Terveyskirjasto

Hae Terveyskirjastosta

Voit laajentaa hakua katkaisemalla sanan *-merkillä (esim. uni*).
Lue lisää
 »
 

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Ebola
 
 

Huumeiden ja lääkkeiden käyttö huumaustarkoituksessa

Suomalaisten terveys
18.7.2005
Juha Partanen ja Leena Metso

Huumeiden tarjonta ja käyttö lisääntyivät selvästi 1990-luvulla. 12 % 15–69-vuotiaista suomalaisista on joskus elämässään kokeillut tai käyttänyt huumeita. Kymmenes heistä käyttää niitä säännöllisesti, ja vähintään 10 000–15 000 voidaan katsoa ongelmakäyttäjiksi. 2000-luvun alkuvuosina huumeiden käytön ja haittojen kasvu näyttää hidastuneen.

Suomen huumepolitiikka on Euroopan tiukimpia. Sille on ominaista tiukasti rajoittava, huumeiden levittämisen ja käytön kokonaiskieltoon ja sen rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuva linja. Tulevaisuudessa Suomi joutuu entistä enemmän mukautumaan huumepolitiikassaan EU:n kannanottoihin. Se tuo uusia haasteita, mutta auttaa myös asettamaan asioita laajempaan perspektiiviin. Kiistely huumepolitiikasta tulee jatkumaan.

Laittomien huumeiden, etenkin kannabiksen, käyttö levisi Suomeen 1960-luvun jälkipuolella. Ensimmäisen huumeaallon laannuttua 1970-luvun alussa huumeiden käyttö pysyi vähäisenä lähes parin vuosikymmenen ajan. 1990-luvulla huumeiden tarjonta ja käyttö lisääntyivät kuitenkin nopeasti. Alkoholin käytöstä aiheutuvat ongelmat muodostavat silti edelleen valtaosan suomalaisten päihdeongelmista.

Nykytilanne ja 1990-luvun muutokset

Täsmällistä tietoa huumeiden kokeilijoiden, käyttäjien ja huumeista riippuvaisten määristä Suomessa ei ole. Taulukkoon «Taulukko 2.9. Laittomien huumeiden tarjonnan ja käytön yleisyys (%) vuosina 1992–2002 (lähteet: Kontula 1997; Partanen ja Metso 1999; Stakes, päihdetutkimus 2002).»1 on koottu 15–69-vuotiasta väestöä koskevista postikysely- ja puhelinhaastattelututkimuksista saadut laittomien huumeiden käytön esiintyvyyttä kuvaavat tunnusluvut ja taulukkoon «Taulukko 2.10. Laillisten valmisteiden päihdekäytön yleisyys (%) vuosina 1992–2002 (lähteet: Kontula 1997; Partanen ja Metso 1999; Stakes, Päihdetutkimus 2002).»2 vastaavat tiedot laillisten valmisteiden käytöstä päihtymistarkoitukseen. Luvut perustuvat kyselytutkimuksiin, jotka eivät tavoita kaikkea huumeiden käyttöä ja esittävät sen laajuuden todellista pienempänä. Otannan ulkopuolelle jääneiden ja vastaamatta jättäneiden (noin 30 %) keskuudessa voidaan käytön olettaa olevan keskimääräistä yleisempää, ja vastanneetkin ovat saattaneet salata tai unohtaa omia käyttökertojaan.

Huumeiden tarjonta ja käyttö lisääntyivät selvästi 1990-luvulla (taulukot «Taulukko 2.9. Laittomien huumeiden tarjonnan ja käytön yleisyys (%) vuosina 1992–2002 (lähteet: Kontula 1997; Partanen ja Metso 1999; Stakes, päihdetutkimus 2002).»1 ja «Taulukko 2.10. Laillisten valmisteiden päihdekäytön yleisyys (%) vuosina 1992–2002 (lähteet: Kontula 1997; Partanen ja Metso 1999; Stakes, Päihdetutkimus 2002).»2). Miesten luvut ovat suurempia kuin naisten, mutta uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käytössä ero miesten ja naisten välillä on pieni. Laittomista huumeista kannabis on ylivoimaisesti tavallisin. Ns. kovista huumeista amfetamiinia ja ekstaasia käytetään enemmän kuin heroiinia, kokaiinia tai LSD:tä. Lukujen perusteella voidaan arvioida, että ainakin 12 % 15–69-vuotiaista suomalaisista eli vähintään 450 000 henkilöä on joskus elämässään kokeillut tai käyttänyt laittomia huumeita, useimmiten kannabista. Valtaosalla on kuitenkin kyse muutamasta kokeilusta, jotka eivät ole johtaneet säännöllisempään käyttöön. Huumeiden käyttöä elinaikana kuvaavat luvut osoittavat siis lähinnä kannabiskokeilujen yleisyyttä.

Koko väestöön kohdistuvat kyselytutkimukset antavat niukasti tietoa kovista huumeista ja niiden suonensisäisestä käytöstä, terveysriskeistä sekä huumeiden käytön, sosiaalisen syrjäytymisen ja rikollisuuden keskinäisistä yhteyksistä. Arviot huumeiden ongelmallisen käytön laajuudesta perustuvat lähinnä viranomaisten ja hoitoyksiköiden raportteihin ja rekistereihin. Kokoamalla yhteen eri tahoilta saatuja tietoja on kuitenkin mahdollista esittää arvioita huumeiden ongelmallisen käytön laajuudesta.

Vuoden 2002 tutkimuksen mukaan 1 % eli noin 40 000 15–69-vuotiaista suomalaisista on käyttänyt huumeita viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Tätä voidaan pitää arviona toistuvan tai säännöllisen huumeiden käytön yleisyydestä. Ruotsalaisten arvioiden mukaan noin 5 % huumeita joskus kokeilleista tulee niistä riippuvaiseksi. Tämän perusteella Suomessa olisi runsaat 20 000 huumeista riippuvaista henkilöä.

Samanlaisiin lukuihin on päädytty yhdistelemällä eri rekistereiden (sosiaali- ja terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisteri, poliisin rikosilmoitusrekisteri ja Kansanterveyslaitoksen päihdejuopumusrekisteri) tietoja opiaattien ja amfetamiinin käytöstä. Analyysin perusteella pääkaupunkiseudulla arvioitiin olevan vuonna 1999 kaikkiaan noin 5 000 opiaattien tai amfetamiinin ongelmakäyttäjää eli 0,8 % alueen 15–55-vuotiaasta väestöstä. Näistä amfetamiinin käyttäjiä oli noin 70–80 %. Opiaattien käyttäjien osuus väestöstä oli 0,2 %. Verrattuna vuoden 1995 tietoihin käyttäjien määrä näyttää lisääntyneen ainakin 40 %.

Koko maassa amfetamiinin tai opiaattien ongelmakäyttäjiä oli vuonna 1999 arviolta 12 500 eli 0,4–0,5 % maan 15–55-vuotiaasta väestöstä. Valtaosa eli 70–80 % oli amfetamiinin käyttäjiä (väestöosuus noin 0,3 %). Opiaattien käyttäjien osuus väestöstä oli noin 0,1 %. Koko maata koskevat tulokset ovat kuitenkin verraten epävarmoja.

Näiden tietojen perusteella yli 450 000 suomalaisesta, jotka joskus elämässään ovat kokeilleet laittomia huumeita, tavallisimmin kannabista, ehkä joka kymmenes eli noin 40 000 henkilöä käyttää niitä jossain määrin säännöllisesti ja näistä kenties 10 000–15 000 voidaan katsoa ongelmakäyttäjiksi. Arvioihin liittyy monia epävarmuustekijöitä. Tutkimustietoihin sisältyy useita virhelähteitä, arviot perustuvat epävarmoihin olettamuksiin, ja huumeiden ongelmakäyttäjien määrittely vaihtelee tietolähteen mukaan.

Taulukko 1. Laittomien huumeiden tarjonnan ja käytön yleisyys (%) vuosina 1992–2002 (lähteet: Kontula 1997; Partanen ja Metso 1999; Stakes, päihdetutkimus 2002).
MiehetNaiset
1amfetamiini, heroiini, kokaiini, LSD, ekstaasi
Vuosi19921996199820021992199619982002
Vastaajia1 5371 3351 1911 1651 7751 6301 3791 376
Tarjottu huumeita:
joskus18,622,128,028,511,013,716,221,4
viimeksi kuluneen vuoden aikana..6,59,48,5..4,05,54,4
Käyttänyt huumeita:
elinaikana7,410,912,313,94,55,98,010,8
viimeksi kuluneen vuoden aikana1,8..3,43,60,7..2,32,3
viimeksi kuluneen kuukauden aikana0,5..1,31,50,4..0,70,8
Käyttänyt kannabista:
elinaikana6,29,712,113,43,84,97,610,5
viimeksi kuluneen vuoden aikana1,82,23,03,20,71,62,12,1
viimeksi kuluneen kuukauden aikana0,50,61,21,50,40,40,70,7
Käyttänyt kovia huumeita1:
elinaikana0,51,32,23,90,50,61,42,3
viimeksi kuluneen vuoden aikana0,10,20,31,00,10,20,40,5
viimeksi kuluneen kuukauden aikana..0,20,30,30,10,10,20,2
Taulukko 2. Laillisten valmisteiden päihdekäytön yleisyys (%) vuosina 1992–2002 (lähteet: Kontula 1997; Partanen ja Metso 1999; Stakes, Päihdetutkimus 2002).
MiehetNaiset
* 1998 kipulääkkeitä ei mainittu kysymyksessä
199219961998*2002199219961998*2002
Käyttänyt rauhoittavia, uni- tai kipulääkkeitä päihteenä:
elinaikana3,23,65,06,12,42,84,47,8
viimeksi kuluneen vuoden aikana....1,42,5....1,53,1
viimeksi kuluneen kuukauden aikana....0,61,0....0,71,8
Käyttänyt liima ym. päihteenä:
elinaikana1,0..2,72,40,2..1,31,2

Väestöryhmien väliset erot

Miesten ja naisten ero huumekokeiluissa on johdonmukainen, mutta kaikkein selvin erotteleva tekijä väestössä on ikä. Vuonna 2002 20–29-vuotiaista 29 % oli joskus elämässään kokeillut kannabista, mutta 60 vuotta täyttäneistä alle 1 %. Miehillä huumekokeilut ovat yleisimpiä 20. ja 30. ikävuoden välillä, kun naisilla huippu on noin viisi vuotta aikaisemmin.

Alueelliset erot ovat suuria. Eniten huumekokeiluja on pääkaupunkiseudulla, ja luvut pienenevät siirryttäessä Etelä-Suomesta itään ja pohjoiseen ja kaupungeista maaseudulle. Parempiosaiset ja eniten koulutusta saaneet kokeilevat eniten huumeita, mutta sosiaaliryhmittäiset erot pienentyivät 1990-luvulla. Huumekokeilut näyttävät olevan leviämässä aiempaa tasaisemmin eri sosiaaliryhmiin.

Huumeiden kokeilu ja käyttö ovat sidoksissa runsaaseen alkoholin käyttöön. Käyttö lisääntyy humalajuomisen myötä, vieläpä niin että erot miesten ja naisten huumeiden käytössä näyttävät pitkälti selittyvän alkoholin käyttötapojen eroilla. Laittomat huumeet eivät korvaa alkoholia, vaan tulevat sen lisäksi.

Huumeiden käytön seuraukset

Huumeiden käytön yleistyminen ilmenee huumerikosten ja hoitoa tarvitsevien huumeriippuvaisten määrän lisääntymisenä. Poliisin tietoon tulleiden huumerikosten määrä viisinkertaistui 1990-luvulla, takavarikoitujen huumeiden määrä kasvoi jyrkästi ja sairaaloissa hoidettujen huumetapausten (päihtymys- ja myrkytystilat, huumepsykoosit, huumeriippuvuus) määrä suureni (ks. Päihde ja huumeriippuuvus «»1). 2000-luvun alkuvuosina kasvu näyttää ainakin tilapäisesti tyrehtyneen.

Monet seikat osoittavat, että huumeiden salakuljetuksesta, välityksestä ja kaupasta on tullut entistä ammatillisempaa ja organisoidumpaa rikollisuutta. Vaikka käyttäjien määrä kasvoi nopeasti 1990-luvulla, kansainvälisissä vertailuissa sekä koululaisten että aikuisväestön huumeiden käyttö on edelleen Suomessa selvästi vähäisempää kuin useimmissa muissa EU-maissa.

Kehitykseen vaikuttavat useat yhteiskunnalliset muutostekijät, kuten elinkeinorakenteen muutos, laajamittainen muuttoliike, väestön keskittyminen Etelä-Suomen asutuskeskuksiin, koulutustason nousu, rakenteellinen työttömyys, taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, tihentynyt kansainvälinen vuorovaikutus sekä lähialueiden vaikeutuneet huume- ja rikollisuusolot.

Huumeiden käytön laajenemisessa on syytä erottaa kaksi toisistaan erillistä prosessia. Huumekokeiluista ja huumeiden huvittelukäytöstä näyttää tulleen laajalti hyväksytty ja kiinnostava asia ravintoloissa liikkuvien, alkoholia runsaasti käyttävien nuorten ja nuorten aikuisten parissa etenkin pääkaupunkiseudulla ja suuremmissa kaupungeissa, mutta enenevästi myös muualla maassa. Kyseessä on yleismaailmallinen nuorisokulttuuriin liittyvä ilmiö. Valtaosa näistä nuorista lopettaa huumeiden käytön kokeiluvaiheen jälkeen saamatta itselleen erityisempää vammaa. Huumeiden käytöstä tulee monessa suhteessa ongelmallisempi asia niille nuorille, joilta puuttuvat lähtökohdat elämässä menestymiseen. Huonot kasvuolosuhteet ja alhainen koulutustaso johtavat helposti rikosuralle ja siihen, että huumeista tulee keskeinen asia elämässä. Ongelmallisen ja rikollisuuteen yhdistyvän huumeiden käytön perustana ovat nuorisotyöttömyys, yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja syrjäytyminen.

Huumepolitiikan näkymät

Suomen huumepolitiikka on Euroopan tiukimpia. Sille on ollut ominaista tiukasti rajoittava, huumeiden levittämisen ja käytön kokonaiskieltoon ja sen rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuva linja. Nykyinen huumausainelaki on peräisin vuodelta 1993. Tätä nykyä huumepolitiikan lähtökohtana ovat huumausainepoliittisen toimikunnan vuonna 1997 julkistama mietintö ja valtioneuvoston periaatepäätökset huumausainepolitiikasta, joista tuorein on vuodelta 2004. Nykyistä linjaa tukee väestön suuri enemmistö. Useat mielipidetutkimukset osoittavat, että huumeiden laajenevaa käyttöä vastassa on valtaenemmistön huolestunut ja pelokas, torjuva ja kaikkeen huumeiden käyttöön kohdistuvaa tiukkaa kontrollia kannattava näkemys huumeista. Suhtautuminen kannabistuotteisiin ja huumeriippuvaisten pakkohoitoon tosin lientyi 1990-luvun kuluessa.

Huumeongelmaisten hoidon ja terapian ongelmiin on ottanut kantaa Suomen Akatemian ja Duodecimin järjestämä konsensuskokous marraskuussa 1999. Lausuma kannattaa neulojenvaihto-ohjelmien laajentamista ja matalaa kynnystä opiaattien korvaushoidossa, sillä nämä vähentävät kuolleisuutta, terveyshaittoja, sosiaalisia haittoja, rikollisuutta ja laittomien aineiden, erityisesti suonensisäisten huumeiden, käyttöä. Vaikeissa tapauksissa esitetään harkittavaksi ylläpitohoitoa, jossa ei välttämättä pyritä huumeiden käytön lopettamiseen. Lausuman suositukset on monelta osin hyväksytty myös huumausainepoliittisessa toimenpideohjelmassa vuosille 2004–2007 sekä sosiaali- ja terveysministeriön ja kuntaliiton laatimissa päihdepalvelujen laatusuosituksissa. Ongelmaksi jää etenkin amfetamiiniriippuvuuden hoito, josta on toistaiseksi vähän näyttöön perustuvaa tietoa. Kaikki tämä merkitsee lisävoimavarojen kohdentamista hoitoon. Lisäksi tarvitaan monipuolisessa toimintaohjelmassa esitettyjä muita toimenpiteitä, mm. terveys- ja sosiaalialan henkilöstön koulutusta sekä tiedotusta.

Ennaltaehkäisyn lähtökohdan tarjoaa perinteinen hyvinvointipolitiikka, joka pyrkii poistamaan päihdeongelmille altistavia tekijöitä ihmisten elämästä. Tiedotusta ja valistusta harjoittavat lukuisat viranomaiset ja vapaaehtoisjärjestöt. Kaikki korostavat näiden toimien merkitystä, mutta on epäselvää, miten niitä tulisi toteuttaa. Tutkimuksellista näyttöä tiedotuksen ja valistuksen vaikutuksista on niukasti.

Tulevaisuudessa Suomi joutuu entistä enemmän mukautumaan huumepolitiikassa EU:n kannanottoihin. Se tuo uusia haasteita, mutta auttaa myös asettamaan asioita laajempaan perspektiiviin. Kiistely huumepolitiikasta tulee jatkumaan.

Kirjallisuutta

  1. Hakkarainen, P. Suomalainen huumekysymys. Huumausaineiden yhteiskunnallinen paikka Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Helsinki: Alkoholitutkimussäätiö, 1992.
  2. Hakkarainen P, Laursen L, Tigerstedt C, toim. Discussing drugs and control policy. Comparative studies on four Nordic countries. Publication No. 31. Helsinki: NAD, 1996.
  3. Hakkarainen P, Metso L. Huumeiden käytön uusi sukupolvi. Yhteiskuntapolitiikka 2003;68 (3):244–56.
  4. Huumausainepoliittisen toimikunnan mietintö. Komiteanmietintö 1997:10. Helsinki.
  5. Huumeriippuvuuden hoito Suomessa. Konsensuskokous 1.–3.11.1999. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Akatemia, 1999.
  6. Huumeriippuvuuden hoito Suomessa. Konsensuslausuma. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Akatemia, 1999.
  7. Kinnunen A. Huumausainerikollisuus ja huumausaineisiin liittyvä oheisrikollisuus. – Huumausainestrategia 1997. Taustamateriaalia huumausainepoliittisen toimikunnan mietintöön. Komiteanmietintö 1997: 11. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1998, s. 47–64.
  8. Kinnunen A, Lehto J. Finland: Drug Treatment at the Margins. Kirjassa: Klingemann H, Hunt G, toim. Drug Treatment Systems in An International Perspective. Drugs, Demons, and Delinquents. Thousand Oaks, Ca.: Sage Publications, 1998, s. 48–60.
  9. Kontula O. Huumeet Suomessa 1990-luvulla. Monisteita 1997:27. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1997.
  10. Kontula O, Koskela K. Huumeiden käyttö ja mielipiteet huumeista. Suomi ja Eurooppa vertailussa. Julkaisuja 8/1992 Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1992.
  11. Partanen J. Country Report: Finland. – Study to Obtain Comparable National Estimates of Problem Drug Use Prevalence for all EU Member States. Lisbon: European Monitoring Centre for Drugs and Drug Addiction (EMCDDA), 1999.
  12. Partanen J, Metso L. Suomen toinen huumeaalto. Yhteiskuntapolitiikka 1999; 64 (2): 143–149.
  13. Partanen P, Hakkarainen P, Holmström P, ym. Selvitys amfetamiinin ja opiaattien käyttäjien määrästä pääkaupunkiseudulla ja koko maassa vuonna 1997. Aiheita 19/1999. Helsinki: Stakes, 1999.
  14. Päihdepalvelujen laatusuositukset. Oppaita 2002:3. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, Kuntaliitto 2002.
  15. Päihdetilastollinen vuosikirja 2003. Alkoholi ja huumeet. Helsinki: Stakes, 2003.
  16. Valtioneuvoston periaatepäätös huumausainepoliittisesta toimenpideohjelmasta vuosille 2004–2007. Julkaisuja 2004:1. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 2004.
  17. Virtanen A. Huumausainetilanne Suomessa vuonna 2003. Tilastoraportti 1/2004. Helsinki: Stakes, 2004.

Kotikuntasi terveyspalvelut

Valitse kotikuntasi