Terveyskirjasto

Hae Terveyskirjastosta

Voit laajentaa hakua katkaisemalla sanan *-merkillä (esim. uni*).
Lue lisää
 »
 

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Hyvä Mina
 
 

Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
1994;110(3):278
Eero Rechardt ja Pentti Ikonen
Katsaukset

Häpeää on pidetty eräänä syyllisyydentunteen osatekijänä, jolla ei ole merkittävää itsenäistä osuutta psyykkisten häiriöiden synnyssä. Viime vuosina häpeän merkitys on alettu nähdä toisin. Se on syyllisyyttä primaarisempi affekti, jonka ensimmäiset ilmaukset todetaan jo kolmen kuukauden ikäisessä vauvassa. Kun äiti ei vastaa vauvan lähestymisyrityksiin, vauva lamaantuu, luo katseensa alas ja kääntää kasvonsa poispäin. Epäonnistuminen hyväksyvän vastavuoroisuuden odotuksissa laukaisee myöhemminkin häpeän. Häpeä koetaan eräänlaiseksi sisäiseksi romahdukseksi, joka käynnistää monenlaisia korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä. Niitä ovat muun muassa itseen ja toiseen kohdistunut raivo ja ylimitoitetut itsetunnon kohentamispyrkimykset. Häpeäraivo on syyllisyyttäkin tärkeämpi tekijä depression psykodynamiikassa. Häpeällä on suuri merkitys erilaisten psyykkisten häiriöiden käynnistäjänä; sillä näyttää olevan merkitystä myös paniikkikohtausten laukaisijana.

Viime vuosina on havahduttu huomaamaan, että häpeä on laiminlyöty alue psykoanalyysin teoriassa ja sen psykoterapeuttisissa sovelluksissa. Esitämme tässä käsityksenämme, että häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen (Ikonen ja Rechardt 1993). Häpeän perustyyppi on vauvan vierastaminen. Kun puolen vuoden ikäinen vauva ojentaa luottavaisesti kätensä aikuista kohti ja havaitsee, ettei tämä olekaan äiti, hän katkaisee lähestymisen, kääntää päänsä poispäin, kätkee kasvonsa ja alkaa itkeä. Kun vastavuoroisuuden vaatimus on kehityksen myötä tarkentunut ja vauva huomaa, että vastassa ei olekaan itsestään selvästi odotettu äidin katse, hän häpeää väärää odotustaan.

Katsaus kirjallisuuteen

Kiinnostus häpeän psykologiaa kohtaan on kasvanut nopeasti parina viime vuosikymmenenä. Helen Block Lewis on yksi häpeäpsykologian merkittävistä pioneereista. Hänen mukaansa häpeän huomiotta jättäminen psykoterapioissa ja psykoanalyyseissa on ollut syynä moniin epäonnistumisiin. Häpeä on fenomenologisesti eräänlainen sisäänpäin tapahtuva räjähdys tai romahdus (ks. Lewis 1987b), joka lamauttaa ja pysäyttää (Lewis 1987a). Psykoterapeutti tai analyytikko syyllistyy monesti tietämättään siihen, että hän saattaa potilaan tuntemaan häpeää.

Häpeä on usein kätkettyä. Jotta sitä voitaisiin käsitellä, sen olemassaolo on ensin osoitettava. Helpoimmin havaittavia ovat häpeän seurannaiset ja sen välttämismenetelmät; eräitä näistä ovat ruumiilliset reaktiot: punastuminen, hikoilu ja vapina, lamaantuminen, apatia, liikapuheliaisuus, liikaesiintyminen, häpeämättömyys, piittaamattomuus ja kyynisyys. Häpeä synnyttää raivoa, joka kohdistuu sekä itseen että toisiin. Häpeäraivon käynnistämät kosto- ja väkivaltamielikuvat tai niitä toteuttava käyttäytyminen herättävät puolestaan syyllisyyttä. Depression aiheuttajina häpeälamaannus ja häpeäraivo ovat usein syyllisyyttä primaarisempia (Lewis 1987a).

Häpeä koskee koko itseä. Ihminen voi pyrkiä korjaamaan syyllisyyttä herättävän teon, mutta häpeä tuntuu korjaamattomalta ja koko minä perusteitaan myöten väärältä; siksi se vaatii koko itsen muuttamista. Häpeän välttäminen estää ihmistä ajattelemasta ja havaitsemasta todellisuutta, se käynnistää todellisuuden torjuntaa laajemman kieltämisen ja aiheuttaa ajatuksettomuutta (Kinston 1987). Kyky kestää häpeää on samalla tavalla tärkeä kuin kyky sietää masennusta ja syyllisyyttä.

Häpeän fenomenologiaan kuuluu houkutus identiteetin luovuttamiseen. Sen pyrkimyksenä on saavuttaa ristiriidattomuus toisen kanssa ja kelvata toiselle. Häpeä liittyy itsestä luopumiseen; häpeästä taas paetaan itsen korostamiseen ja toisen mitätöintiin.

Tomkinsin affektiteorian mukaan häpeä ja inho ovat eräänlaisia viettien jarruja, jotka estävät ihmistä olemasta varomaton innokkuudesta huolimatta ("lopeta!"), nielemästä sopimatonta nälästä huolimatta ("älä syö"!) ja lähestymästä kiinnostuksesta huolimatta vaaraa ("pysy loitolla"!). Häpeän ilme on alas painunut pää ja alas luotu katse (Tomkins 1987). Nathanson (1987b) nojaa häpeää koskevissa käsityksissään Tomkinsin affektiteoriaan. Hän puhuu häpeän perusmuodosta ("primary shame"), joka ilmenee vetäytymisenä sekä pään ja katseen painumisena jo kolmen kuukauden iässä, kun vauvan pyrkimys lähestyä äitiä epäonnistuu (Broucek 1982). Nathansonin mukaan kyseessä on Tomkinsin kuvaaman "viettijarrun" toiminta, joka lamauttaa epätarkoituksenmukaisen lähestymishalun.

Häpeästä muodostuu kuva, jonka mukaan se sisältää seuraavat keskeiset peruselementit:

Havaittuna olemiseen vastavuoroisuuden tavoittelun yhteydessä kuuluvat ilmaiseminen ja paljastaminen monilla psykoseksuaalisuuden tasoilla, kuten lähestymisessä, näyttämisessä, katsomisessa sekä preoidipaalisen tai oidipaalisen seksuaalisuuden ilmaisemisessa. Pidäkkeettömyys, kontrolloimattomuus ja innokkuus johtavat myös havaittuna olemiseen.

Itsen kelpaamattomuus edellä mainituissa tilanteissa eli epäonnistuminen esimerkiksi lähestymisen, oidipaalisten tavoitteiden, minäihanteiden ja samaistumispyrkimysten toteuttamisessa.

Itseä ja häpeään liittyvää toista vastaan kääntyminen, johon liittyvät itsetunnon romahtaminen, minän lamaantuminen, narsistinen kollapsi (esimerkiksi identiteetistä luopumisena ja symbioottiseen tilaan hakeutumisena), häpeäraivo, häpäisy ja toisen mitätöiminen.

"Uuden aallon" kirjallisuus (esim. Lewis 1987a,b, Nathanson 1987) korostaa häpeää affektina. Häpeä on kliinisesti paljon tärkeämpi ja yleisempi kuin aikaisemmin on ymmärretty. Häpeää on monesti vaikea tunnistaa; sitä nimitetään tavallisesti väärin syyllisyydeksi, jota se elämyksellisesti muistuttaa. Ero on siinä, että syyllisyys koskee jotakin itsen aktia, psyykkistä tai konkreettista, mutta häpeä koskee koko itseä.

Häpeän psykologiaa

Häpeän alkuperä. Häpeän kantamuoto on se lamaannus-, poistamis- ja pysäyttämisreaktio, joka liittyy hyväksyvää vastavuoroisuutta tavoittelevan pyrkimyksen epäonnistumiseen. Vierastamista voidaan käyttää helposti havaittavana ja hyvin tunnettuna esimerkkinä siitä, joskin häpeän ensimmäiset ilmaukset ovat vielä varhaisempia (Nathanson 1987). Häpeän erityisluonteen ymmärtämistä hämärtää se, että kirjallisuudessa häpeä yhdistetään kaikenlaisiin epäonnistumisiin pyrittäessä tavoitteisiin. Häpeä liittyy kuitenkin nimenomaan vastavuoroisuuden tavoittamiseen, pyrkimykseen saada viesti perille ja toivottu vastaus siihen (Ikonen ja Rechardt 1993). Se toimii kanssakäymistä ohjaavana tekijänä, sen varjelijana (Lewis 1987b). Häpeä on se intensiivinen mielipaha, jonka koemme tyypillisesti silloin, kun tavoiteltu ja jo toteutuneeksi tai toteutuvaksi luultu vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta.

Näemme kaupungilla liikkuessamme tutun hahmon. Kiirehdimme hänen luokseen ja tervehdimme iloisesti. Hänen kääntyessään näemme vieraat kasvot ja haluaisimme vajota maan alle häpeästä. "Mitä hän mahtoi minusta ajatella?!"

Kun preverbaalinen lapsi ilmaisee vastavuoroisuutta etsivän pyrkimyksen hän tekee sen koko olemuksellaan ja hänellä on syvä resonanssin tarve. Hän lähettää viestin, jonka hän odottaa tulevan vastaanotetuksi. Kun vastavuoroisuuden löytäminen epäonnistuu, koskee epäonnistuminen koko olemusta. Häpeässä koko toiselle ilmaistu oma olemus paljastuu vääräksi. Tämän paljastumisluonteensa häpeä säilyttää kaikissa yhteyksissä. Toiveen toteutumisyrityksen ilmaiseminen tai paljastuminen altistaa häpeän kokemukselle kaikissa kehitysvaiheissa ja kaikkina ikäkausina.

Häpeäromahdus. Kun vastavuoroisuuspyrkimyksen ilmaiseminen törmää toisen taholta vastavuoroisuuden puutteeseen, joka voi ilmetä tämän välinpitämättömyytenä, vähättelynä, rankaisuna ja ymmärtämättömyytenä tai joka saattaa johtua vastavuoroisuuteen pyrkivän kömpelyydestä tai väärinarvioinnista, seurauksena on välitön romahdus. Minän vitaliteetti häviää, innokkuus sammuu ja voimattomuus valtaa olemuksen. Toiminta pysähtyy ja kääntyy vetäytymiseksi ja piiloutumiseksi. Häpeän tunnetila pukeutuu sellaisiin ilmaisuihin kuin "kunpa maa minut nielisi", "minä kuolen häpeästä", "mikä typerys olenkaan", "tätä en ikinä anna itselleni anteeksi". Seurauksena voi olla myös raivo itseä tai toista kohtaan. Täysimittainen häpeä on tunteista kaikkein sietämättömimpiä, siksi olemme taipuvaisia ajattelemaan "ennemmin kuolema kuin häpeä".

Häpeän johdannaisista. Vauvaiän kehitystä koskevissa tutkimuksissa on todettu, että lapsi tarkkailee uusissa tilanteissa äitiä ja toimii äidiltä saamiensa sanattomien vihjeiden perusteella (Stern 1985). Tarkastelkaamme Winnicottin (1988) kuvausta vauvasta, joka istuu äitinsä sylissä ja kiinnostuu pöydän reunalla kiiltelevästä spaattelista. Winnicottin kuvauksen mukaan vauva katsoo suurin silmin häntä ja äitiä käsi spaattelilla ja ruumis aivan liikkumattomana, on varuillaan ja odottaa tai vetää mielenkiintonsa kokonaan pois ja hautaa kasvonsa äitinsä puseron rintamuksiin. Kun isompi lapsi käyttäytyy vastaavalla tavalla, kääntää selkänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä tai painaa ne äitiään vasten, sanomme, että häntä ujostuttaa tai hävettää. Me sekä näemme että päättelemme hänen olevan tällaisten tunteiden vallassa. Samalla lapsi saattaa häpeän lisäksi ilmaista kiukkua, vihaa tai suorastaan raivoa niitä kohtaan, jotka ovat saattaneet hänet tähän tilanteeseen. Voimme käsitteellistää ja kuvata isomman lapsen psyykkiset tapahtumat samalla tavalla kuin vauvankin mutta jäsentyneemmin ja tarkemmin, jos hänen itseilmaisunsa on jäsentyneempää. Saamme tietää, mitä hän ympäristöltään toivoo ja pelkää ja millä tavoin hän pelkää epäonnistuvansa tai tuntee jo olevansa epäonnistunut tai kelpaamaton. Winnicottin kuvaaman vauvan tavoin me kuuntelemme läpi elämän toisen ääntä, tarkkaamme toisen katsetta ja vihjeitä. Vieläpä elottomat esineetkin voivat olla vihjeitä antamassa.

Häpeään liittyvä itsen kätkeminen ilmaisee paradoksaalisella tavalla toivoa: kun luovun itsestäni tai osasta itseäni sellaisena kuin olen, saan kenties tärkeät toiset ja heidän hyväksymisensä säilytettyä. Jos häpeäreaktio suuntautuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden toivoon ja itseen, se muuttuu masennukseksi: "en kelpaa mihinkään, olen arvoton eikä kukaan voi minusta välittää". Jos taas vastavuoroisuuden toivo säilyy ja häpeäreaktio suuntautuu ennen kaikkea itseen, joka ei kelpaa vastavuoroisuuteen, ja toisiin, jotka eivät kelpuuta, syntyy Lewisin kuvaama häpeäraivo. Se muuttuu sitä enemmän masennukseksi, mitä enemmän itseen suuntautunut komponentti painottuu. Näiden masennusten erilainen dynamiikka näkyy tavallisesti myös ihmisen käyttäytymisessä. Edellinen on hiljaista ja yksinäisyyteen vetäytyvää ja jälkimmäinen enemmän tai vähemmän agitoitunutta ja tuskailevaa. Eräs häpeän välttämisen keinoista voi olla häpeämättömyys. Häpeämätön joko hylkää aidosti tärkeät toiset eikä piittaa heidän suhtautumisestaan tai sitten hän sitoutuu jopa entistä kiinteämmin heihin ja samalla toistaa röyhkeästi häpeää tuottavia tilanteita. Edellistä reaktiota luonnehtii rauhallinen, lähes naiivi piittaamattomuus ja jälkimmäistä uhmakas tai pilkallinen julkeus.

Häpeäansa eli häpeän noidankehä. Häpeän ennakointi saa ihmisen viivyttelemään, epäröimään ja hapuilemaan, mikä tulee usein ilmi myös puhetyylissä. Hän voi myös lisääntyneellä aktiivisuudella ja vilkkaudella yrittää piilottaa itseänsä ja häpeän lähdettä tai vain kierrellä viimeksi mainittua. Tai hän saattaa yksinkertaisesti ryhtyä häpeämättömäksi. Kaikkia näitä suhtautumisia saattelee sekä itseen että toisiin suuntautuva affekti, jota terävimmillään voi Lewisin tapaan nimittää häpeäraivoksi ja sumeammissa muodoissaan esimerkiksi häpeäkiukuksi, häpeäinhoksi, häpeäkyllästymiseksi ja häpeäväsymykseksi. Samoin kaikkiin näihin suhtautumisiin liittyy häpeälle tyypillinen tunneansa. Ihminen, joka viivyttelee, epäröi ja hapuilee, tuntee häpeää ja häpeäkiukkua oman viivyttelynsä takia sen lisäksi, että hän tavallisesti tulee kateelliseksi toisille, jotka ovat häntä aktiivisempia. Se, joka suojautuu häpeää vastaan aktiivisuudella ja vilkkaudella, tuntee itsensä epäaidoksi ja tuntee samalla vastenmielisyyttä, kyllästymistä ja väsymistä itseen ja toisiin. Häpeämätön puolestaan haastaa ja kiusaa ympäristöään ja itseään yhä uusilla häpeämättömyyksillä. Kaikissa tapauksissa häpeä ja suojautumiset sitä vastaan herättävät uuden häpeän ja sitä vastaan suojautumisen. Tiedostamattomina ja analysoimattomina tällaiset häpeäkierteet saattavat jatkua hyvinkin pitkään ja vakiintua jopa koko elämän ikäisiksi. Todennäköisesti jokaisella on jokin määrä selvittämättömiä ja yhä uudelleen aktivoituvia häpeäkierteitä, mutta on myös ihmisiä, joilla ne ovat niin intensiivisiä tai niitä on niin paljon, että he elävät jatkuvasti jonkinlaisessa yleisessä häpeätilassa.

Seksuaalisuus. Eriytymättömästi ja epämääräisesti itseen kuuluvana keskeisenä haluna ja yhtä epämääräisesti toisia värittävänä ja heiltä vastavuoroisuutta odottavana seksuaalisuus altistaa ihmisen häpeälle. Seksuaalisuus on sellaista minuuden ydinaluetta, jonka arvo on ratkaisevasti sidoksissa siihen, minkälaisen vastauksen se herättää toisissa. Kun mikä tahansa itsessä ja ulkomaailmassa voi saada avoimen tai piilevän seksuaalisen merkityksen, seksuaalisuus voi herättää häpeää lähes minkälaisissa yhteyksissä tahansa. Seksuaalisuus tarjoaa häpeäkierteen laukaisemiseksi virikkeitä silmänkantamattomiin. Seksuaalisen häpeän suuri merkitys on sen rajattomassa leviämismahdollisuudessa, sen piilomuodoissa ja sen lapsuudessa olevien alkukohtien tiedostamisen ja tietoisen psyykkisen käsittelyn vaikeudessa.

Huumori. Lewisin mukaan yksi parhaita häpeän tunteen lievittäjiä on huumori. Väitettä on tarkennettava siten, että lasten osalta tämä pitää paikkansa vasta tietyn kehitysvaiheen jälkeen. Ihminen voi hyväntahtoisesti nauraa omille vajavuuksilleen ja epäonnistumisilleen sillä hetkellä, kun hän käsittää, etteivät ne sittenkään edusta hänen koko itseään. Tämä edellyttää, että hänen käsityksensä itsestä on siinä määrin jäsentynyt, että siihen suuntautuva reaktio voi rajautua koskemaan vain osaa itsestä tai ajallisesti tilapäistä itseä ("olinpa hullu sillä hetkellä"). Jos tällaista persoonallisuuden sisäistä jäsentymistä ei ole vielä tapahtunut, huumorin tarjoamalle avulle ei ole edellytyksiä. Asianomainen ei itse löydä sitä ja toisten tarjoamana se vain pahentaa häpeää, se on merkki yhä täydellisemmästä itsen ja toisten menettämisestä. Tämä koskee esimerkiksi lapsia, jotka eivät vielä ymmärrä huumoria puhumattakaan että osaisivat käyttää sitä hyväkseen.

Häpeän rakentavista merkityksistä. Häpeää voidaan myös luonnehtia eräänlaiseksi sisäsyntyiseksi opettajaksi. Se sanoo: "lopeta tämä, se on tuloksetonta", "vältä tätä", "älä tee tätä toiste". Tämän funktion merkitys on monisuuntainen: rakentava tai tuhoava, sosiaalistava tai eristävä. Se voi myös herättää halun kehittää itseään sillä tavoin, että tulokseton pyrkimys löytääkin myöhemmin hyväksyvää vastavuoroisuutta. Kun häpeä toimii tietoisena ja ymmärrettynä vastavuoroisuutta varjelevana ja ohjaavana funktiona, se on lyhytaikainen ja pysäytettyään yhden toiminnan muodon se vapauttaa vastavuoroisuuspyrkimyksen uusiin paremmin toimiviin muotoihin ja häviää tarpeettomana. Sen ansiosta kehittyvät mm. kohtuullisuus, sosiaalisuus ja harkitsevuus. Ymmärtämättä jääneenä ja tiedostamattomana se muuttuu häpeäkierteeksi ja enemmän tai vähemmän pysyväksi.

Häpeän ilmeneminen kliinisessä työssä

Häpeän ohittaminen ja ylikompensoiminen. Luonteenomaista häpeälle on, että se on kätkettävä. Psykoterapiaa tekevä menee siihen helposti mukaan ja kiinnittää huomionsa häpeän erilaisiin seurannaisiin ja poistamis- ja hallitsemismenetelmiin asiakkaassaan. Monesti häpeän näkyvät ilmentymät ovat niitä menetelmiä, joilla sitä koetetaan torjua ja poistaa. Sellaisia ovat erilaiset ylikompensoivat "maaniset" menetelmät, vaativien minäihanteiden tai yliminävaatimusten täyttäminen, erinomaisuuden pakonomainen ylläpitäminen, "stimulusnälkä", yliaktiivisuus, addiktiot ja tuhoava käyttäytyminen. Hysteriforminen säkenöivyys, sosiaalinen valloittavuus, vaativuus ja pöyhistely saattavat olla häpeältä suojautumisen keinoja. Ylimitoitetut minäihanteet, ekshibitionistinen käytös ja ahdistava kunnianhimo tähtäävät häpeälamaannuksen torjumiseen. Häpeän puheeksi ottaminen vapaan ja rauhallisen tarkkailun ilmapiirissä helpottaa ja avaa lukkiutuneita tilanteita; se antaa liikkumatilaa, joka ei ollut aikaisemmin mahdollista.

Piiloutuminen ja vetäytyminen häpeän ilmauksena. Vetäytymisen ja piiloutumisen tarve voi olla eräs häpeän johdannainen. Se ulottuu lähes huomaamattomana arkielämäänkin monissa muodoissa, kuten haaveissa yksinäisyyteen vetäytymisestä (Kinston 1987). Moni psyykkisistä ongelmista kärsivä hakee tuskaisesti tilaa, jossa saa rauhan häpeältä, tietämättä mitä etsii.

Nuori masennustilasta kärsivä naisopiskelija oli luopunut valmiista ammattialastaan ja etsi jotain muuta uraa itselleen. Hetken kokeiltuaan näitä tai jo suunnitteluvaiheessa hän vetäytyi jokaisesta yrityksestä erilaisin järkeistyksin. Hän tunsi häpeävänsä omaa tilannettaan, hän tunsi menettäneensä minuutensa. Hän tunsi myös luopuneensa toivosta, vajonneensa kyynisyyteen ja ajoittain itsetuhoiseen häpeämättömyyteen. Hänen analyysinsa kehittyi yhä kaoottisemmaksi, yhä vaikeammin ymmärrettäväksi ja hänen tilansa yhä huolestuttavammaksi. Hän tiesi, että hänellä on huono äitisuhde, ja että äiti oli ollut erittäin ymmärtämätön häntä kohtaan. Hän tiesi, että ristiriita opettajan kanssa sai hänet jättämään aikaisemman uransa. Sen sijaan hän ei tiennyt, että hänen hallitsevin ongelmansa ei ole elämänura, ei opintomenestys, ei naisellisuus, vaan häpeä. Eikä hän tiennyt, että häpeä oli jaettavissa ja käsiteltävissä toisen kanssa. Analyytikko selitti hänelle, että häpeä on se tunne, joka pakotti hänet aina vetäytymään, häpeä lamautti hänen minuutensa, häpeä riisti häneltä ajattelukyvyn, häpeä pakotti häntä uhoamaan itsetuhoisesti ja kyynisesti, häpeä esti häntä ilmaisemasta itseään ja pakotti kätkeytymään käsittämättömyyteen analyysissaan. Häpeä esti häntä yrittämästä mitään tosissaan. Vapautuakseen häpeästä hän etsi jotain aivan uutta ja entisestä poikkeavaa, jolle kokonaan omistautumalla hän vapautuisi arvottomasta minästään. Hän etsi psykoanalyysista luostaria paetakseen maailmasta. Kun sekä analysoitava, että analyytikko tajusivat häpeän mahtavan läsnäolon, se vapautti analyyttista prosessia häpeän vankeudesta.

Häpeälamaannus. Häpeän keskeisin tekijä, lamaannus, saattaa hallita psykoterapia- tai psykoanalyysitilannetta. Psyykkisen työskentelyn asemasta asiakas voi vetäytyä ajatuksettomaan hiljaisuuteen tai käyttää puhetta uhkaavaa lamaannusta vastaan. Puheen ajatuksettomuus saattaa ilmetä sen pysähtyneisyytenä ja sisällyksettömyytenä. Se voi ilmetä myös kömpelöinä lauseina, kielioppivirheinä tai sanojen sotkemisena, terapeutin ilmaisujen toistamisena tai kliseinä. Erilaiset kompensointi- ja korjaamispyrkimykset saattavat pitkäksi ajaksi peittää lamaannuksen ja ajatuksettomuuden. Analysoitava voi tyhjyyttä peittääkseen osoittaa innostusta ja paneutumista. Hän tavoittelee onnistumisen kokemusta mutta sen epäonnistuessa romahtaa välittömästi minättömyyteen. Kun häpeä osoitetaan, voi analyysituntien käsittämätön sisältö muuttua todelliseksi työskentelyksi. Tiedostetulla häpeällä voi olla se vaikutus, joka sillä monesti tavallisessa elämässä on: se sisuunnuttaa ja yllyttää ponnistelemaan omien potentiaalien käyttämiseen.

Jatkuva kamppailu häpeän uhkaa vastaan voi olla elämää hallitseva luonneneuroosi.

Analyysiin tuli nuorehko nainen, jolla oli ollut lapsuudessa paljon traumaattisia ja nöyryyttäviä kokemuksia. Hän oli herättänyt ihailua kyvykkyydellään, nopeudellaan, idearikkaudellaan ja hypomaanisella vauhdikkuudellaan, jossa oli monesti tiettyä häpeämättömyyttäkin. Hän sai analyysissaan kosketuksen aina ja kaikkialla läsnä olevaan häpeään. Nyt hän tunnisti itsessään toisen puolen: toimintakyvyttömän, avuttoman, häpeän lamaannuttaman. "Olen hidas; huomaan, että olenkin tyhmä, en tajua kokonaisuutta. Minulla on varmasti lukihäiriö. Haluan vähätellä muita. Muiden kyvyt muistuttavat minua huonoudesta ja herättävät kateutta."

Häpeän ilmeneminen konversioina, kompulsioina ja fobioina. Häpeä ja sen mukanaan tuoma lamaannuksen uhka voivat olla tunnistettavissa konversio-oireita muistuttavien affektiekvivalenttien kautta. Kun niiden yhteys häpeän tunteeseen osoitetaan, häpeä hahmottuu selvemmäksi ja saadaan käsittelyn piiriin.

Erään naispotilaan pitkän ja vaikean analyysin loppupuolella alkoi häpeäongelman merkitys tiedostua sekä analyytikolle että analysoitavalle. Potilaalla oli taipumusta konversiotyyppisiin oireisiin. Kun hän koki olevansa kämpelösti liikkuva, ajatukset olivat sekavia ja vasen puoli oli pehmeä ja voimaton, hän oli itse asiassa häpeän lamaannuttama. Hänellä oli "vasemmanpuoleinen häpeähalvaus", jota ilmaisua sitten käytettiin vastaavissa tilanteissa. Konversio-oireen sisältö oli ensisijaisesti torjuttu affekti eikä tiedostamaton fantasia.

Toisella naispuolisella analysoitavalla oli "yököttävä olo" analyysitunnilla tai sille tullessa. Se oli häpeän sukuisen inhon affektiekvivalentti (Tomkins 1987), jossa fantasiasisällöt olivat oireen muodostumisen kannalta toissijaisia. Häpeän ja inhon löytyminen tekivät mahdolliseksi tavoittaa hänen mielensä ajankohtaista todellisuutta, ja sen kautta lukuisat asiat tulivat ymmärrettäviksi, mm. sekä unissa että oireissa ilmenevät "kasvojen menettämisen" pelko ja "julkisivun korjaaminen".

Kompulsiivinen hallinta ja sen myötä voimistuvat pakkoneuroottiset oireet saattavat olla yritys tavoittaa anaalisin keinoin sitä onnistumisen kokemusta, joka on tarpeen häpeältä suojautumiseksi mutta joka ei muulla tavoin ole mahdollinen. Häpeä saattaa olla pakkoneuroottisen henkilön keskeinen ongelma ja anaalisuus pyrkimystä häpeän hallintaan. Obsessiivisen ajatuksen tehtävä voi olla häpeän käsittely ja sen samanaikainen kätkeminen.

Analysoitavalla oli muiden obsessioiden ohella toistuva pakonomainen mielikuva, että hän viiltää veitsellä ristin itseensä. Tuo pakkomielle sisälsi fantasian harakirista, jonka tarkoituksena on poistaa häpeä lopullisesti.

Häpeä on osoittautunut usein foobisten ahdistuskohtausten taustatekijäksi. Häpeän aiheuttama romahdus lamaannukseen, ajatuksettomuuteen ja mitättömyyteen on pelottava kokemus, joka herättää paniikkia. Tätä ei ole ymmärretty, mikä on osaltaan johtanut siihen, että on ryhdytty puhumaan erityisestä paniikkihäiriöstä, jonka syynä olisi yksinomaan aivofysiologinen häiriö ja johon psykoterapia ei auta.

Henkilö, jolla on varhaisessa lapsuudessaan ollut traumaattisia häpeää tuottavia hylkäämiskokemuksia, voi olla erittäin herkkä kaikelle torjutuksi tulemiselle ja sen herättämälle häpeälle.

Naispuolinen analysoitava, jonka oireistoon kuuluivat myös ajoittain invalidisoivat paniikkitilat, kertoi tuoreesta, nyt jo hallintaan saamastaan paniikista: Hän oli tapaamassa ystävätärtään ja odotti, että pääsisi tämän mukana kaupungin keskustaan. Ystävätär kertoi suunnitelmiensa muuttuneen, hän lähtisikin muualle tapaamaan erästä toista henkilöä. Analysoitava päätti käyttää yleistä kulkuvälinettä, koska pysäkki oli aivan lähellä. Hän kertoo: "Kun astuin ulos, menin aivan pyörälle päästäni, hain pysäkkiä, mutta en löytänyt–- en tiennyt, mistä löydän taksin, kamala pelko valtasi–- ajatuskyky lamaantui, olin kyvytön tekemään havaintoja ja suunnittelemaan toimintaani." Potilas pystyi kuitenkin ryhdistäytymällä voittamaan paniikkinsa. Hän oli pettynyt odotuksessaan, häpesi toteutumatonta toivettaan, lamaantui, tuli avuttomaksi ja meni paniikkiin. Myöhemmin hän totesi, että ei ollut nähnyt pysäkkiä, joka oli ollut aivan vieressä.

Häpeä tunnistetaan joskus vasta pitkän psykoanalyyttisen työskentelyn tuloksena. Kun analyytikko on tietoinen häpeästä ja sen merkityksestä, tunnistaminen voi tapahtua varsin nopeasti.

Nuori nainen hakeutui psykoterapiaan muutamia vuosia kestäneiden paniikkikohtausten jälkeen. Kohtaukset tulivat usein kulkuneuvoissa, toisinaan ystävien seurassa, ravintolassa, "melkein missä tahansa tilanteessa ilman selvää yhteyttä mihinkään". Terapeuttina toimiva analyytikko oli saanut kokemusta häpeän merkityksestä psykoanalyyttisessa työssä. Jonkin aikaa asiakasta kuunneltuaan hän esitti kysymyksen: "Voisiko olla, että tunnette itsenne häpeän uhkaamaksi." Kysymyksensä tueksi hän kuvasi häpeän kokemuksen musertavuutta. Asiakas ei saanut mitään kosketusta ehdotukseen mutta jäi sitä miettimään ja kertoi seuraavalla tapaamiskerralla kolme musertavaa häpeäkokemusta. Viimeinen niistä tapahtui vähän ennen toistuvien paniikkitilojen alkua joitakin vuosia sitten.

Häpeän vankila. Varhaislapsuudessa traumatisoituneilla analysoitavilla kohtaamme monesti intensiivisen häpeäongelman. He ovat jääneet häpeän vangeiksi niin kuin pahoinpitelyn uhrille, kidutetulle, keskitysleirivangille, koulussa kiusatulle tai perheväkivallan kohteeksi joutuneille usein tapahtuu. He jäävät häpeämään sitä, etteivät ole pystyneet herättämään hyväksymisen halua eikä ymmärtämisen pyrkimystä niissä, joiden varassa he ovat. Psyykkistä eheyttä ja minuutta tuhoavan tai emotionaalisesti tyhjän lapsuuden traumatisoimalle analysoitavalle saattaa olla ratkaisevaa tiedostaa häpeän olemassaolo ja sen monet vaikutukset. "Minun ei tarvitsekaan suojautua pohjatonta ja korjaamatonta huonoutta vastaan. Minä en olekaan parantumattomasti avuton, kykenemätön, ajatuskyvytön, lamaantunut ja minuutta vailla oleva. Häpeä on sellainen tunne, että se saa jokaisen tuntemaan jotain samantapaista."

Psykoterapiatilanteen tuottama häpeä. Psykoanalyyttinen ja psykoterapeuttinen tilanne sisältävät jatkuvan häpeän uhan, jonka erot arkipäivän häpeätilanteisiin nähden saattavat ajoittain hämärtyä. Osaksi tuo uhka johtuu vaadittavan työskentelyn luonteesta, osaksi niistä puutteellisuuksista, joilta yksikään psykoterapiaa tekevä–kuten yksikään kasvattaja ja vanhempi–ei voi välttyä. Asiakasta kehotetaan sellaisen ilmaisemiseen ja paljastamiseen, jonka hän on kätkenyt ja eristänyt. Hän ei useinkaan voi saada välitöntä vihjettä, kuten katsetta, ilmettä tai elettä, josta hän voi tavoittaa tulleensa ymmärretyksi tai herättävänsä kiinnostusta. Analyytikko ja psykoterapeutti voi myös saada asiakkaan tuntemaan häpeää olemalla huomaamaton, kiinnostumaton ja loukkaava ymmärtämättömyyttään, tietämättömyyttään tai vastatransferenssin seurauksena. Asiakas saattaa reagoida tilanteen tuottamaan häpeään ryhtymällä vastahyökkäykseen ja terapeutin häpäisemiseen tai pyrkimällä yhä suurempaan kuuliaisuuteen tai tekemällä molempia samanaikaisesti.

Myös hoitava henkilö on jatkuvasti alttiina häpeälle ja sen aiheuttaman lamaannuksen uhkaama. Kun hän ei tunne onnistuvansa työssään, kun hän ei saa odottamaansa vastavuoroisuutta tai on asiakkaansa häpäisyhyökkäysten kohteena, hän saattaa tuntea houkutusta poiketa vapaan tarkkaavuuden työskentelyilmapiiristä ja altistuu tekemään teknisiä virheitä. Hänen ajattelukykynsä saattaa lamaantua ohimenevästi tai pitkäaikaisesti ja hän voi ryhtyä teoretisoimaan, antamaan tulkintoja, joita ei itsekään ymmärrä, tai turvautua verhottuihin kasvatuksellisiin tai muihin epäammatillisiin toimenpiteisiin itsetuntonsa suojelemiseksi.

Lopuksi

Mistä johtuu, että häpeä on jäänyt niin vähälle huomiolle teoriassa ja käytännön työssä? Mistä johtuu, että sen tunnistaminen on ollut niin vaikeata? Yksi syy voi olla se, että häpeä on kaikkialla läsnä niin jokapäiväisenä, ettei sen olemassaoloa tule ajatelleeksi. Toinen syy voi olla tekemisissä sen kanssa, että psykoanalyysissa ja psykoterapiassa on lähestytty psyykkisiä ilmiöitä oireista ja sairauskäsitteistä käsin. Se luo näkökulman: "tämä on sairautta, tämä on oire, se ei ole minua itseäni". Se ohittaa häpeän ikään kuin huomaamatta, sillä häpeälle on olennaista tunne, että se koskee koko itseä. Kolmas syy voi löytyä siitä, että ammatilliseen kielenkäyttöön on vakiintunut häpeän ohittamista suosivia ilmaisuja. Niiden tarkoituksena on auttaa asiakasta itsestään hyväksymään sellaisia puolia, jotka hän eristänyt ja vieraannuttanut, ja helpottamaan tiettyjen mielen sisältöjen tunnistamista ja niiden olemassaolon hyväksymistä. Ne kenties auttavat ohittamaan häpeän, mutta ohitettu häpeä jää hahmottomaksi ja voi tulla vastaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Kirjallisuutta

Broucek F: Shame and its relationship to early narcissistic developments. Int J Psychoanal 65: 369–378, 1982

Ikonen P, Rechardt E: The origin of shame and its vicissitudes. Scand Psychoanal Rev 1993 (painossa)

Kinston W: The shame of narcissism. Kirjassa: The many faces of shame, s. 214–245. Toim. D L Nathanson. Guilford Press, New York 1987

Lewis H B: Shame and the narcissistic personality. Kirjassa: The many faces of shame, s. 93–132. Toim D L Nathanson. Guilford Press, New York 1987(a)

Lewis H B: The role of shame in symptom formation. Lawrence Er Ibaum Associates Publ, Hillsdale New Jersey 1987(b)

Nathanson D L: A timetable for shame. Kirjassa: The many faces of shame, s. 1–63. Toim. D L Nathanson. Guilford Press, New York 1987

Stern D N: The interpersonal world of the infant. Basic Books, New York 1985

Tomkins S: Shame. Kirjassa: The many faces of shame, s. 133–161. Toim. D L Nathanson. Guilford Press, New York 1987

Winnicott D: The observation of infants in a set situation. Kirjassa: Through paediatrics to psycho-analysis, s. 52–56. Toim. D Winnicott Hogarth Press, London 1982

Kirjoittajat: Eero Rechardt, dosentti Kangaspellontie 4 E, 00300 Helsinki 30 Pentti Ikonen, FM Karsikkotie 10, 82900 Ilomantsi

Kotikuntasi terveyspalvelut

Valitse kotikuntasi