Liha on arvokasta ja arvostettua ruokaa, jonka kulutus on viime vuosikymmeninä vähitellen lisääntynyt. Perinteisessä ruokavaliossa liha oli saatavuuden mukaan kausittainen tai satunnainen ruoka sekä Suomessa että Välimeren maissa. Elintason noustessa lihan kulutus on lisääntynyt ja muuttunut säännölliseksi. Liha on usein juhlaruokaa, mikä näkyy vaikkapa kinkun ilmaantumisessa joulupöydän keskelle viime vuosisadalla. Lihaa syödään Suomessa keskimäärin 180 grammaa päivässä. Tästä noin puolet on sianlihaa. Naudanlihan kulutus on laskusuunnassa ja siipikarjan lihan käyttö lisääntymässä. Ruokavalion proteiineista noin kolmannes ja rasvasta noin neljännes saadaan meillä lihasta. Energian saannista lihan ja lihavalmisteiden osuus on 13 % eli saman suuruinen kuin ravintorasvojen osuus.

Lihan kulutuksen lisääntymistä on seurattu terveyssektorilla varuillaan ollen. Lihan rasva on suurelta osin tyydyttynyttä. Naudan rasvasta lähes puolet on kovaa, siassa kovan rasvan osuus on noin kolmannes, ja broilerin ja kalan rasvasta kovaa on 20–25 %. Lihan rasvan merkitys ei Suomessa ole ollut kovin suuri verrattuna maitorasvaan, ja lihan rasvapitoisuudessa on tapahtunut myönteistä kehitystä. Halvat lihavalmisteet kuten eräät makkarat ja jauheliha ovat rasvaisimpia. Lenkkimakkaraa kutsutaan suomalaisten kansallisruoaksi. Kesän grillijuhliin se sopii, mutta muina vuodenaikoina voisi keskittyä enemmän lihaa ja vähemmän rasvaa ja suolaa sisältäviin lihavalmisteisiin.

Väestötutkimuksissa on Yhdysvalloissa havaittu, että runsaasti punaista lihaa eli nautaa ja sikaa ravintonaan käyttävillä paksusuolisyövän riski on suurentunut. Suomessa ei tällaista yhteyttä ole todettu. Löydös saattaa johtua paremminkin lihan valmistustavoista kuin sen ravintokoostumuksesta. Paistaminen ja grillaaminen voivat tuottaa lihan pinnalle haitallisia yhdisteitä. Joissakin väestöissä on todettu yhteys myös runsaan lihan käytön ja suurentuneen rintasyövän riskin välillä. Sekä rintasyöpä että paksusuolisyöpä ovat jossakin määrin elintasosairauksia ja ne ovat yleistyneet Suomessakin. Vaikka liha tuskin on meillä kovin merkittävä tekijä kummankaan syövän synnyssä, ei haitanne, jos rajoittaa korkeassa lämpötilassa valmistetun ja rasvaisen lihan käyttöä.

Lihassa on rautaa hyvin imeytyvässä muodossa. Raudan saanti ei kuitenkaan ole ongelma suurimmalle osalle suomalaisista. Myös lihan muiden vitamiinien ja kivennäisaineiden osalta kulutuksen pieni vähentäminen ei aiheuttaisi erityisiä ongelmia. Proteiinien saannissa on varaa tinkiä eikä eläinproteiinin korvaaminen osittain kasviproteiinilla aiheuta ongelmia ravitsemukselle tai terveydelle.

Täydellinen, uskonnonomainen lihan käytön lopettaminen ei ole tarpeen. Britanniassa suurta huolta aiheuttanut hullun lehmän tautikaan ei ole meillä ongelma. Lihavalmisteista kannattaa suosia täyslihaa ja valmistuksessa kannattaa välttää ruoan polttamista korkeissa lämpötiloissa. Ruokalistalla kala ja kananmuna antavat hyvää vaihtelua liharuoille ja kasvisten osuutta aterioilla kannattaa lisätä lautasmallin idean mukaisesti. Punaisen lihan korvaaminen entistä useammin siipikarjan lihalla on myös sekä ravintosisällön että vaihtelun puolesta hyvä ratkaisu.