Nivelreuma

Suomalaisista 30 vuotta täyttäneistä naisista yli 3 %:lla ja miehistä 1,5 %:lla on jokin krooninen niveltulehdus tai sellaisen jälkitila (taulukko «Taulukko 4.8. Tuki- ja liikuntaelinten tautien ja oireyhtymien yleisyys (%) iän mukaan Mini-Suomi-tutkimuksessa (1978–80, lähde: Heliövaara ym. 1993). »1). Vain osa näistä on tyypillistä nivelreumaa «»1, jonka esiintyvyys Suomessa näyttää olevan noin 0,8 % eli samansuuruinen kuin muissa maissa. Nivelreuman ilmaantuvuus on noin viisi uutta tautitapausta 10 000:ta henkilövuotta kohti. Tauti kohtaa naisia noin kolme kertaa niin yleisesti kuin miehiä. Suomessa ikävakioitu ilmaantuvuus pieneni 1980-luvulla noin 15 % taudin alkamisiän lisäännyttyä viidellä vuodella (kuva « Nivelreumapotilaiden keski-ikä taudin ilmaantues»1).

Kuva 1.

Nivelreumapotilaiden keski-ikä taudin ilmaantuessa 1975–1995 (lähde: Kaipiainen-Seppänen ja Aho 2000).

Nivelreuma on verraten harvinainen sairaus, mutta sen merkitys kansanterveyden ja palvelutarpeen kannalta on huomattava. Nivelreuma on nivelrikon ohella eniten vaikeata toimintakyvyttömyyttä aiheuttava TULE-sairaus: Mini-Suomi-tutkimuksessa arvioitiin, että noin 6 % suomalaisten säännöllisestä avuntarpeesta johtuu nivelreumasta. Nivelreuma kuormittaa terveydenhuoltoa: hoito vaatii runsaasti lääkärissäkäyntejä, erikoislääkäripalveluja, leikkaushoitoa, fysioterapiaa ja kuntoutusta.

Vaikea-asteinen nivelreuma näyttää viime vuosikymmeninä harvinaistuneen, mikä johtunee pääasiassa entistä paremmasta ja varhaisemmasta hoidosta. Nivelreuman yleisyyden kehitystä tulevaisuudessa on hankala arvioida, koska syytä ilmaantuvuuden pienenemiseen ei tiedetä. Tupakointi on nivelreuman ainoa toistaiseksi tunnistettu riskitekijä, joka on todennäköisesti myös suoranainen syytekijä. Se ei kuitenkaan voi selittää nivelreuman harvinaistumista naisilla.

Nivelrikko

Nivelrikko «Nivelrikko»2 eli artroosi on tila, jossa nivelrusto on rappeutunut ja nivelväli on kaventunut. Röntgenkuvassa näkyvä nivelrikko yleistyy nopeasti iän mukana, ja muutoksia on 65-vuotiaista joka toisella. Suuri osa näistä muutoksista on oireettomia, ja toisaalta osalla oireita aiheuttavaa nivelrikkoa potevista ei todeta muutoksia röntgenkuvassa. Nivelrikko voi kehittyä mihin niveleen hyvänsä, mutta toimintakyvyn kannalta tärkein on alaraajojen kantavien nivelien nivelrikko.

Oireiden ja kliinisen tilan perusteella joka kymmenennellä 30 vuotta täyttäneellä suomalaisella (naisista 15 %:lla ja miehistä 5 %:lla) todettiin Mini-Suomi-tutkimuksessa jommassakummassa polvessa nivelrikko. Yli 75-vuotiaista naisista lähes 40 %:lla ja miehistä 16 %:lla oli polvinivelrikko (taulukko «Taulukko 4.8. Tuki- ja liikuntaelinten tautien ja oireyhtymien yleisyys (%) iän mukaan Mini-Suomi-tutkimuksessa (1978–80, lähde: Heliövaara ym. 1993). »1). Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan polvinivelrikon yleisyys naisilla oli pienentynyt puoleen 20 vuodessa, mutta miehillä muutos oli vähäinen. Lonkan nivelrikko oli 5 %:lla yli 30-vuotiaista aikuisista ja 20 %:lla yli 75-vuotiaista. Lonkkanivelrikon esiintyvyys ei ole juurikaan muuttunut 20 vuodessa.

Vuonna 1993 voimassa olleista työkyvyttömyyseläkkeistä 7 % oli myönnetty raajanivelten rikon perusteella. Nivelrikosta aiheutuvat haitat ovat kuitenkin yleisimpiä iäkkäillä: Mini-Suomi-tutkimuksessa noin 14 % yli 65-vuotiaiden säännöllisestä toiminnanvajavuuksien aiheuttamasta avuntarpeesta johtui polven tai lonkan nivelrikosta. Lonkan nivelrikko johtaa polven nivelrikkoa useammin vaikeisiin liikunnanrajoituksiin; muiden nivelten artroosit eivät vaikuta merkittävästi väestön toimintakykyyn. Nivelrikko aiheuttaa runsaasti myös terveyspalvelujen ja lääkkeiden tarvetta ja myös kirurgisen hoidon ja kuntoutuksen tarvetta.

Tiedossa oleva nivelrikko on huomattavasti yleistynyt kahden viime vuosikymmenen aikana, ja nivelrikko on yleistynyt työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauspäivärahojen syynä, mutta samaan aikaan nivelkipu on kysely- ja haastattelututkimusten perusteella jopa harvinaistunut (kuva « Nivelkivun esiintyvyys yhden kuukauden aikana 15»2). Vuonna 1997 FINRISKI-tutkimuksessa tutkittiin 65–74-vuotiaiden miesten ja naisten nivelten tilaa Pohjois-Karjalassa ja pääkaupunkiseudulla.

Kuva 2.

Nivelkivun esiintyvyys yhden kuukauden aikana 15–64-vuotiailla suomalaisilla vuosina 1979–92 (lähde: Leino ym. 1994).

Tulosten mukaan nivelrikko näyttää harvinaistuneen ja siihen liittyvä toimintakyvyttömyys vähentyneen (kuva « Polven ja lonkan nivelrikon vallitsevuus 65̵»3). Viime vuosikymmeninä on tapahtunut muutoksia tekijöissä, joilla saattaa olla yhteyttä nivelrikon syntyyn. Työn ruumiillinen kuormittavuus on vähentynyt, ja miesten liikapainoisuus on lisääntynyt. Tärkeitä syitä havaittuihin muutoksiin lienevät myös terveyspalvelujen saatavuuden lisääntyminen ja hoitomahdollisuuksien paraneminen. Lonkan ja polven tekonivelkirurgia on kehittynyt nopeasti; leikkaustulos on yleensä hyvä ja potilaan liikuntakyky korjaantuu, joten nivelrikko johtanee yhä harvemmin vaikea-asteisiin toiminnanrajoituksiin. Kuitenkin työhön, yhteiskuntaan ja eläkejärjestelmän muutoksiin liittyvät tekijät ovat lisänneet työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutumista.

Kuva 3.

Polven ja lonkan nivelrikon vallitsevuus 65–74-vuotiailla miehillä ja naisilla Mini-Suomi-tutkimuksessa (1978–80) ja Finriski-senioritutkimuksessa (1997).

Nivelrikon kolme vahvinta riskitekijää eli liikapainoisuus, tapaturmat ja liikakuormitus selittävät yli puolet polvi- ja lonkka-artroosin esiintyvyydestä väestössä. Ammattirakenteen muutos vähentänee kuormittumisesta johtuvaa nivelrikkoa, mutta mikäli väestö edelleen lihoo, kantavien nivelten artroosit eivät kenties silti harvinaistu lähivuosikymmeninä. Ikävakioidun sairastavuuden suotuisasta kehityksestä huolimatta väestön vanheneminen lisää nivelrikkoa sairastavien määrää ja hoidontarvetta. Myös ortopedisen kirurgian ja kuntoutuksen tarve kasvaa huomattavasti.

Alaselän kiputilat ja iskiasoireyhtymä

Mini-Suomi-tutkimuksen oirehaastattelun mukaan puolet yli 30-vuotiaista suomalaisista oli kokenut elämänsä aikana vähintään viisi selkäkipujaksoa ja joka viidennellä selkäkipua oli ollut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Alaraajaan säteilevää selkäkipua oli ainakin viidesti kokenut 20 % aikuisista. Pitkäaikainen alaselkäoireyhtymä oli 17 %:lla aikuisista, ja se oli yleisin 55–64-vuotiailla (taulukko «Taulukko 4.8. Tuki- ja liikuntaelinten tautien ja oireyhtymien yleisyys (%) iän mukaan Mini-Suomi-tutkimuksessa (1978–80, lähde: Heliövaara ym. 1993). »1). Selkäoireyhtymä oli harvinaisin pitkähkön koulutuksen saaneilla ja hyvässä sosioekonomisessa asemassa olevilla ja ammattiryhmistä yleisin teollisuuden työntekijöillä. Selkäoireyhtymän alueellinen vaihtelu oli vähäistä.

Haastattelu- ja postikyselytutkimusten mukaan selkävaivat ovat 1970-luvulta alkaen harvinaistuneet (kuva « Selkäkivun esiintyvyys yhden kuukauden aikana 15»4).

Kuva 4.

Selkäkivun esiintyvyys yhden kuukauden aikana 15–64-vuotiailla suomalaisilla vuosina 1979–92 (lähde: Leino ym. 1994).

Kehitys näyttää vaihtelevan väestöryhmittäin siten, että harvinaistumisen on ollut jyrkkää pienituloisilla ja viljelijöillä (kuvat « Selkä-, niska-, ja nivelkivun esiintyvyys yhden »5 ja « Selkäkivun ikävakioitu esiintyvyys kuukauden aik»6). Pitkäaikaisten ja toimintakykyä heikentävien selkäsairauksien ja oireyhtymien kehityssuuntaa ei kuitenkaan tiedetä. Työkyvyttömyyseläketilastojen mukaan selkävaivojen perusteella myönnetyt eläkkeet yleistyivät 1960-luvulta 1980-luvun lopulle. Työkyvyttömyyseläkkeiden ilmaantuvuus on sen jälkeen pienentynyt. Myös Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan selkäoireyhtymä oli vuosina 2000–2001 työikäisillä selvästi harvinaisempi kuin Mini-Suomi -tutkimuksessa vuosina 1978–80.

Kuva 5.

Selkä-, niska-, ja nivelkivun esiintyvyys yhden vuoden aikana suomalaisilla viljelijöillä vuosina 1979 ja 1992 (lähde: Manninen ym. 1996)

Kuva 6.

Selkäkivun ikävakioitu esiintyvyys kuukauden aikana itäsuomalaisilla miehillä ja naisilla tuloluokittain vuosina 1972–1992 (lähde: Heistaro ym. 1998).

Mini-Suomi-tutkimuksessa joka toinen selkäoireyhtymä heikensi toimintakykyä. Muusta samanaikaisesta sairastavuudesta riippumatta selkäsairaus aiheutti 9 % työkyvyttömyydestä mutta vain 4 % säännöllisestä avuntarpeesta, joten selkäsairauksista aiheutuva haitta on usein verraten lievää. Selkäsairaudet (ja tilastoissa niihin luetut niska-hartiaseudun oireyhtymät) ovat pääsyynä jopa neljäsosaan työkyvyttömyyseläkkeistä.

Tiedossa ja eläkkeen syynä olevan selkäsairastavuuden yleistymisen taustalla ovat ainakin muuttuneet käsitykset, terveyspalvelujen käytön lisääntyminen sekä ne yhteiskunnalliset ja eläkejärjestelmään liittyvät tekijät, jotka johtivat työkyvyttömyys- ja varhaiseläkkeiden lisääntymiseen 1980-luvulla. 1990-luvulla vähentymisen taustalla on vastaavia syitä. Selkään kohdistuvan kuormituksen muutoksien tai muiden mahdollisten syytekijöiden muutoksien merkitystä on vaikea arvioida, ja selkäoireyhtymän yleisyydessä tapahtuvia muutoksia on vaikea ennustaa.

Niska-hartiaseudun kipu

Niska-hartiaseudun kivut ovat yleisiä, ja haastattelutietojen mukaan niitä on ollut viimeksi kuluneen kuukauden aikana 36 %:lla aikuisista. Oireet vaihtelevat ajan mukana huomattavasti, ja Mini-Suomi-tutkimuksen mukaan niska-hartiaseudun kivut olivat pitkäaikaisina oireyhtyminä hieman selkäsairauksia harvinaisempia: niitä todettiin 10 %:lla 30 vuotta täyttäneistä (taulukko «Taulukko 4.8. Tuki- ja liikuntaelinten tautien ja oireyhtymien yleisyys (%) iän mukaan Mini-Suomi-tutkimuksessa (1978–80, lähde: Heliövaara ym. 1993). »1). Selkäoireyhtymän tavoin ne olivat yleisimpiä 55–64-vuotiailla. Niska-hartiaoireyhtymä on yleisin vain perusasteen koulutuksen saaneilla ja ammattiryhmistä teollisuustyötä tekevillä naisilla.

Pitkäaikaisista tai toistuvista niska-hartiakivuista kärsivistä 40 % joutuu joskus olemaan niiden takia poissa työstä, tai kivut aiheuttavat muita lyhytaikaisia toiminnanrajoituksia. Oireet aiheuttavat harvoin pysyvää työkyvyttömyyttä. Niiden pääasialliset seuraukset ovatkin lyhytakaiset poissaolot työstä, lievät haitat, särkylääkkeiden kulutus ja varsin runsas fysioterapiapalvelujen käyttö.

Niska-hartiaseudun yleisten kipujen ehkäistävänä syynä avainasemassa on epä­edullinen kuormittuminen työssä ja kipujen lievittämisessä omatoiminen liikunta. Ilman toimenpiteitä avohoidon palvelujen, lääkkeiden ja fysioterapian tarve saattaa kasvaa.

Rasitussairaudet

Rasitussairauksilla tarkoitetaan liikuntaelinten sairauksia, joiden synnyssä fyysisellä kuormituksella on merkittävä osuus. Rasitussairaudet rajataan yleensä koskemaan vain pehmytkudossairauksia. Ammattitauteina korvauksiin johtaneista sairauksista rasitussairaudet ovat suurin ryhmä.

Vuonna 1992 ammattitaudiksi ilmoitettiin 2 600 rasitussairautta, mikä on 12 tapausta 10 000:ta työllistä kohti. Vuonna 2000 rasitussairauksia ilmoitettiin 1 500 eli 6,4 tapausta 10 000:ta työllistä kohti (kuva ). Merkittävä vähenemisen syy oli työttömyys. Suurin rasitussairauksien ilmaantuvuus on elintarviketyössä, jossa se on noin seitsenkertainen verrattuna keskimääräiseen ilmaantuvuuteen työvoimassa. Työperäisiksi ilmoitetuista rasitussairauksista yleisimpiä ovat tenosynoviitit, peritendiniitit tai epikondyliitit.

Kuva 7.

Vuosina 1990–2000 Työperäisten sairauksien rekisteriin ilmoitetut rasitussairaudet (lähde: Työterveyslaitos).

Mini-Suomi-tutkimuksessa olkapääkivun yhden kuukauden vallitsevuus oli miehillä 25 % ja naisilla 32 %. Olkanivelen seudun oireyhtymä todettiin 5 %:lla miehistä ja 7 %:lla naisista. Kiertäjäkalvosimen jännetulehduksen yleisyyttä koko väestössä ei tunneta, mutta suuren riskin ammateissa se on ollut 15–24 %.

Myöskään kyynärpääkipujen yleisyydestä koko väestössä ei ole tietoa. Lateraalinen epikondyliitti on 1–10 %:lla väestöstä iän ja sukupuolen mukaan vaihdellen. Mini-Suomi-tutkimuksessa ranteen seudun vaivoja oli viimeksi kuluneen kuukauden aikana ollut miehistä 7 %:lla ja naisista 13 %:lla.

Rasitussairaudet aiheuttavat enimmäkseen lyhytaikaista työkyvyttömyyttä, mutta tarkkoja tietoja niiden osuudesta sairauslomien aiheuttajana ei ole käytettävissä. Työkyvyttömyyseläkkeiden syynä rasitussairaudet ovat harvinaisia. Rasitussairauksien keskeinen ehkäistävä syy on työhön ja vapaa-aikaan liittyvä liiallinen kuormittuminen, yläraajan rasitussairauksissa erityisesti toistotyö, johon liittyy suuri käden voiman käyttö.

Kehitysnäkymät ja toimenpidetarpeet

Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat tulevaisuudessakin yleisiä ja niitä sairastavien potilaiden määrä kasvaa. Potilasmäärää lisäävät väestön vanheneminen ja iäkkäille ominaisten sairauksien hoitomahdollisuuksien paraneminen. Hyvä hoito ja kuntoutus parantavat huomattavasti potilaiden toimintakykyä, ja ne on pyrittävä järjestämään tehokkaasti kaikkien ulottuville.

Tuki- ja liikuntaelinten sairauksista aiheutuvien haittojen torjumiseksi olisi näitä sairauksia voitava ehkäistä. Edellytyksenä on syitä ja torjuntaa koskevan tutkimuksen lisääminen. Mahdollisten vaaratekijöiden joukossa muuttuvia tai muutettavia ovat raskas ruumiillinen työ ja toistuva kuormitus, tapaturmat, liikapaino, tupakointi ja autolla ajo. Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ja niistä aiheutuvat haitat ovat hyvin yleisiä jo keski-iässä, ja väestöryhmien erojen taustalla on työn kuormitustekijöitä. Työhön ja elintapoihin liittyvien haittatekijöiden vä­hentäminen työikäisessä väestössä on välttämätöntä tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien ehkäisemiseksi. Hoidon ja kuntouttamisen ohella tarvitaan laaja-alaisempiakin terveyttä edistäviä toimia, jotka koskevat elintapoja, työympäristöä, työtä ja työelämää.