindeksissä paino jaetaan pituuden "neliöllä" (pituus2 eli pituus × pituus). Painoa ei voi jakaa pelkällä pituudella, koska saatu tulos ei olisi tasapuolinen eripituisilla henkilöillä. Pituuden "neliöinti" tasoittaa tuloksen kaiken pituisille sopivaksi. "Neliöinnissä" eli toiseen potenssiin korottamisessa luku kerrotaan itsellään, esimerkiksi 1,752 = 1,75 × 1,75.

Painoindeksilaskussa paino ilmaistaan kiloina ja pituus metreinä. Esimerkiksi 175-senttisen ja 80 kiloa painavan henkilön painoindeksi lasketaan seuraavasti:

80 : 1,752 = 80 : 1,75 × 1,75 = 80 : 3,06 = 26,1.

Painoindeksi voidaan laskea laskurilla, joka automaattisesti tekee yllä mainitun laskutoimituksen: ks. «Kehon painoindeksin (BMI) laskuri»1.

Painoindeksiä voidaan käyttää 18 vuodesta ylöspäin. Sitä nuoremmilla kehon suhteet ovat erilaiset, minkä vuoksi painoindeksi ei sellaisenaan toimi. Lapsia varten on kehitetty lasten painoindeksi, jossa laskettu BMI-arvo muutetaan lapsen iän mukaan aikuista vastaavaksi: ks. «Lasten painoindeksi (ISO-BMI)»2.

Normaalipainon määrittely painoindeksin avulla

Normaaliksi on valittu se painoindeksin alue, jossa ihmisen terveys on parhaimmillaan. Normaali painoindeksin alue on välillä 18,5–25. Jos painoindeksi on pienempi kuin 18,5 tai suurempi kuin 25, sairauksien vaara suurenee. Painoindeksiä voidaan käyttää 18 vuoden iästä lähtien. Yli 70-vuotiailla panoindeksi voi olla kohtuullisesti yli 25 ilman että sairauksien vaara suurenee; ks. «Ikääntyneen lihavuus - milloin ja miten voi laihduttaa»3.

Normaalipainon alue on varsin laaja. Painoindeksien 18,5 ja 25 väli on parikymmentä kiloa. Väljät normaalipainon rajat kuvastavat sitä, ettei ole olemassa tarkasti määriteltävää ihannepainoa, vaan paino voi olla täysin sopiva laajemmissa rajoissa. Näihin rajoihin mahtuvat miehet ja naiset, tukevarakenteiset ja hoikkarakenteiset.

Lihavuuden luokittelu painoindeksin mukaan

Kun painoindeksi ylittää 25, ollaan liikapainon puolella. Liikakilojen määrä voi vaihdella erittäin paljon, muutamasta kilosta moniin kymmeniin kiloihin. Siksi on hyödyllistä täsmentää, kuinka suuresta ylipainosta on kyse. Painoindeksin perusteella lihavuus luokitellaan vaikeusasteisiin seuraavasti:

  • 25–30: ylipaino eli lievä lihavuus
  • 30–35: merkittävä lihavuus
  • 35–40: vaikea lihavuus
  • Yli 40: sairaalloinen lihavuus.

Painoindeksin ollessa 30 liikapainoa on pituudesta riippuen 13–16 kiloa. Painoindeksissä 40 ylipainoa on 38–49 kiloa.

Alipaino

Jos painoindeksi on alle 18,5, se merkitsee liiallista laihuutta. Sen syynä voi olla jokin pitkällinen sairaus tai laihuushäiriö eli anoreksia. Jos varsinaista sairautta ei ole, mutta painoindeksi on laskenut alle 18,5:n, pitää hakeutua lääkäriin. Jos paino muutamassa kuukaudessa on laskenut yli 20:n tasolta reilusti, on varminta mennä lääkäriin jo painoindeksin lähestyessä 19:ää.

Painonindeksin arvo 17 tai sen alle merkitsee vaarallista aliravitsemusta, jolloin on heti hakeuduttava hoitoon.

Painoindeksin virhelähteitä

Painoindeksi kuvastaa hyvin rasvakudoksen määrää ja on siksi hyvä painon mittari. Joissakin tilanteissa se ei kuitenkaan toimi hyvin.

Joskus painoindeksi voi vielä olla normaalialueella, mutta vatsaontelon sisälle on kertynyt liikaa rasvaa. Tämä selviää mittaamalla vyötärön ympärysmitta (ks. «Vyötärölihavuus (keskivartalolihavuus, omenalihavuus)»4). Jos mittauksen perusteella vyötärönympärys viittaa vyötärölihavuuteen, on syytä laihduttaa muutama kilo.

Isot lihakset lisäävät ihmisen painoa, vaikka rasvakudosta ei olisi liikaa. Esimerkiksi eräässä jääkiekon Suomen mestaruuden voittaneessa joukkueessa pelaajien painoindeksi oli useimmilla yli 25 ja suurin painoindeksi oli 28,4. Kehonrakentajilla painoindeksi voi ylittää 30, ja silti rasvakudosta ei ole normaalia enempää. Lihaksikkuus ei tuota suuria ongelmia painoindeksin käytössä. Koska isot lihakset näkyvät, ne voidaan ottaa huomioon painoa arvioitaessa.

Toinen virhelähde voi olla nesteen kertyminen elimistöön. Kuitenkaan pelkkä "turvonnut olo" ilman että turvotukset selvästi näkyvät, ei vaikuta merkittävästi painoindeksiin. Paino vaihtelee elimistön nestetilan mukaan kaikilla 0,5–1,0 kiloa päivittäin. Nestetilaan vaikuttaa muun muassa suolainen ateria, joka kerää elimistöön nestettä. Joillakin henkilöillä nestetilan vaihtelu voi olla suurempi, mutta sillä voidaan selittää korkeintaan parin kolmen kilon painonvaihtelut.

Liikanestettä pitää olla kilokaupalla, ennen kuin se merkittävästi vaikuttaa painoindeksiin. Tällöin sen syynä on jokin sairaus, esimerkiksi sydänsairaus (ks. «Sydämen vajaatoiminta»5) tai munuaistauti (ks. «Nefroottinen oireyhtymä»6). Tämän asteinen turvotus näkyy esimerkiksi paksuuntuneina säärinä ja nilkkoina.

Rasvaprosenttia ei tarvita

Rasvaprosentin mittaus perustuu ihmisen sähkönjohtamiskykyyn eli biosähköiseen impedanssiin. Sitä tehdään erilaisilla laitteilla kuntosaleilla, ja on myös kotivaakoja, jotka ilmoittavat rasvaprosentin. Näiden laitteiden mittaustarkkuus on heikko. Jos painoindeksi ja rasvaprosentin mittaustulos ovat ristiriidassa keskenään, kannattaa uskoa painoindeksiä.

Painoindeksin historia

Painoindeksin keksi belgialainen matemaatikko Adolphe Quetelet jo vuonna 1835. Hän alkoi ensimmäisenä soveltaa tilastollisia menetelmiä biologisten ilmiöiden kuvaamisen.

Quetelet päätteli, että jos ihminen kasvaessaan suurenisi joka suuntaan samalla tavalla, painon arvioinnissa pitäisi käyttää pituuden kuutiota (pituus3). Ihminen ei kuitenkaan kasva tasaisesti joka suuntaan, vaan pituus kasvaa eri vauhtia kuin paksuus ja paino. Quetelet laski, että kasvun aikana paino lisääntyy lähes kuin pituuden neliö. Siitä hän päätteli, että vastaavasti eripituisten henkilöiden paino suhteutuu samalla tavalla.

Queteletin painoindeksi löydettiin lääketieteeseen vasta 1970-luvulla. Suomessa se tuli terveydenhuollon käyttöön 1980-luvulla.

Käytettyjä lähteitä

Fogelholm M. Lihavuuden arviointi. Kirjassa Mustajoki, Fogelholm, Rissanen, Uusitupa (toim.). Lihavuus – ongelma ja hoito. Kustannus Oy Duodecim 2006, s. 49–61.

Pietiläinen K, Mustajoki P, Borg P (toim.). Lihavuus. Kustannus oy Dudecim 2015.