Etusivu » Lapsilähtöinen kasvatus ja curling-vanhemmuus

Lapsilähtöinen kasvatus ja curling-vanhemmuus

Kotineuvola
1.7.2012
Elina Hermanson

Nykyiset suomalaisasiantuntijat uskovat, että lapsi tarvitsee rakastavaa huolenpitoa, valvontaa ja turvallisia rajoja. Lapsen olisi hyvä saada paljon onnistumisen kokemuksia ja kiitosta. Häntä tulisi pitää yksilöllisenä persoonana, jonka tarpeet ja mielipiteet otetaan huomioon ja jota ei koskaan hylätä tunnetasolla. Rankaisua ei pitäisi käyttää ainoana kasvatusmenetelmänä. Tätä tarkoitetaan lapsilähtöisellä kasvatustavalla.

On tutkimustuloksia, joiden mukaan lapsilähtöinen kasvatus muun muassa edistää lapsen sopeutumista yhteiskuntaan, tukee itsetuntoa ja edistää suoriutumista myöhemmin koulussa. Tärkeitä asioita ovat luottamus, lämpimyys, rajojen asettaminen ja kiinnostus lapsen toimintoihin.

Lapsilähtöisen kasvatuksen vastakohta on, että kasvatus lähtee aikuisen tarpeista ja mielialoista. Lapsen näkökulmaa ei huomioida, ollaan epäoikeudenmukaisia, mielivaltaisia ja välinpitämättömiä. Ei liene yllättävää, että tällaista kasvatustapaa pidetään vahingollisena. Haitallisia kasvatustyylejä ovat myös liian salliva tai autoritaarinen tyyli.

Lapsilähtöisyyttä ei pidä sekoittaa curling-vanhemmuuteen. Psykologi Bent Hougaardin käsite curling-vanhemmuus tarkoittaa sitä, vanhemmat haluavat raivata jokaisen pettymyksen lapsen tieltä, mutta tekevät samalla tälle karhunpalveluksen. Lasten elämä on kuin sileää curling-rataa, elo suojaisa kuin munankeltuaisella. Curling-lapsista kasvaa röyhkeitä aikuisia, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä.

Lapsilähtöisyys ei siis tarkoita, ettei lasta samalla tietoisesti kasvatettaisi. Oppiakseen yhteisön jäseneksi lapsi tarvitsee muun muassa tapa-, normi- ja moraalikasvatusta. Lapsi ei voi tietää, mitä hän ei vielä tiedä tai osaa. Koti ei saa olla viihdytyskeskus, jossa määrää alle kouluikäinen. Vanhempia tarvitaan yhä kieltämään, sillä kieltämiseen sisältyy rajan osoittaminen. Lapsi tarvitsee rajoja.

Vuorovaikutukselle ja kasvuprosessille on ylipäätään tyypillistä toisto, liioittelu ja saman teeman muuntelu. Niitä tarvitaan muun muassa muistin kehittymisessä ja samanlaisuuden ja erilaisuuden havaitsemisessa. Lapsen kannalta on keskeistä, että hänen kasvatukseensa osallistuvat aikuiset toimivat suunnilleen samojen periaatteiden mukaisesti. Kasvatuksen johdonmukaisuus on tärkeää.

Johdonmukaisuus ja toisto ovat tärkeitä tavoitteita, mutta elävässä elämässä tapahtuu yllätyksiä. Suunnitelmien muuttuminen koettelee lasta.

Äiti iloitsi siitä, että pääsi hakemaan Emmin tavallista aikaisemmin päiväkodista. Kaikkien yllätykseksi tyttö heittäytyi lattialle ja kieltäytyi pukeutumasta. Syy paljastui, kun hoitaja kertoi lapsen odottaneen isää hakijaksi. Äiti sanoitti Emmin tunteita ja poisti tämän pelkoja: "Sinua taitaa harmittaa, että minä tulin eikä isä niin kuin oli sovittu. Älä sure, isä tulee illalla kyllä kotiin."

Lapsi tarvitsee tunteilleen tulkin. Hänellä on vielä vähän sanoja ja vielä vähemmän kykyä tunnistaa ja eritellä tunteitaan – mutta taitoja voidaan kehittää. Ei aikuinenkaan aina tiedä, mistä oma paha mieli johtuu. Ehkä tunteita voisi yhdessä kuulostella?

Tunnetaitoja voidaan opettaa.

Surullisia ja negatiivisia asioita tapahtuu kaikissa perheissä. Kun vanhemmille tulee keskinäisiä riitoja, lapsi havainnoi ne tarkasti. On tärkeää, että kaikilla perheessä on mahdollisuus ilmaista tunteitaan; yhtä tärkeää on tiedostaa, että toisen henkinen tai fyysinen vahingoittaminen ei ole sallittua. Mikäli lapsella on kokemus siitä, että vanhemmat kestävät hänen tuntemuksensa, voi lapsella itselläänkin olla mahdollisuus kestää omat tunteensa. Jos vanhemmalla on tunteet rakentavassa käytössä, myös lapsi saa heiltä mallia. On tärkeää kertoa, kun riita on selvitetty, ja parasta on ääneen todeta, ettei riitojen syy ole ollut lapsessa. Joskus perheenjäsen sairastuu psyykkisesti, ja hänen käyttäytymisensä muuttuu. Tästäkin lapsi tarvitsee asiallista, ikätasoonsa sovitettua tietoa: "Äiti tekee joskus hassuja asioita siksi, että hän on sairas. Muut aikuiset pitävät äidistä huolta, ja hän paranee. "

Kaikki kasvattajat tekevät myös virheitä, eikä täydellistä vanhemmuutta ole. Hyväksyessään ja tunnustaessaan virheiden tekemisen kasvattaja antaa tilaa myös lapsen epätäydellisyydelle. Hyvän vanhemmuuden tunnuspiirteitä on osata pyytää anteeksi lapselta.