Etusivu » Terveyskolumnit » Nikotinistin muistelmia

Nikotinistin muistelmia

Kolumni
10.10.2012
Professori Jussi Huttunen

Huumealan asiantuntijoita pyydettiin joitakin vuosia sitten arvioimaan erilaisten huumeiden ja nautintoaineiden aiheuttaman riippuvuuden vaikeutta (sitä, kuinka vaikeaa kerran koukkuun jääneen on päästä tavasta eroon). Asiantuntijat saivat ottaa kantaa vain riippuvuuteen, eivät aineiden terveydellisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin vaikutuksiin. Järjestys oli mielenkiintoinen ja ehkä yllättäväkin: vaikeimman riippuvuuden aiheuttaa nikotiini ja vasta kaukana sen jäljessä tulevat heroiini, amfetamiini, alkoholi ja monet muut tunnetut huumeet.

Tämän kolumnin kirjoittajan oli helppo yhtyä asiantuntijoiden arvioon. Omat kokemukseni voin kuitata AA- (Alcoholics Anonymous) miehiä ja naisia vapaasti lainaten: "Olen nikotinisti, vaikka en ole koskenut tupakkaan 45 vuoteen". – Ensimmäiset savukkeeni poltin armeijassa, mutta tapa siitä tuli vasta lääkärikoulussa. Kaikki polttivat siinä pienessä joukossa, johon kuuluni, enkä minä pystynyt enkä ehkä halunnutkaan välttää kiusausta. Hyvin pian olin tiukasti koukussa. Aloitin päivän savukkeella tai piipulla ja lopetin päivän samalla rituaalilla. Jos tupakka olisi loppunut, olisin lähtenyt hakemaan täydennystä vaikka 20 kilometrin takaa ja yösydämellä.

Muutaman vuoden aikana kävin läpi kaikki tupakan ilot ja ennen kaikkea surut. Aamulla yskitti, sormet olivat keltaiset ja takin taskut täynnä piipuntervaa. Maku- ja hajuaisti olivat kadoksissa, eikä ruoka maistunut miltään. Kerran melkein poltin appiukon rantasaunan kytemään jääneellä savukkeella. Tyttäret syntyivät, mutta lopettamaan en pystynyt, vaikka monta kertaa yritin.

Kuuden vuoden tupakoimisen jälkeen sain opettajaltani ja väitöskirjani ohjaajalta rautaisannoksen tupakkapropagandaa. Hän oli juuri viettänyt kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja perehtynyt USA:n kansalliseen terveysviraston raporttiin, johon oli kertynyt viimeinen tieto tupakoinnin vaaroista.

Istuimme yhdessä iltaa, kävimme läpi raporttia ja yöllä päätin taas lopettaa polttamisen. Sillä kertaa päätös piti.

Päätöksessä pysyminen on ollut elämäni vaikeimpia projekteja. Vaikeutta kuvaa se, että muistan vieläkin täsmälleen sen hetken (23.5.1967, klo 1.30 aamuyöstä), jolloin vedin viimeiset savut rakkaasta piipustani. Jokainen päivä sen jälkeen oli yhtä kidutusta. Hikoilin ja vapisin ja yöllä heräsin kerran toisensa jälkeen samaan painajaiseen: olen aloittanut uudelleen polttamisen. Jälkeenpäin olen kuullut kohtalotovereilta, että sama painajainen ahdistaa monia tupakkalakkolaisia.

Oikein hankalaa aikaa kesti muutaman kuukauden. Sitten tuli jo päiviä, jolloin tupakka ei koko ajan ollut mielessä ja vähitellen etäisyyttä tuli enemmän ja enemmän. Vaikeimmat hetket tulivat vastaan illanistujaisissa, joissa muut polttivat ja savuke oli osa yhdessäoloa. Kesti vuosia ennen kuin suhteeni tupakkaan muuttui neutraaliksi enkä enää missään tilanteessa kaivannut piippua.

Miten onnistuin selviämään ensimmäisistä viikoista ja kuukausista? Temppuja oli monia ja ehkä juuri ne auttoivat minut kuiville. Tyhjää piippua pidin suupielessä aamusta iltaan. Lopettamista yrittävän ystäväni kanssa löin vetoa siitä, kumman lakko kestää pitempään (voitin vedon).

Paras vinkki tuli kuitenkin AA-liikkeestä. Alkoholistien katkaisustrategiaan kuuluu periaate: en juo tänään – huomista en ajattele. Piintyneelle tupakkamiehelle ajatus siitä, että pitäisi lopettaa loppuiäksi, on liian rankka. Mutta yhden päivän aina kestää, ja kun yhden päivän päätöksen toistaa riittävän monta kertaa, huomaa yhtäkkiä olleensa lakossa viikkoja ja kuukausia. Lupasin myös itselleni, että 60 vuotta täytettyäni saan taas sytyttää piippuni. Nyt on kulunut jo 11 vuotta 60-vuotissyntymäpäivistä, mutta piippu on pysynyt laatikossa.

Ystävät eivät ole tyrkyttäneet minulle savukkeita, joskus sikareja kylläkin. Aina olen kieltäytynyt: sikarin jälkeen polttaisin yhden savukkeen, seuraavana päivänä kaksi ja kuukauden kuluttua menisi taas aski päivässä tai kaksi toppaa piipputupakkaa viikossa. Minähän olen nikotinisti.

Tänään tiedetään, että riippuvuuden kehittymiseen vaikuttavat sekä riippuvuutta aiheuttavan aineen ominaisuudet että ihmisen oma taipumus, joka on ainakin osittain perinnöllinen. Osa meistä voi aloittaa ja lopettaa tupakoinnin vaivatta, osalle kehittyy nopeasti vaikea riippuvuus. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Meitä on todennäköisesti 20–30 % kaikista ihmisistä.

Jussi Huttunen

Professori

Sisätautien erikoislääkäri