Etusivu » Terveyskolumnit » Ympäristöyliherkkyys on monen tekijän summa

Ympäristöyliherkkyys on monen tekijän summa

Kolumni
15.2.2012
ihotautien erikoislääkäri Matti Hannuksela

Ympäristöyliherkkyydellä tarkoitetaan kirjavaa joukkoa epämääräisiä oireita, joiden taustalta ei oikein löydy sormella osoitettavaa syytä ja joiden mekanismia ei vielä tunneta kuin aivan alustavasti. Pääoireiden mukaan puhutaan mm. seuraavista oireyhtymistä: Yleinen kemikaaliyliherkkyys (tuoksuherkkyys, tuoksuyliherkkyys, hajusteyliherkkyys), sähköyliherkkyys, krooninen väsymysoireyhtymä, fibromyalgia, sairasrakennusoireyhtymä, homeyliherkkyys, amalgaamisairaus ja ärtyvän suolen oireyhtymä. Oireet vaihtelevat jonkin verran oireyhtymästä toiseen. Sellaisia ovat nuha, ahdistus, silmien punoitus ja kirvely, ihon pistely ja puutuminen, suu- ja kielikipu, tuskaisuus, levottomuus, päänsärky, yleiset säryt, univaikeudet, keskittymisvaikeus, muistin huonontuminen, huimaus, pyörtyminen, vatsakivut, pahoinvointi, ripuli, ummetus. Objektiivisia löydöksiä on niukasti. Nenä ja silmät vuotavat, ääni käheytyy ja joillakin henki vinkuu, kasvot ja kaula punoittavat, otsassa helmeilee hiki. Oireita on pidetty pääosin psyykkisinä, mutta aivan viime vuosina niiden mekanismista on selvinnyt pieniä osia. Hoitokeinot ovat siitä huolimatta toistaiseksi hyvin puutteellisia.

Ympäristöyliherkkyyden oireet ovat yleisiä, ja niitä on eri tutkimuksissa sanottu olevan 10–40 %:lla väestöstä. Yhdeksän kymmenestä on naisia. Oireilu on harvinaista lapsilla, yleisintä keski-iästä eteenpäin. On esitetty, että oireilijat ovat lisääntyneet yhtä jalkaa varsinaisten allergisten sairauksien (astman, allergisen nuhan ja atooppisen ekseeman) kanssa. Syyksi on esitetty ruoan ja muun elinympäristön kemiallistuminen ja sähkölaitteiden määrän voimakas kasvu. Myös työn stressaavuuden on katsottu olevan osallisena oireisten määrän kasvuun. Yhä suurempi joukko oireilijoita päätyy sairaslomalle, työn tai ammatin vaihtoon tai sairaseläkkeelle. Kun asiasta tiedetään kovin vähän, oireilijat pettyvät terveydenhuoltoon. Osa joutuu oireidensa vuoksi huomattavasti rajoittamaan elämäänsä.

Ovatko ympäristöyliherkkyydet sitten todella lisääntyneet? Samalla tavoin oireilevia oli runsaasti jo 1960-luvulla, kun olin nuori lääkäri. Silloin vaiva ymmärrettiin eri tavoin, ja diagnoosina oli useimmiten dystonia neurocirculatoria (DNC) tai dystonia neurovegetativa (autonomisen hermoston tavallisuudesta poikkeava toiminta), vatsaoireisilla colon irritabile (ärtyvä paksusuoli). DNC-potilaille kirjoitettiin usein "pamiresepti" (diatsepaamia, loratsepaamia, oksatsepaamia). 1970-luvulla DNC-diagnoosin käytöstä luovuttiin.

Tuoksuherkkyyden syyksi on esitetty ihmisen altistumista ksenobiooteille, luonnollisille tai synteettisille kemikaaleille, joita elimistö ei pysty käsittelemään. Aivojen ja muun, etenkin autonomisen hermoston metabolia muuttuu ja aiheuttaa virhesignaaleja. Sähköyliherkkyydessä ei ole voitu osoittaa, että sähkömagneettiset kentät, esimerkiksi matkapuhelinten ja niiden tukiasemien tai tietokoneiden säteily olisi haitallista. Selitys on jokin muu. Ympäristöyliherkkyyspotilaat ovat muita herkempiä ja helpommin masentuvia, ja osalla psyykkiset oireet ovat alkaneet ennen ympäristöyliherkkyytenä pidettyjä oireita. Hermoston aineenvaihdunta muuttuu pysyvästi joko ympäristötekijöiden tai psyykkisten tekijöiden takia. Sen takia oireisiin ei pysty vaikuttamaan psykoterapialla. Oireilijat eivät muutenkaan pidä itseään psyykkisesti poikkeavina ja kokevat loukkaukseksi, jos lääkäri ehdottaa psykiatrin tai psykologin konsultaatiota. Kuten edellä totesin, lääkkeellisiä hoitoja ei juuri ole. Voi vain toivoa, että ympäristöyliherkkyyden tutkimista ja hoitoa varten voitaisiin paneutua entistä paremmin. Vaikka sitten luomalla oma ympäristöyliherkkyyden erikoisala professoreineen ja tutkimuslaitoksineen.