Terveyskirjasto

Hae Terveyskirjastosta

Voit laajentaa hakua katkaisemalla sanan *-merkillä (esim. uni*).
Lue lisää
 »
 

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Flunssa
 
 

Toimintakyky, työkyky ja sairauden sosiaaliset seuraukset

Suomalaisten terveys
18.7.2005
Arpo Aromaa, Raija Gould, Helka Hytti ja Seppo Koskinen

Tavanomaisista askareista ja toiminnoista suoriutumista rajoittavat yleisimmin erilaiset sairaudet ja vammat. Toiminnanvajavuudet voivat puolestaan aiheuttaa sosiaalisia haittoja kuten sairauspäiviä, lyhytaikaisia työstä poissaoloja ja pysyvää työkyvyttömyyttä. Näiden seurausten ilmenemiseen vaikuttavat toimintakyvyn lisäksi monet muut tekijät, mm. elinolot, työn vaatimukset, työllisyys ja sosiaaliturva. Toiminnanvajavuudet yleistyvät iän mukana, ja 65 vuotta täyttäneistä yli viidesosalla on päivittäistä toimintaa rajoittavia haittoja, yleisimmin liikkumisvaikeuksia. Yli 7 % työikäisestä väestöstä on työkyvyttömyyseläkkeellä, ja työssä olevista palkansaajista noin 12 % kokee pitkäaikaisen sairauden tai vamman aiheuttavan ainakin lievää haittaa työssä. Toimintakyvyn ja työkyvyn vajavuudet ovat yleisimpiä Itä- ja Pohjois-Suomessa, lyhyen koulutuksen saaneilla ja fyysisesti kuormittavia töitä tekevillä. Valtaosa, noin 95 %, yli 65-vuotiaista asuu kotona, ja heistä enemmistö selviää itsenäisesti perustoiminnoista, kun taas laitoshoidossa asuvista valtaosa ei selviydy itse kaikista perustoiminnoista. Kun laitoksissa asuvien osuus iäkkäistä on pienentynyt, on heidän hoivan tarpeensa kasvanut.

Väestön ikääntyessä laitoshoidon ja vastaavan paljon henkilöstöä vaativan avohoidon tarve todennäköisesti kasvaa seuraavien kymmenen vuoden aikana. Väestön toimintakyky näyttää parantuneen 1970-luvulta lähtien. Sairauspäivät ja sairaudesta johtuvat poissaolot työstä ovat vähentyneet 1990-luvun lopulle saakka. Etenkin verenkiertoelinten ja hengityselinten taudeista johtuvat sairauspäivärahakaudet ovat nopeasti vähentyneet. Sen sijaan mielenterveysongelmien aiheuttamat sairauspäivät ovat lisääntyneet. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuus kasvoi 1980-luvun puolivälin jälkeen nopeasti sen johdosta, että tuolloin tulivat käyttöön yksilölliset varhaiseläkkeet. Alle 55-vuotiaita koskeva eläkejärjestelmä on säilynyt pitkään muuttumattomana. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuus 16–54-vuotiaista on selvästi pienentynyt 1970-luvun puolivälistä. Verenkiertoelinten sairaudet, hengityselinten sairaudet ja myös tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat harvinaistuneet eläkkeiden syinä. Mielenterveyden häiriöt ovat sen sijaan yleistyneet. Vaikeiden sairauksien vähenemisen mukana väestön toimintakyky ja työkyky todennäköisesti edelleen paranevat.

Hyvä toimintakyky merkitsee hyvää suoriutumista omatoimisesti tavanomaisista tehtävistä. Henkilön toimintakyvyn ja hänen omien odotustensa ja tehtäviensä tai ympäristön ja yhteisön odotusten ja vaatimusten välinen ristiriita ilmenee toiminnanvajavuuksina ja haittoina. Toimintakyky on suhteellinen ilmiö, joka eri olosuhteissa on erilainen ja jonka heikkenemistä voidaan korjata ja korvata erilaisin keinoin. Ääritilanteessa toisen henkilön apu voi korvata puuttuvan oman toimintakyvyn.

Sairaudet ja vammat ovat toiminnanvajavuuksien yleisimpiä syitä. Toiminnanvajavuudet voivat aiheuttaa sosiaalisia haittoja, kuten sairauspäiviä ja työstä poissaoloja. Väestön toimintakykyä arvioidaan yleensä toiminnanvajavuuksien ja haittojen avulla. Toiminnanvajavuuksina pidetään vaikeuksia suoriutua avutta tai ongelmitta tavallisista toimista ja tehtävistä.

Fyysisen tai psyykkisen toimintakyvyn heikkeneminen johtaa usein myös työkyvyn heikkenemiseen. Työn vaatimukset vaihtelevat suuresti, ja siksi sinänsä samanlaisten sairauksien, vikojen, vammojen ja toimintakyvyn vajavuuksien vaikutus työstä selviytymiseen vaihtelee. Työkyky riippuu myös muista, yksilöllisesti ja ajan mukana vaihtelevista tekijöistä. Heikentynyttä työkykyä voidaan kohentaa parantamalla henkilön terveyttä ja toimintakykyä tai kehittämällä työtä, työympäristöä, työprosesseja ja toimintajärjestelmiä.

Sairauspäivät ja työkyvyttömyyseläkkeet heijastavat sairastavuutta ja toiminnanvajavuuksia, mutta niihin vaikuttavat monet muut tekijät, mm. sairaudesta aiheutuvien ansionmenetysten korvausjärjestelmä ja muu toimeentuloturva. Mitä paremmin toimeentulo sairauden aikana on turvattu, sitä helpompi on jäädä sairauden takia pois työstä. Muut seikat, kuten työn kuormittavuus, työolot ja työllisyys, vaikuttavat myös sairauden sosiaalisia seurauksia koskeviin tietoihin, joten niiden tulkinta voi ajan mukana muuttua.

Tilastoihin ja rekistereihin sisältyy nimenomaan kyseisiä etuusjärjestelmiä koskevia tietoja, joiden avulla voidaan tehdä päätelmiä terveydestä ja toimintakyvystä. Väestötutkimuksin voidaan hankkia kattavat tiedot, mutta niin ei ole laajassa mitassa yleensä tehty. Väestötutkimuksissa toimintakyvyn lyhytaikaisten vajavuuksien mittoina on yleensä käytetty sairauspäiviä – niiden päivien määriä, joina henkilö on sairauden takia ollut kykenemätön hoitamaan tavallisia tehtäviään. Työkyvyn lyhytaikaisia rajoituksia taas on mitattu työkyvyttömyyspäivien tai työstäpoissaolopäivien avulla. Työkyvyn eriasteista rajoittumista on mitattu tiedustelemalla, miten ja missä määrin ne haittaavat työntekoa. Työkyvyn pitkäaikaisia rajoituksia on mitattu ilmoitetun tai arvioidun työkyvyttömyyden, työssä koettujen sairauden aiheuttamien haittojen sekä työkyvyttömyyseläkkeiden määrän avulla.

Toimintakyvyn vajavuuksien ja työkyvyttömyyden eri ilmenemismuodot riippuvat sairauksien ja vammojen ohella huomattavasti elin- ja työoloista. Monien tunnuslukujen muutokset ajan mukana tai erot väestöryhmien välillä eivät välttämättä johdukaan sairastamisen, toiminnanvajavuuksien tai vammojen yleisyyden vaihtelusta.

Toimintakyky ja työkyky

Koko väestön toimintakykyä ja työkykyä on selvitetty väestötutkimuksin melko vähän, ja monesti tuloksien vertailukelpoisuus on huono. Merkittävä koko väestön toimintakykyä koskevien tietojen lähde on vuosina 2000–2001 toteutettu Terveys 2000 -tutkimus, jonka tuloksia voidaan verrata vuosien 1978–80 Mini-Suomi-terveystutkimuksen tuloksiin. Toinen merkittävä tutkimusten sarja on valtakunnalliset terveysturvan haastattelututkimukset, joista tuoreimmat on koottu vuosina 1987 ja 1995–96.

Toimintakyky

Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan 65. ikävuoden jälkeen lähes 30 % miehistä ja 40 % naisista tarvitsi apua toimintakyvyn heikkenemisen takia. Toimintakyvyn vajavuuksista yleisimpiä olivat liikkumisrajoitukset (taulukko «Taulukko 3.4. Eräiden toimintarajoitusten yleisyys (%) vuosina 2000–2001 (lähde: Aromaa ja Koskinen 2002). »1). Vuoden 1995–96 terveysturvan haastattelututkimuksessa 65 vuotta täyttäneistä 95 % asui kotona. Kotona asuvista valtaosa selviytyi tiedustelluista perustoiminnoista itsenäisesti, kun taas laitoksissa asuvista viidestä prosentista kolmasosa tai kaksi kolmasosaa ei selvinnyt joistakin niistä.

Taulukko 1. Eräiden toimintarajoitusten yleisyys (%) vuosina 2000–2001 (lähde: Aromaa ja Koskinen 2002).
Suoriutumisessa vaikeuksia tai ei suoriudu lainkaan (%) 30–64-vuotiaat 65–99-vuotiaat 30–99-vuotiaat
Miehet Naiset Miehet Naiset Miehet Naiset
Asunnossa liikkuminen 1 1 12 16 3 4
Pukeutuminen 2 3 19 17 6 6
Kaupassa asiointi 2 2 21 27 6 8
Portaiden nouseminen (1 kerrosväli) 3 4 28 38 9 12
Puolen kilometrin kävely 4 3 32 38 10 11

Toiminnanvajavuuksien yleisyyden muutokset

Tilastokeskuksen vuosien 1986 ja 1994 elinolotutkimuksen tuloksia verrattaessa näyttää siltä, että toimintakyky on parantunut (kuva « Päivittäisten toimintavaikeuksien yleisyys (%) v»1). Erityisesti niiden henkilöiden osuus, joilla oli vaikeuksia kahdessa tai useammassa toiminnossa, oli pienentynyt. Havaintoa tukevat työ- ja eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytymistutkimusten kyselytiedot sekä Terveys 2000 -tutkimuksen tulosten vertailu Mini-Suomi -tutkimuksen tuloksiin. Mini-Suomi -tutkimuksessa 1970-luvun lopussa työikäisistä 12,5 % ilmoitti vaikeuksia puolen kilometrin kävelyssä, mutta Terveys 2000 -tutkimusessa 2000-luvun alussa puolen kilometrin kävely tuotti vaikeuksia vain 3,5 %:lle työikäisistä. Eläkeläisten keskuudessa kävelyvaikeuksien yleisyys pieneni 44 %:sta hieman yli 30 %:iin.

Kuva 1.

Päivittäisten toimintavaikeuksien yleisyys (%) vuosina 1986 ja 1994 (lähde: Tilastokeskus).

Avuntarve

Toimintakyvyn vajavuudet rajoittavat itsenäistä selviytymistä ja aiheuttavat avun tarvetta. Toimintarajoitukset ja niiden aiheuttama avun tarve yleistyvät jyrkästi iän mukana. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan toimintakyvyn heikkenemisen takia sai apua 2000-luvun alussa vain 1 % laitosten ulkopuolella asuvista 30–44-vuotiaista, mutta runsaat neljä viidesosaa 85 vuotta täyttäneistä. Koko 30 vuotta täyttäneestä laitosten ulkopuolella asuvasta väestöstä 9 % sai toimintakykynsä rajoitusten takia apua ainakin silloin tällöin, 4 % vähintään kerran päivässä ja 1 % sai ympärivuorokautista tai lähes ympärivuorokautista apua (taulukko «Taulukko 3.5. Apua saavien ikävakioitu osuus1 (%) vuosina 2000–2001 (lähde: Aromaa ja Koskinen 2002). »2). Lisäksi noin 1 % aikuisväestöstä asui sosiaali- ja terveydenhuollon laitoksissa, joissa he pääsääntöisesti saivat apua vähintään päivittäin. Kaikissa ikäryhmissä apua sai huomattavasti suurempi osa naisista kuin miehistä.

Taulukko 2. Apua saavien ikävakioitu osuus1 (%) vuosina 2000–2001 (lähde: Aromaa ja Koskinen 2002).
30–64-vuotiaat 65–99-vuotiaat 30–99-vuotiaat
1osuus laitosten ulkopuolella asuvasta väestöstä.
Miehet Naiset Miehet Naiset Miehet Naiset
Ei koskaan 98,1 95,5 74,8 65,5 93,3 88,9
Kerran kk:ssa 0,1 0,4 2,6 5,6 0,6 1,5
2–4 kertaa kk:ssa 0,6 0,9 4,5 7,8 1,4 2,5
Muutaman kerran viikossa 0,1 0,9 3,9 7,4 0,9 2,3
Päivittäin 0,8 1,8 10,6 10,6 2,8 3,8
Ympärivuorokautisesti tai lähes ympärivuorokautisesti 0,3 0,4 3,6 3,1 1,0 1,0

Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan niistä henkilöistä, jotka katsoivat tarvitsevansa apua, noin 75 % arvioi saamansa avun riittäväksi, noin 10 % sai apua, mutta piti sitä riittämättömänä ja noin 15% ei saanut lainkaan apua, vaikka koki sitä tarvitsevansa. Tyydyttämätön avun tarve oli yleensä määrältään verrattain vähäistä. Yli 90 % niistä, jotka eivät saaneet lainkaan apua vaikka katsoivat sitä tarvitsevansa, arvioi avuntarvetta olevan muutaman kerran kuukaudessa tai harvemmin.

Laitoshoidon tarve

Laitoshoidon tarve riippuu ihmisten toimintakyvystä, elinoloista, asuinoloista ja kotona asuvien saatavilla olevista palveluista. Väestön vanhenemisen mukana laitoshoidossa olisi nykyistä huomattavasti suurempi osa iäkkäistä, ellei toimintakyky olisi parantunut ja palvelut kehittyneet niin, että ne tukevat kotona asumista entistä paremmin. 1970-luvun lopusta 1990-luvun alkuun esitetyt arviot laitoshoidossa olevien tai laitoshoitoa tarvitsevien 65 vuotta täyttäneiden lukumäärästä vaihtelivat 34 000:sta 50 000:een (eli 6,3–8,8 % vastaavanikäisestä väestöstä). Mini-Suomi-tutkimuksen ennakkolaskelman mukaan laitoshoitoa tarvitsevia olisi ollut 62 000 vuonna 2000. Vuoden 2002 lopussa terveyskeskusten pitkäaikaishoidossa oli kuitenkin ainoastaan 11 600 65 vuotta täyttänyttä henkilöä ja 20 100 vanhainkodeissa. Näissä laitoksissa asui siis vain hieman yli 30 000 eläkeikäistä eli 4 % kaikista 65 vuotta täyttäneistä. Runsaasti apua ja tukea saivat myös ne runsaat 10 000 65 vuotta täyttänyttä, jotka olivat tehostetun palveluasumisen piirissä. Yhteensä hieman yli 5 % eläkeikäisistä asui laitoksessa tai sai tehostetun palveluasumisen palveluja. Nykyisin laitoksissa asuvien toimintakyky on entistä heikompi ja he tarvitsevat yhä enemmän apua ja hoivaa. Vuoden 1995–96 terveysturvan haastattelututkimuksen mukaan yli puolet heistä tarvitsikin jatkuvaa valvontaa, illalla apua tarvitsi noin 90 % ja yöllä 69–75 %. Näin paljon hoitoa tarvitsevien henkilöiden osuus väestöstä säilynee nykytasolla, joten laitospotilaiden ja avuntarpeeltaan heihin verrattavien määrä voi väestön vanhentuessa nykyisestä nopeasti kasvaa. Laitoksissa asuvien henkilöiden määrän väheneminen 1980- ja 1990-luvuilla liittyy palvelujärjestelmän muutoksiin, joilla tulevaisuudessa tuskin enää on laitoshoidon kasvua hillitsevää yhtä suurta vaikutusta. Esimerkiksi UHOTA-hankkeessa arvioitiin nykykäytön perusteella, että vuodesta 1996 vuoteen 2010 vanhainkotien ja yleislääketieteen yhteenlasketut hoitopäivät lisääntyvät 65 vuotta täyttäneillä noin kolmanneksella, jyrkimmin Pohjois-Suomessa. On erittäin todennäköistä, että kaikkein vanhimpien henkilöiden lukumäärän nopeasti kasvaessa myös laitoshoidon tai siihen rinnastettavan paljon henkilöstöä vaativan avohoidon tarve kasvaa tulevaisuudessa huomattavasti. Kasvu voi olla edellä arvioitua vähäisempi siksi, että iäkkäiden toimintakyky on paranemassa.

Työkyky ja työtä ja toimintakykyä haittaava sairastavuus

Työkyvyn rajoitusten esiintyvyys vaihtelee huomattavasti arviointitavan ja olosuhteiden mukaan. Työkyvyttömyyden yleisyys saattaakin eri aikoina, eri osissa maata ja eri väestöryhmissä näyttää hyvin erilaiselta, vaikka toimintakyvyn vajavuuksien yleisyys ei vaihtelisi. Vuosina 1970–1980 Mini-Suomi-tutkimuksessa 30–64-vuotiaista miehistä 9,6 % ja naisista 6 % ilmoitti olevansa kokonaan työkyvytön. Työkyvyttömyys on vähentynyt, sillä Terveys 2000 -tutkimuksessa 30–64-vuotiaista miehistä 7 % ja naisista 5 % koki itsensä kokonaan työkyvyttömäksi (ikävakioitu, vuoden 1980 väestö).

Työolobarometrin mukaan syksyllä 2001 joka neljännellä työssä olevalla palkansaajalla oli lääkärin toteama pitkäaikainen sairaus tai vamma. Puolet heistä ei kokenut sairaudesta aiheutuvan minkäänlaista haittaa työssä, ja kolmasosa suoriutui työstään lievästä haitasta huolimatta. Loput joutuivat keventämään työtä tai lyhentämään työaikaa. Näin ollen kaikista työssä olevista palkansaajista noin 12 % koki ainakin lieviä pitkäaikaissairaudesta aiheutuvia haittoja työssään.

Sairauspäivät, työstäpoissaolopäivät ja lyhytaikainen työkyvyttömyys

Sairauspäivänä sairaus estää henkilöä hoitamasta tavallisia tehtäviään. Osoittimeen perustuvien vertailujen suurin pulma on tulosten riippuminen hengitystieinfektioepidemioista. Vuonna 1987 oli Kelan terveysturvan haastattelututkimuksen mukaan laitoshoidon ulkopuolisella 15 vuotta täyttäneellä väestöllä 12,6 sairauspäivää henkilöä kohden ja vastaava luku vuoden 1995–96 tutkimuksessa oli 14,2. Vuodesta 1964 alkava vertailu (taulukko «Taulukko 3.6. Sairauspäivien lukumäärä vuodessa henkilöä kohden Kelan terveysturvan haastattelututkimuksissa vuosina 1964–1996. »3) viittaa siihen, että sairauspäivien lukumäärä vähentyi 1990-luvun lopulle saakka.

Sairausvakuutuksen päivärahatilastot taulukossa «Taulukko 3.7. Alkaneet Kelan sairauspäivärahakaudet sairauden mukaan vuosina 1975–2002 (lähde: Kansaneläkelaitoksen tilastolliset vuosikirjat ja laskelmat Kelan tilastoaineistoista). »4 kuvaavat lyhytaikaisen työkyvyttömyyden kehitystä sairauspäivärahan karenssin ylittävältä ajalta. Päivärahan karenssiaikaa pidennettiin vuoden 1993 alussa 7 arkipäivästä 9 arkipäivään. Karenssin piteneminen vähensi alkaneita kausia noin 10 prosenttia. Alkaneiden päivärahakausien määrään vaikutti myös vähimmäispäivärahan poistaminen vuoden 1996 alusta lukien. Lainmuutosten lisäksi myös 1990-luvun massatyöttömyys vähensi sairauspäivärahojen käyttöä. Työkyvyttömyyseläkkeiden hakemisalttiuden väheneminen näkyi ensinnäkin eläkettä edeltävien pitkien päivärahajaksojen vähenemisenä (ks. seuraava kohta). Toiseksi taas lyhytaikaiset sairausjaksot vähenivät, koska työttömyysturvan saajat eivät varsinkaan lyhyehköissä sairaustapauksissa hae etuutta yhtä herkästi kuin työssä olevat. Lisäksi ihmiset ilmeisesti välttivät laman aikana sairauspoissaoloja työn menettämisen pelossa.

Sairauspäivärahakaudet vähenivät huomattavasti heti 1990-luvun laman alussa. Sen jälkeen määrä pysyi – kun ottaa lainmuutosten vaikutukset huomioon – suhteellisen vakaana vuoteen 1997 asti. Tämän jälkeen alkaneiden kausien määrä on kääntynyt selvään kasvuun. Erityisesti tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä mielenterveyden häiriöistä johtuvat sairauspäivärahajaksot ovat lisääntyneet. Pitemmällä aikavälillä verenkiertoelinten sairauksista sekä hengityselinten sairauksista johtuvat kaudet ovat vähentyneet selvästi, kun taas mielenterveyden häiriöihin perustuvat päivärahajaksot ovat lisääntyneet.

Taulukko 3. Sairauspäivien lukumäärä vuodessa henkilöä kohden Kelan terveysturvan haastattelututkimuksissa vuosina 1964–1996.
1964 1967 1976 1987 1995–96
Sairauspäiviä/henkilö 15,7 16,1 13,5 12,6 14,2
Taulukko 4. Alkaneet Kelan sairauspäivärahakaudet sairauden mukaan vuosina 1975–2002 (lähde: Kansaneläkelaitoksen tilastolliset vuosikirjat ja laskelmat Kelan tilastoaineistoista).
1975 1985 1990 1995 1997 2000 2002
Alkaneiden kausien lukumäärä
Kaikki 470 810 440 000 450 500 333 400 320 300 353 800 382 520
Mielenterveyden häiriöt 25 770 24 200 27 900 28 800 32 800 44 500 56 300
Verenkiertoelinten sairaudet 51 390 31 100 25 700 21 500 21 800 19 900 20 210
Hengityselinten sairaudet 54 940 39 200 31 200 19 600 19 300 21 300 21 520
Tuki- ja liikunta-elinten sairaudet 93 590 131 700 161 400 117 100 106 400 123 300 130 860
Alkaneet kaudet sataa ei-eläkkeellä olevaa henkilöä kohti
Kaikki 16,5 14,8 15,4 11,4 10,7 11,7 12,8
Mielenterveyden häiriöt 0,9 0,8 1,0 1,0 1,1 1,5 1,9
Verenkiertoelinten sairaudet 1,8 1,0 0,9 0,7 0,7 0,7 0,7
Hengityselinten sairaudet 1,9 1,3 1,1 0,7 0,6 0,7 0,7
Tuki- ja liikunta-elinten sairaudet 3,3 4,4 5,5 4,0 3,6 4,1 4,4

Työkyvyttömyys- ja muut varhaiseläkkeet

Työkyvyttömyyseläke on viime vuosikymmeninä ollut tärkeä työikäisen väestön toimeentuloturvan muoto. Työkyvyttömyyseläkkeeseen ovat oikeutettuja 16–64-vuotiaat, jotka sairauden, vian tai vamman takia eivät kykene tekemään tavallista työtään tai muuta sopivaa työtä. Varsinaisen työkyvyttömyyseläkkeen lisäksi otettiin 1980-luvulla käyttöön ikääntyneille työntekijöille tarkoitettu työkyvyttömyyseläkkeen laji, yksilöllinen varhaiseläke. Tämä eläke myönnetään lievemmin lääketieteellisin kriteerein kuin varsinainen työkyvyttömyyseläke. Sen alaikäraja oli alun perin 55 vuotta, mutta ikäraja on sittemmin noussut asteittain 60 vuoteen. Vuoden 2005 eläkeuudistus lakkauttaa yksilöllisen varhaiseläkkeen, mutta sen ammatillisesti painottuneet kriteerit sulautetaan varsinaisen työkyvyttömyyseläkkeen edellytyksiin 60 vuotta täyttäneillä hakijoilla.

Yksilöllisen varhaiseläkkeen voimaantuloa lukuun ottamatta työkyvyttömyyden määritelmät ovat pysyneet eri eläkejärjestelmissä lähes muuttumattomina 1970-luvun alusta lähtien. Tästä syystä eläketilastot antavat usean vuosikymmenen ajalta vertailukelpoisen kuvan eläkekriteerein määritellyn työkyvyttömyyden muutoksista keski-ikäisessä ja sitä nuoremmassa väestössä. Sen sijaan vanhemmilla, 55 vuotta täyttäneillä työikäisillä, työkyvyttömyyseläkkeiden lukumäärän ajallinen vaihtelu ei yhtä suoraviivaisesti kerro työkyvyttömyyden muutoksista. Tässä ikäryhmässä työkyvyttömyyseläke on yksi varhaisen työelämästä irtautumisen toimeentuloturvamuoto, jonka käyttöön vaikuttavat voimakkaasti muiden varhaiseläkkeiden sekä ikääntyneille työttömille tarkoitetun erityisturvan (ns. työttömyyseläkeputki) käyttömahdollisuudet.

Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrä

Työkyvyttömyyseläkettä sai vuoden 2003 lopussa yhteensä 254 000 Suomessa asuvaa henkilöä (taulukko «Taulukko 3.8. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva väestö vuosina 1980–2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot). »5). Heistä 16 400 sai yksilöllistä varhaiseläkettä ja muut saivat varsinaista työkyvyttömyyseläkettä. Kaikkiaan työkyvyttömyyseläkeläisiä oli 16–64-vuotiaasta väestöstä 7,4 prosenttia.

Taulukko 5. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva väestö vuosina 1980–2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot).
VuosiLukumääräVäestönosuus eri ikäryhmissä, % Ikävakioitu väestönosuus 1 indeksoituna, 1980 = 100
1Vakiointi vuoden 1985 väestöön.
16–6416–5455–6416–6416–54
1980274 7008,74,433,1100100
1985261 3008,04,029,49093
1990300 9009,14,236,210091
1995309 5009,24,237,310084
1996291 3008,74,033,79380
1997281 3008,44,031,88878
1998273 0008,14,029,78477
1999267 2007,94,127,98076
2000261 8007,74,025,97776
2001253 9007,44,023,47475
2002253 5007,44,022,37375
2003254 0007,44,021,67276

Työkyvyttömyyden yleisimpiä syitä ovat mielenterveyden häiriöt sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet. Kolmanneksi suurin eläkkeiden perusteena oleva tautiryhmä on verenkiertoelinten sairaudet. Vuonna 2003 sai kolme prosenttia työikäisestä väestöstä työkyvyttömyyseläkettä mielenterveyden häiriöiden perusteella ja vajaat kaksi prosenttia tuki- ja liikuntaelinten sairauksien perusteella. Mielenterveyden häiriöiden yleisyys korostui nuoremmissa ikäryhmissä: yli puolet alle 55-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeistä perustui mielenterveyden häiriöihin. Vanhimmassa kymmenvuotisikäryhmässä sen sijaan tuki- ja liikuntaelinten sairaudet olivat kaikkein yleisin työkyvyttömyyttä aiheuttava sairausryhmä (taulukko «Taulukko 3.9. Työkyvyttömyyseläkettä saavien väestöosuus (‰) sukupuolen, ikäryhmän ja sairausryhmän mukaan vuonna 2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot). »6).

Taulukko 6. Työkyvyttömyyseläkettä saavien väestöosuus (‰) sukupuolen, ikäryhmän ja sairausryhmän mukaan vuonna 2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot).
Ikäryhmä ja sukupuoli
Sairausryhmä16–6416–3435–5455–64
MiehetNaisetMiehetNaisetMiehetNaisetMiehetNaiset
Kaikki78,969,515,511,666,555,3228,7204,3
Mielenterveyden häiriöt31,730,910,87,835,231,363,371,0
Hermoston ja aistien sairaudet7,36,11,81,56,86,018,914,3
Verenkiertoelinten sairaudet8,73,40,10,14,01,736,213,1
Hengityselinten sairaudet1,91,70,00,00,70,78,07,2
Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet17,619,10,30,39,69,269,574,8
Vammat ja myrkytykset5,02,00,70,24,71,513,96,3
Muut sairaudet6,76,31,81,65,55,018,817,7

Työkyvyttömyyseläkkeet olivat yleisempiä miehillä kuin naisilla. Erityisesti verenkiertoelinten sairauksien sekä vammojen ja myrkytysten perusteella myönnettyjä eläkkeitä oli miehillä enemmän kuin naisilla. Sen sijaan tuki- ja liikuntaelinten sairauksien sekä mielenterveyden häiriöiden perusteella myönnetyt eläkkeet olivat 55 vuotta täyttäneillä naisilla yleisempiä kuin saman ikäryhmän miehillä (taulukko «Taulukko 3.9. Työkyvyttömyyseläkettä saavien väestöosuus (‰) sukupuolen, ikäryhmän ja sairausryhmän mukaan vuonna 2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot). »6).

Työkyvyttömyyseläkeläisten väestöosuuden 1960-luvulta alkanut nopea kasvu saavutti huippunsa 1970-luvun puolivälissä. Seuraavien kymmenen vuoden ajan eläkkeellä olevien määrä pieneni sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Kun vanhimpien työikäisten työkyvyttömyyden kriteereitä lievennettiin yksilöllisen varhaiseläkkeen voimaantulon mukana 1980-luvun loppupuolella, kääntyi työkyvyttömyyseläkkeiden kokonaismäärä jälleen kasvuun. 1990-luvun alkupuolella kasvu hiipui, ja vuosikymmenen puolivälin jälkeen työkyvyttömyyseläkeläisten määrä alkoi uudelleen pienentyä (taulukko «Taulukko 3.8. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva väestö vuosina 1980–2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot). »5). Erityisesti 55 vuotta täyttäneillä tämä työkyvyttömyyseläkkeiden väheneminen liittyi 1990-luvun talouslaman vaikutuksiin. Suurtyöttömyyden aikana työttömyyseläkettä edeltävässä eläkeputkessa olevien määrä kasvoi nopeasti ja samalla työkyvyttömyyseläkkeillä olevien määrä pieneni (kuva « Eläkkeensaajien ja työttömien osuudet 55–»2 ).

Kuva 2.

Eläkkeensaajien ja työttömien osuudet 55–64-vuotiaasta väestöstä vuosina 1981–2003 (lähteet: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot, työvoimatutkimukset, työministeriön tilastoja).

Alle 55-vuotiaassa väestössä työkyvyttömyyseläkkeiden esiintyvyys kuvaa varsin hyvin väestön terveydentilan kehitystä. Pitemmän aikavälin ikävakioidut tarkastelut osoittavat, että suhteellisesti yhä pienempi osuus 16–54-vuotiaista ikäluokista on työkyvyttömiä (taulukot «Taulukko 3.8. Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva väestö vuosina 1980–2003 (lähde: Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot). »5 ja 7 pdf-versiona «»1). Parhaassa työiässään olevat ihmiset ovat siis työkyvyttömyyseläkkeiden perusteella entistä terveempiä. Tämä positiivinen kehitys peittyy kuitenkin väestön ikärakenteen vanhenemisesta aiheutuvaan eläkkeiden lukumäärän kasvuun. Taulukko 7 (pdf-versiona «»1) osoittaa, että alle 55-vuotiaille myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden ikävakioitu esiintyvyys pieneni viidenneksen 1970-luvun puolivälin huippuvuosista vuoteen 1995 mennessä. Tämän ikäisten eläkeläisten lukumäärä pysyi kuitenkin lähes ennallaan väestön ikärakenteen vanhenemisen takia. Vuodesta 1996 vuoteen 2003 työkyvyttömyyseläkeläisten ikävakioitu väestöosuus pieneni edelleen.

Tärkein alle 55-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeiden yleisyyttä pienentänyt tekijä on verenkiertoelinten sairauksien suotuisa kehitys. Näistä sairauksista aiheutuneen työkyvyttömyyden ikävakioitu yleisyys 16–54-vuotiaassa väestössä oli vuonna 1995 vain vajaa kolmannes 1970-luvun puolivälin tasosta ja 1990-luvun jälkipuoliskolla väestöosuus pieneni edelleen huomattavasti. Toinen suuri sairausryhmä, josta aiheutuva työkyvyttömyys on merkittävästi vähentynyt, on tuki- ja liikuntaelinten sairaudet. Pienemmistä sairausryhmistä erityisesti tartuntatautien sekä hengityselinten sairauksien aiheuttama työkyvyttömyys on vähentynyt. Vaikka työkyvyttömyyseläkkeillä olevien osuus on kokonaisuudessaan pienentynyt, kaikkein suurimpaan sairausryhmään eli mielenterveyden häiriöihin perustuvien työkyvyttömyyseläkkeiden ikävakioitu väestöosuus on lievästi kasvanut. (Taulukko 7 pdf-versiona «»1).

Työkyvyttömyyseläkeläisten väestöosuus on suurin Itä- ja Pohjois-Suomessa (kuva « Työkyvyttömyyseläkeläisten osuus 16–54-vuo»3). Vuosien 1985 ja 2003 vertailu kertoo kuitenkin ikävakioitujen alueellisten erojen vähentyneen. Vuonna 2003 työkyvyttömyys oli suhteellisesti yleisintä Savossa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Työkyvyttömien väestöosuus oli puolestaan pienin Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla. 1980-luvun puolivälistä lähtien työkyvyttömyys on vähentynyt koko maan keskiarvoon verrattuna suhteellisesti eniten Pohjois-Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa.

Kuva 3.

Työkyvyttömyyseläkeläisten osuus 16–54-vuotiaista maakunnittain vuosina 1985 ja 2003. Ikä- ja sukupuolivakioidut indeksiluvut, koko maa = 100. Lähteet: Kansaneläkelaitoksen tilastot 1985, Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilasto 2003.

Vuosittain alkaneet työkyvyttömyyseläkkeet

Työkyvyttömyyseläkkeille siirtyneiden vuosittainen määrä on vaihdellut huomattavasti eri aikoina. Tähän vaihteluun vaikuttavat monet yhteiskunnalliset tekijät, kuten työelämän muutokset, työllisyystilanne ja työvoiman kysynnän rakenteelliset muutokset, työkyvyttömyysetuuksien taso, vaihtoehtoiset toimeentuloturvaetuudet ja ratkaisukäytäntöjen muutokset. Näiden tekijöiden vaikutukset näkyvät myös edellä kuvatussa työkyvyttömyyseläkkeiden esiintyvyyden vaihtelussa, mutta ne tulevat nopeimmin ja jyrkimmin esille uusien eläkeläisten määrissä.

Varsinaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle vuosittain siirtyneiden lukumäärä oli suurimmillaan 1970-luvun alkupuoliskolla. Yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkelakien voimaantulo kasvatti silloin voimakkaasti uusien työkyvyttömyyseläkkeiden lukumäärää. Työkyvyttömyyseläkkeille siirtyneiden osuus ei-eläkkeellä olevasta väestöstä oli pienimmillään 1980-luvun alussa, mutta jo saman vuosikymmenen loppupuolella eläkkeiden alkavuus suureni nopeasti lähes 1970-luvun alkuvuosien tasolle. 1980-luvun lopulla kyse ei kuitenkaan ollut varsinaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen merkittävästä lisääntymisestä, vaan ikääntyneille tarkoitetun uuden työkyvyttömyyseläkkeen, yksilöllisen varhaiseläkkeen, käyttöönotosta. Tämän eläkemuodon voimaantulo vuonna 1986 yksityisellä sektorilla ja muutamaa vuotta myöhemmin julkisella sektorilla lisäsi huomattavasti 55 vuotta täyttäneiden eläkkeelle siirtymistä (kuva « Työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus1 ikäryhmittäin»4). 1990-luvun alun talouslaman vuosina työkyvyttömyyseläkkeille siirtyminen alkoi vähentyä, mutta aivan vuosikymmenen lopulla se kääntyi lievään kasvuun. Kaikkiaan Suomessa asuvista työikäisistä siirtyi vuonna 2002 työkyvyttömyyseläkkeille 25 600 henkilöä eli 8,4 promillea ei-eläkkeellä olevasta väestöstä.

Kuva 4.

Työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus1 ikäryhmittäin yksityisellä sektorilla vuosina 1980–20032 (lähde: Eläketurvakeskus).

Eläkkeelle siirtymisen väheneminen 1990-luvulla näkyy erityisesti verenkiertoelinten sairauksien perusteella alkaneissa työkyvyttömyyseläkkeissä. Yksityisen sektorin työeläkejärjestelmässä tähän sairausryhmään perustuvien varsinaisten työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus oli vuonna 2003 vain puolet 1990-luvun alun tasosta. Myös tuki- ja liikuntaelinten sairauksiin perustuvien työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus pieneni merkittävästi. Sen sijaan mielenterveyden häiriöihin, erityisesti masennukseen ja muihin mielialahäiriöihin perustuvien työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus kasvoi. 1990-luvun alusta mielenterveyden häiriöiden sairausryhmään perustuvien varsinaisten työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus suureni yksityisen sektorin työeläkejärjestelmässä kolmanneksen.

Suurtyöttömyydellä oli keskeinen vaikutus uusien työkyvyttömyyseläkkeiden vähenemiseen 1990-luvulla. Työttömyyseläkkeellä olevat eivät hakeudu työkyvyttömyyseläkkeille, ja myös työttömyyseläkeputkessa oleminen hillitsee työkyvyttömyyseläkkeille hakeutumista. Työttömyyden ohella työkyvyttömyyseläkkeille siirtymistä ovat vähentäneet myös hakemusten hylkäysosuuden kasvu sekä lainsäädännön ja arviointikäytäntöjen uudistukset, kuten yksilöllisen varhaiseläkkeen ikärajan nostaminen. Myös työpaikoilla yleistynyt TYKY-toiminta sekä muut varhaista eläkkeelle siirtymistä hillitsevät ja ikääntyneiden henkilöiden työssä pysymistä tukevat toimenpiteet ovat saattaneet vähentää työkyvyttömyyseläkkeille siirtymistä.

Päätelmiä

Koko väestön toimintakyvyn kehityksestä tarvitaan nykyistä ajantasaisemmat tiedot, joista osa tulee Terveys 2000 -tutkimuksesta.

Väestön vaikea sairastavuus on vähentynyt, ja sen myötä työkyky ja toimintakyky näyttävät parantuneen viime vuosikymmeninä.

Iäkkäistä ihmisistä 95 % asuu kotonaan ja tarvitsee kohtuullisen määrän apua. Laitoksissa asuvat iäkkäät ovat erittäin riippuvaisia avusta, ja laitospotilaiden kunto onkin entistä heikompi. Iäkkäiden ja kaikkein iäkkäimpien ihmisten määrän kasvun mukana myös laitoshoidon ja paljon henkilöstöä sitovan avohoidon tarve kasvaa.

Kirjallisuutta

  1. Arinen S, Häkkinen U, Klaukka T, Klavus J, Lehtonen R, Aro S. Suomalaisten terveys ja terveyspalvelujen käyttö. Terveydenhuollon väestötutkimuksen 1995/96 päätulokset ja muutokset vuodesta 1987. SVT Terveys 1998:5. Helsinki: Stakes ja Kela, 1998.
  2. Aromaa A, Heliövaara M, Impivaara O ym. Terveys, toimintakyky ja hoidontarve Suomessa. Mini-Suomi-terveystutkimuksen perustulokset. Julkaisuja AL:32. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1989.
  3. Aromaa A, Koskinen S (toim.). Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset. Julkaisija B3/2002. Helsinki: Kansanterveyslaitos, 2002.
  4. Elinolot numeroina 1994. SVT Elinolot 1996:1. Helsinki: Tilastokeskus, 1996.
  5. Eläketurvakeskuksen ja Kansaneläkelaitoksen yhteistilastot 1996, 2000.
  6. Gould R. Työttömyys ikääntyneiden työkyvyttömyyseläke käytännössä 1990-luvulla. Sosiaalilääk. Aikak 2001;2:172–185.
  7. Gould R, Nyman H. Työkyvyttömyyseläkkeet 1990–2001. Monisteita 38. Helsinki: Eläketurvakeskus 2002.
  8. Heikkinen M, Malin T. Vanhustenhuoltolaitosten ja terveyskeskussairaaloiden vuodeosastopotilaat. Sosiaalihallituksen julkaisuja 1983;5 ja Lääkintöhallituksen tutkimuksia 1983;38.
  9. Heikkinen E, Berg S, Schroll M ym. (toim.). Functional status, health and ageing: The NORA study. Facts, Research and Intervention in Geriatrics. Paris: Serdi Publishing Company, 1997.
  10. Hytti H. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen yhteiskunnalliset taustatekijät. Julkaisuja M:87. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1993.
  11. Hytti H. Varhainen eläkkeelle siirtyminen – Suomen malli. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 32. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1998.
  12. Ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalvelut 2002. SVT Sosiaaliturva 2003:1. Helsinki: Stakes, 2003.
  13. Kalimo E, Häkkinen U, Klaukka T, Lehtonen R, Nyman K. Tietoja suomalaisten terveysturvasta. Julkaisuja M:67. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1989.
  14. Kalimo E, Klaukka T, Lehtonen R, Nyman K. Suomalaisten terveysturva ja sen kehitystarpeet. Julkaisuja M:81. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1992.
  15. Kalimo E, Nyman K, Klaukka T, Tuomikoski H, Savolainen E. Terveyspalvelusten tarve, käyttö ja kustannukset 1964-1976. Julkaisuja A: 18. Helsinki: Kansaneläkelaitos, 1982.
  16. Kansaneläkelaitoksen tilastolliset vuosikirjat (eri vuodet). Helsinki: Kansaneläkelaitos.
  17. Luoto R, Laine M, Koskinen S, Martelin T, Reunanen A, Alha P, Aromaa A. Hoidontarve ja sen kehitysnäkymät Uudellamaalla ja koko Suomessa. Suom Lääkäril 2001; 40: 4087-92.
  18. Noro A, Häkkinen U, Arinen S. Ikääntyvien suomalaisten terveys, toimintakyky ja sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttö vuonna 1996. Tutkimustuloksia laitoksissa ja kotona asuvasta väestöstä. SVT Terveys 2000:2. Helsinki: Stakes ja Kela, 2000.
  19. Sauli H, Ahola A, Lahelma E, Savolainen J. Elinolot numeroina. Vuoden 1986 elinolotutkimus. SVT Elinolot 1989; 1. Tilastokeskus: Helsinki, 1989.
  20. Sintonen H. Selvitys pitkäaikaissairaiden vanhusten hoidon tilasta. Julkaisuja 1978; 7. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1978.

Kotikuntasi terveyspalvelut

Valitse kotikuntasi