Terveyskirjasto

Hae Terveyskirjastosta

Voit laajentaa hakua katkaisemalla sanan *-merkillä (esim. uni*).
Lue lisää
 »
 

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Enterorokko
 
 

Väestöryhmien väliset terveyserot

Suomalaisten terveys
18.7.2005
Tuija Martelin, Seppo Koskinen ja Eero Lahelma

Väestöryhmien välillä on suuria eroja useiden terveydentilan osoittimien mukaan. Nuoret ovat keskimäärin terveempiä kuin vanhat, samoin mm. länsisuomalaiset, naimisissa olevat ja eniten kouluja käyneet verrattuina itäsuomalaisiin, eronneisiin ja pelkän perustason koulutuksen saaneisiin. Myös sukupuoli, työttömyys, tulot, kieli ja monet muut väestöä ryhmittelevät tekijät ovat yhteydessä terveyteen. Terveyseroja pidetään eriarvoisuuden ilmentyminä silloin, kun on perusteltua olettaa, että väestöryhmien välistä terveydentilan eroa voitaisiin kaventaa. Terveyden eriarvoisuuden vähentäminen on ollut viime vuosikymmeninä sekä kansainvälisten että suomalaisten terveyspoliittisten ohjelmien keskeinen päämäärä, mutta tässä on onnistuttu vain osittain. Myönteisestä kehityksestä esimerkki on miesten ja naisten välisen elinajanodotteen eron supistuminen lähes yhdeksän vuoden ennätystasolta 1970-luvun lopulla alle seitsemään vuoteen 2000-luvun alussa. Sydän- ja verisuonitautien nopean vähenemisen ansiosta itäsuomalaisten ylimääräisten sydänkuolemien määrä on nopeasti pienentynyt ja työkyvyttömyyseläkkeiden osalta alueiden väliset suhteellisetkin erot ovat kaventuneet. Itä-länsieron asemesta alueellisten terveyserojen ydinkysymykseksi ovat nousemassa pääkaupunkiseudulla ja muuallakin sijaitsevat huonon terveyden saarekkeet. Suomalaisten sosioekonomiset sairastavuuserot ovat säilyneet ennallaan ja ennestäänkin suuret kuolleisuuserot ovat kasvaneet: korkea-asteen koulutuksen saaneiden ja ylempien toimihenkilöiden elinajanodote on pidentynyt selvästi nopeammin kuin peruskoulutettujen ja työntekijäammateissa toimivien. Myös siviilisäätyjen väliset kuolleisuuserot ovat entisestään kasvaneet.

Suomessa terveyspolitiikan tavoitteena on koko väestön mahdollisimman hyvä terveys ja mahdollisimman pienet terveyserot eri väestö­ryhmien välillä, mikä heijastuu mm. vuonna 1986 julkaistussa Terveyttä kaikille vuoteen 2000 -ohjelmassa sekä vuonna 2001 ilmestyneessä Terveys 2015 -kansanterveysohjelmassa (ks. Terveys- ja yhteiskuntapolitiikka «Terveys- ja yhteiskuntapolitiikka»1). Tässä luvussa tarkastellaan ensisijaisesti niitä väestöryhmien välisiä terveyseroja, joita todennäköisesti voitaisiin kaventaa tai ehkäistä erilaisin terveys- ja yhteiskuntapoliittisin toimin. Lisäksi käsitellään ikäryhmien välisiä terveyseroja, vaikka ne enimmiltä osin ovatkin väistämättömiä. Luvun sisältö perustuu osittain edellisissä luvuissa esitettyihin tietoihin. Taulukkoon «»1 on koottu yleiskuvaus sukupuolten, alueiden, koulutus-, sosiaali- ja tuloryhmien sekä siviilisäätyjen välisistä eroista eräiden keskeisten terveysosoittimien mukaan.

Ikäryhmien terveyserot

Iän mukaiset terveyserot ovat yleensä jyrkempiä kuin mitkään muut sosiodemografisten tekijöiden mukaiset erot. Vuonna 2002 vallinneen kuolleisuuden perusteella esimerkiksi tuhannesta 10-vuotiaasta 999 selviää hengissä ainakin 15-vuotispäiväänsä asti, tuhannesta 50-vuotiaasta on viiden vuoden päästä elossa 977 ja tuhannesta 80-vuotiaasta 670 pääsee viettämään 85-vuotispäiväänsä. Vaikka kuolleisuus muuten lisääntyykin iän karttuessa, on ensimmäinen elinvuosi eloonjäämistodennäköisyydellä mitaten vaarallisempi kuin 47 seuraavaa.

Pitkäaikaissairaiden osuus kasvaa iän myötä. Noin kolmannes 15–45-vuotiaista naisista ja hieman pienempi osuus miehistä ilmoittaa sairastavansa jotain pitkäaikaista sairautta, kun taas eläkeikäisillä osuus on jo 80–90 prosenttia. Myös koettu terveys on sitä huonompi, mitä vanhemmasta ikäryhmästä on kyse. Kun vuosituhannen vaihteessa 15–34-vuotiaista alle neljäsosa piti terveyttään keskinkertaisena tai sitä huonompana, oli vastaava osuus 55–64-vuotiailla lähes puolet ja 75 vuotta täyttäneillä 70–80 prosenttia. Toimintakyvyn rajoitukset lisääntyvät nekin iän myötä. Fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn heikkeneminen vaikeuttaa itsenäistä päivittäisistä toiminnoista selviytymistä ja lisää avun tarvetta. Esimerkiksi vuonna 1999 käytettiin noin 35 % julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin suunnatuista varoista eläkeikäisen väestön palveluihin. Suomessa terveydentilan heikentyminen iän karttuessa on aiemmin ollut jyrkempää kuin esimerkiksi Ruotsissa, mutta nykyisin terveydentilan yleisten osoittimien yhteys ikään on osapuilleen samanlainen kaikissa Pohjoismaissa.

Useimmat pitkäaikaiset, palvelujärjestelmää kuormittavat ja vakavaan toiminnanrajoitukseen tai kuolemaan johtavat terveysongelmat ovat sitä yleisempiä, mitä enemmän ikää on kertynyt. Elimistön rappeutumiseen liittyvien sairauksien yleisyys kasvaa kaikkein jyrkimmin ikääntymisen myötä. Niinpä esimerkiksi dementia, nivelrikko, aivohalvaus, eturauhassyöpä, kuten monet muutkin kasvaimet, sekä tuki- ja liikuntaelinten ja verenkiertoelinten sairaudet ovat verrattain yleisiä vanhimmissa ikäryhmissä, mutta nuorten parissa niitä ei esiinny juuri lainkaan. Toisaalta monet terveysongelmat ovat suunnilleen yhtä yleisiä nuorilla ja vanhoilla. Tästä esimerkkejä ovat mm. monet mielenterveysongelmat ja tapaturmat. Joitakin sairauksia, kuten eräitä infektiotauteja ja allergioita, tavataan eniten nuorimmissa ikäryhmissä.

Ikäryhmien väliset erot ovat erittäin tärkeitä ajateltaessa niitä haasteita, joita väestöryhmien väliset terveyserot ja väestöryhmien suuruuden muutokset aiheuttavat terveys- ja muille palveluille tulevaisuudessa. Väestön ikärakenteen vanheneminen jatkuu vielä pitkään, joten eniten palveluja tarvitsevien vanhimpien ikäryhmien osuus kasvaa. Ikä­ryhmien terveyseroja tarkasteltaessa ja etenkin tehtäessä niiden pohjalta ennustelaskelmia väestön terveydestä tulevaisuudessa on kuitenkin syytä muistaa, että kaikki erot eivät suinkaan heijasta iän vaikutusta sinänsä. Tämän päivän ikäihmiset edustavat sukupolvia, joiden elämänkulku on monessa suhteessa ollut erilainen kuin niiden kohorttien, jotka saavuttavat eläkeiän esimerkiksi kahden tai kolmen vuosikymmenen kuluttua. Nuoremmat kohortit ovat säästyneet monilta terveyttä vaarantavilta olosuhteilta, mutta toisaalta niiden tilalle on tullut uusia ongelmia. Esimerkiksi lisääntyvä päihteiden käyttö, liikapainoisuus ja liikunnan puute sekä mm. astman, allergioiden, diabeteksen ja masennuksen yleistyminen voivat huomattavasti vaikuttaa väestön tautikirjon ja toimintakyvyn kehitykseen tulevaisuudessa.

Sukupuolten väliset erot

Miesten ja naisten välinen kuolleisuusero on Suomessa suuri verrattuna useimpiin muihin läntisen Euroopan maihin, vaikka se onkin viime vuosikymmenien aikana kaventunut. Vuonna 1977 suomalaisten naisten ja miesten välinen elinajanodotteen ero oli kaikkein suurin, peräti 8,8 vuotta. Sen jälkeen ero on verkalleen pienentynyt 6,6 vuoteen vuonna 2002.

Sukupuolten välinen suhteellinen kuolleisuusero on nykyään suurimmillaan 20–29 vuoden iässä, jolloin miesten kuolleisuus on yli kolminkertainen naisiin verrattuna. Noin 70. ikävuoteen saakka miesten kuolleisuus on vähintään kaksinkertainen naisten kuolleisuuteen verrattuna. Sukupuolten välinen absoluuttinen kuolleisuusero – toisin sanoen miessukupuolesta johtuvien ylimääräisten kuolemien määrä vaikkapa tuhatta tietynikäistä miestä kohti – kasvaa kuitenkin kaikkien vanhimpiin ikäryhmiin asti. Nuorten miesten ylikuolleisuus naisiin verrattuna johtuu ennen kaikkea tapaturmista ja väkivaltaisista kuolemista, kun taas keski-ikäisillä ja vanhemmilla se on suurelta osin seurausta sepelvaltimotautikuolemista. Muita miesten suurempaan kuolleisuuteen vaikuttavia tärkeitä kuolemansyitä ovat alkoholiin liittyvät taudit, alkoholimyrkytykset, keuhkosyöpä ja itsemurhat. Alkoholin käytön ja tupakoinnin on arvioitu selittävän noin puolet miesten ja naisten elinajanodotteiden erosta. Nämä terveyskäyttäytymisen sukupuolierot ovat kuitenkin supistuneet. Sen takia voidaankin olettaa, että sukupuolten välinen kuolleisuusero pienenee edelleen jonkin verran lähivuosikymmeninä.

Naisten ja miesten välinen kuolleisuusero on huomattavan suuri verrattaessa sitä muihin väestöryhmien välisiin kuolleisuuseroihin. Siihen verrattuna sairastavuuden ja toimintakyvyn rajoitusten erot sukupuolten välillä ovat useimmiten melko pieniä. Miehet joutuvat työkyvyttömyyseläkkeelle hieman yleisemmin kuin naiset. Etenkin verenkiertoelinten tautien sekä vammojen ja myrkytysten perusteella myönnettyjä eläkkeitä on miehillä enemmän kuin naisilla, kun taas yli 55-vuotiailla naisilla tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ja mielenterveyden häiriöiden perusteella myönnetyt eläkkeet ovat yleisempiä kuin miehillä. Koetussa terveydessä miesten ja naisten välillä ei ole juurikaan eroa, ja myös pitkäaikaissairaiden osuus naisilla ja miehillä on suunnilleen yhtä suuri. Miehet kärsivät verenkiertoelinten sairauksista yleisemmin kuin naiset, kun taas naisilla on enemmän tuki- ja liikuntaelinten sairauksia. Masennusoireet ja monet muut psyykkiset ja psykosomaattiset oireet ovat naisilla tavallisempia kuin miehillä.

Iän karttuessa naisilla on enemmän vaikeuksia liikkumista ja voimaa vaativissa toiminnoissa, kun taas miehillä on enemmän ongelmia esimerkiksi puheen kuulemisessa. Kun toimintakyvyn rajoitusten kokonaiskestoa laskettaessa otetaan huomioon laitoshoito, haittaavat pitkäaikaissairaudet ja tilapäiset toimintakyvyn rajoitukset, oli miehillä ja naisilla 1990-luvun puolivälissä yhtä paljon terveitä elinvuosia. Koska naisten kokonaiselinaika on pitempi kuin miesten, naisilla oli toimintarajoitteista elinaikaa peräti 7,5 vuotta enemmän kuin miehillä.

Alue-erot

Kuolleisuuden pienenemisestä huolimatta elinajan pituuden alue-erot ovat edelleen huomattavat. Pohjanmaan maakunnassa eli Vaasan rannikkoseudulla elinajanodote oli vuosina 1997–2001 miehillä 76,8 vuotta ja naisilla 82,6 vuotta eli suunnilleen maailman elinaikatilastoa johtavan Japanin tasoa. Ahvenanmaan luvut olivat samansuuruiset. Toista ääripäätä edustavat Kymenlaakso, Pohjois-Karjala, Kainuu ja Lappi sekä miehillä myös Etelä-Karjala ja naisilla Pohjois-Savo. Näissä maakunnissa asuvien elinajanodote oli miehillä noin neljä vuotta ja naisilla 2–3 vuotta lyhyempi kuin Pohjanmaalla tai Ahvenanmaalla asuvilla. Verenkiertoelinten taudit, tapaturmaiset ja väkivaltaiset kuolemansyyt sekä alkoholiin liittyvät kuolemat ovat keskeisimpiä alueiden välisten kuolleisuuserojen aiheuttajia (vrt. taulukko «»1).

Maakuntien sisälläkin kuolleisuuden taso saattaa vaihdella jyrkästi. Hyvin suuren kuolleisuuden alueita löytyy myös muualta kuin Itä- ja Pohjois-Suomesta. Esimerkiksi Helsingin kaupungin keskisessä suurpiirissä, jonka asukasmäärä on noin 70 000, miesten elinajanodote oli 1990-luvun alkupuoliskolla vain 68 vuotta eli lähes kolme vuotta pienempi kuin Pohjois-Karjalassa ja Lapissa. Vastaavasti vauraimmilla pääkaupunkiseudun alueilla, kuten Kauniaisissa ja Kulosaaressa, miesten elinajanodote oli noin 77 vuotta eli kolmisen vuotta pitempi kuin Ahvenanmaalla ja silloisessa Vaasan läänissä ja noin vuoden pitempi kuin koko maailman huippua edustaneessa Japanissa.

Muidenkin terveysmittareiden mukaan alue-erot ovat pääosin samansuuntaisia kuin kuolleisuutta tarkasteltaessa. Työkyvyttömyyseläkkeiden yleisyyden aluevaihtelu on jatkuvasti tasoittunut, mutta nämä eläkkeet ovat edelleen yleisimpiä Itä- ja Pohjois-Suomessa. Pitkäaikaissairaiden osuus on pääkaupunkiseudulla pienempi ja Itä-Suomessa suurempi kuin muualla maassa. Muun muassa verenkiertoelinten sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ja vakavat mielenterveyden häiriöt ovat Itä- ja Pohjois-Suomessa keskimääräistä yleisempiä. Koetun terveyden alue-erot olivat 1990-luvun lopussa melko pienet, mutta on viitteitä siitä, että itä- ja pohjoissuomalaisten terveys olisi myös tämän mittarin valossa jonkin verran huonompi kuin maan muissa osissa.

Monissa sairauksien vaaraan vaikuttavissa tottumuksissa Koillis- ja Lounais-Suomen välistä eroa ei enää ole tai se on olennaisesti pienentynyt. Koska myöskään elintasoerot näiden alueiden välillä eivät enää ole yhtä jyrkät kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, voidaan olettaa, että Lounais- ja Koillis-Suomen väliset terveyserot tulevat vähenemään. Tällöin terveyden alue-eroissa saattaa korostua eräiden pääkaupunkiseudun alueiden sekä muiden maan eri puolilla sijaitsevien yksittäisten ongelma-alueiden huono terveystilanne. Tällaisten huonon terveyden saarekkeiden asema näyttää usein johtuvan suurelta osin runsaasta tupakoinnista sekä alkoholin ja muiden päihteiden käytöstä sekä näiden terveyttä vaarantavien elintapojen taustalla olevista sosiaalisista tekijöistä.

Sosioekonomiset terveyserot

Sosioekonominen asema viittaa yleensä sekä hyvinvoinnin aineellisiin ulottuvuuksiin, kuten tuloihin, omaisuuteen ja asumistasoon, että näiden voimavarojen hankkimiseen tarvittaviin välineisiin: ammattiin, asemaan työelämässä ja koulutukseen. Kaikilla näillä sosioekonomisilla tekijöillä on johdonmukainen ja jyrkkä yhteys terveyden eri osoittimiin (taulukko «»1). Eniten on tietoja terveyden vaihtelusta koulutuksen ja ammattiin perustuvan sosiaaliryhmän mukaan.

Sosiaaliryhmien väliset kuolleisuuserot ovat Suomessa lähes kaikkiin muihin Länsi-Euroopan maihin nähden poikkeuksellisen suuret (taulukko «Taulukko 5.2. Työntekijöiden ikävakioitu kuolleisuus suhteessa toimihenkilöiden ikävakioituun kuolleisuuteen (= 1,00) 30–59-vuotiaiden miesten keskuudessa eräissä Euroopan maissa vuosina 1990»1). Elinajanodote on Suomessa kasvanut kaikissa koulutus- ja sosiaaliryhmissä, mutta etenkin 1980-luvulta lähtien sen kasvu on ollut nopeampaa ylemmissä koulutusryhmissä kuin enintään perusasteen koulutuksen saaneilla ja toimihenkilöillä nopeampaa kuin muissa sosiaaliryhmissä. 1990-luvun lopussa 35-vuotiaan ylemmän toimihenkilön elinajanodote oli miehillä 6,0 vuotta ja naisilla 3,2 vuotta pitempi kuin työntekijän. Saman suuruiset erot havaitaan korkea-asteen ja enintään perusasteen koulutuksen saaneiden välillä. Tuloluokkien väliset terveyserot ovat yhtä jyrkät ja johdonmukaiset.

Taulukko 1. Työntekijöiden ikävakioitu kuolleisuus suhteessa toimihenkilöiden ikävakioituun kuolleisuuteen (= 1,00) 30–59-vuotiaiden miesten keskuudessa eräissä Euroopan maissa vuosina 1990–1994 (lähde: Kunst ym., 2001).
1Irlanti, Espanja ja Portugali: tieto kuolleiden sosiaaliryhmästä saatu kuolintodistuksesta, tieto riskiväestön sosiaaliryhmästä saatu väestönlaskennasta.
Muut maat: sekä kuolleiden että riskiväestön sosiaaliryhmää koskeva tieto saatu väestönlaskennasta.
Suomi1,95
Ruotsi1,64
Norja1,56
Tanska1,49
Englanti1,51
Irlanti11,45
Espanja11,95
Portugali11,04

Kuolleisuus on lähes kaikissa kuolemansyissä suurinta työntekijöiden ja vähiten koulutusta saaneiden ryhmissä. Erot ovat erityisen jyrkkiä väkivaltaisissa kuolemansyissä, hengityselinten taudeissa ja runsaaseen alkoholin käyttöön liittyvissä taudeissa sekä miehillä myös keuhkosyövässä. Verenkiertoelinten sairaudet ovat kuitenkin yleisyytensä takia selvästi tärkein sosioekonomisia kuolleisuuseroja aiheuttava kuolemansyyryhmä. Sosiaaliryhmien välisten kuolleisuuserojen kasvu johtui etenkin 1980-luvulla suurelta osin siitä, että kuolleisuus verenkiertoelinten sairauksiin pieneni nopeammin toimihenkilöillä kuin työntekijöillä. Toinen tärkeä tekijä on ollut alkoholiin liittyvän kuolleisuuden jyrkkä kasvu etenkin työntekijöiden keskuudessa.

Noin neljäsosa ylempien toimihenkilöiden ja työntekijöiden välisestä elinajanodotteen erosta 1990-luvun alussa johtui kuolemista, joissa alkoholimyrkytys tai jokin alkoholitauti oli peruskuolemansyynä tai joissa myötävaikuttava kuolemansyy liittyi alkoholiin. Myös monet muut seikat, kuten tupakointi ja ravinto, ovat merkittäviä sosioekonomisten kuolleisuuserojen selittäjiä. Lisäksi jotkut terveydenhuollon toimet ovat ilmeisesti kärjistäneet kuolleisuuseroja: esimerkiksi sepelvaltimoiden ohitusleikkaukset ovat olleet yleisempiä ylemmillä toimihenkilöillä, vaikka itse tauti on selvästi tavallisempi työntekijöillä. Myös akuutin sydäninfarktin hoito on ollut intensiivisempää väestön suurituloisimpaan kolmannekseen kuuluvilla kuin pienituloisilla.

Sosioekonomisten ryhmien väliset sairastavuuserot ovat jyrkät. Muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna suomalaisten sosioekonomiset sairastavuuserot ovat keskitasoa (taulukko «Taulukko 5.3. Keskinkertaiseksi tai huonommaksi terveytensä arvioineiden osuus perusasteen koulutuksen saaneilla suhteessa korkea-asteen koulutuksen saaneisiin (= 1,00) 25–69-vuotiaiden naisten »2). Esimerkiksi verenkiertoelinten sairauksien, tuki- ja liikuntaelinten sairauksien, mielenterveyden häiriöiden sekä huonoksi koetun terveyden yleisyyden erot sosioekonomisten ryhmien välillä ovat suuruudeltaan kuolleisuuseroja vastaavat. Vain muutamissa sairauksissa väestöryhmien erot ovat käänteiset, mutta nämä ylemmissä sosiaaliryhmissä tavallisemmat "elintasosairaudet" ovat poikkeuksia sosioekonomisten terveyserojen muuten yhdenmukaisessa kokonaiskuvassa. Myös ongelmat erilaisista päivittäistoiminnoista suoriutumisessa vaihtelevat sosioekonomisen aseman mukaan pääasiassa samalla tavoin kuin sairastavuus ja kuolleisuuskin. Sairastavuuden ja toiminnanvajavuuksien suurten sosiaaliryhmittäisten erojen takia terveenä ja toimintakykyisenä elettävien vuosien määrä vaihtelee sosiaaliryhmittäin vieläkin enemmän kuin elinajanodote. Korkea-asteen koulutuksen saaneet miehet voivat odottaa elävänsä terveenä peräti 10,9 vuotta ja naiset 8,4 vuotta pitempään kuin enintään perusasteen koulutuksen saaneet, kun toimintakyvyn rajoitusten kokonaiskestoa laskettaessa otetaan huomioon laitoshoito, haittaavat pitkäaikaissairaudet ja tilapäiset toimintakyvyn rajoitukset.

Taulukko 2. Keskinkertaiseksi tai huonommaksi terveytensä arvioineiden osuus perusasteen koulutuksen saaneilla suhteessa korkea-asteen koulutuksen saaneisiin (= 1,00) 25–69-vuotiaiden naisten ja miesten keskuudessa eräissä Euroopan maissa 1990-luvulla (lähde: Kunst ym., 2001).
NaisetMiehet
Suomi2,091,91
Ruotsi2,372,05
Norja2,421,87
Tanska1,951,57
Englanti2,122,37
Hollanti1,832,46
Sveitsi2,152,33
Itävalta1,852,23
Italia1,531,98
Espanja2,331,85

Sosioekonomisten ryhmien väliset suhteelliset kuolleisuuserot ovat jyrkimmillään noin 30–40 vuoden iässä, jolloin esimerkiksi työntekijäammateissa toimivien kuolemanvaara on noin 2,5-kertainen ylempiin toimihenkilöihin verrattuna. Iän karttuessa suhteelliset kuolleisuuserot kapenevat, mutta absoluuttiset erot kasvavat vielä eläkeiässäkin. Vielä 60-vuotiaillakin ääriryhmien väliset erot elinajanodotteessa ovat miehillä noin kolme vuotta ja naisilla noin kaksi vuotta. Lasten, nuorten ja kaikkein vanhimpien eläkeikäisten keskuudessa suhteelliset kuolleisuuserot sosioekonomisten ryhmien välillä ovat pienimmillään. Sen sijaan pitkäaikaissairastavuuden, koetun terveyden, monien oireiden ja toimintakyvyn rajoitusten sosioekonomiset erot ovat nuorella iällä melko vähäisiä ja suurentuvat iän karttuessa.

Aikuisiässä havaittavien sosioekonomisten terveyserojen syyt löytyvät nykyisten olosuhteiden lisäksi jo lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuuden elinolot ja vanhempien sosioekonominen asema näyttävät ennustavan sekä sosioekonomista asemaa että terveyskäyttäytymistä ja terveyttä aikuisiässä. Lisäksi on todettu, että terveyskäyttäytymisen perusteella voidaan jo teini-iässä melko hyvin ennustaa, mihin sosiaali- ja koulutusryhmään lapsi aikuisena sijoittuu.

Suomessa sosioekonomisten ryhmien väliset kuolleisuuserot ovat jo aiemminkin olleet moniin muihin maihin verrattuna suuret, ja parin viime vuosikymmenen aikana ne ovat entisestään jyrkentyneet. Sairastavuuserot ovat säilyneet osapuilleen entisen suuruisina. Sosioekonomisten terveyserojen syyt ovat osittain tunnettuja. Esimerkiksi tupakointi ja epäterveelliset juomatavat ovat yleisimpiä alimmissa sosiaaliryhmissä, ja nämä terveyskäyttäytymisen erot ovat viime vuosikymmeninä korostuneet. Työntekijät altistuvat myös monille työperäisille terveyshaitoille selvästi useammin kuin toimihenkilöt. Tällaisten spesifisten vaaratekijöiden avulla kyetään selittämään osa sosioekonomisista terveyseroista. Onkin ilmeistä, että puutteelliset sosioekonomiset voimavarat lisäävät hyvin monin eri tavoin lähes kaikkien sairauksien ja toimintakyvyn rajoitteiden ilmaantuvuutta ja myös huonontavat ennustetta. Erityisen tärkeitä terveyserojen syitä ovat varhaiset ja nykyiset elinolot, terveyskäyttäytyminen ja terveyspalvelut. Jotta eriarvoisuus supistuisi selvästi, näitä kaikkia tekijöitä on kohennettava nimenomaan huonoimmassa asemassa olevien keskuudessa.

Muut terveyserot

Iän, sukupuolen, alueen ja sosioekonomisen aseman lisäksi terveys vaihtelee monen muunkin tekijän, kuten siviilisäädyn, työllisyyden ja äidinkielen, mukaan. Naimisissa olevien kuolleisuus on selvästi pienempi kuin naimattomien, eronneiden ja leskien (taulukko «»1). Siviilisäätyjen väliset kuolleisuuserot ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet, ja ne ovat erityisen jyrkkiä miehillä. Työikäisten suomalaisten kuolemista olisi vuosina 1995–97 vältetty runsas kolmasosa, jos muiden siviilisäätyryhmien kuolleisuus olisi ollut yhtä pieni kuin naimisissa olevien. Eroja todetaan kaikissa yleisimmissä kuolemansyyryhmissä, ja ne johtunevat sekä terveyteen liittyvästä valikoitumisesta että avioliiton ja yleensä parisuhteen terveyttä edistävistä vaikutuksista, kuten sosiaalisesta tuesta, myönteisestä kiinnittymisestä sosiaaliseen ympäristöön sekä terveellisemmistä elintavoista.

Siviilisäätyryhmien välillä on samansuuntaisia eroja muillakin terveyden osa-alueilla. Esimerkiksi pitkäaikaissairaiden osuus on leskien keskuudessa suurempi kuin muissa ryhmissä, vaikka ryhmien ikäerot otetaan huomioon. Koettu terveys oli 1990-luvun lopulla keskimääräistä parempi naimisissa olevilla, kun taas eronneilla se oli huonompi kuin muissa siviilisäätyryhmissä.

Työttömät ovat keskimäärin sairaampia kuin työlliset useiden mittareiden valossa. Myös kuolleisuus on työttömien keskuudessa keskimääräistä suurempi. Ero on kuitenkin ollut pienempi suuren työttömyyden vallitessa kuin pienen työttömyyden aikana, mikä viittaa valikoitumisen vaikutuksiin eli siihen, että sairaat joutuvat muita useammin työttömiksi. Mielenterveyden ongelmien osalta työttömyyden on osoitettu suoranaisesti aiheuttavan sairautta. Suurena säilyvä työttömyys on merkittävä kansanterveydellinen uhka. Etenkin nuorilla pitkäaikaistyöttömyys johtaa helposti yleisempään syrjäytymiseen ja siitä seuraaviin terveysongelmiin.

Suomen väestö on viime aikoihin saakka ollut muihin Euroopan maihin verrattuna etnisesti poikkeuksellisen yhtenäinen. Meillä ei ole ollut suuria valtaväestöä huonommassa asemassa olevia etnisiä ryhmiä. Merkittävin etninen vähemmistö on ollut maamme ruotsinkielinen väestö, jonka terveys on osoittautunut olevan jonkin verran keskimääräistä parempi. Miehillä ero näkyy kaikissa ikäryhmissä. Naisilla ero on pienempi, mutta silti melko johdonmukainen. Naisilla ruotsinkielisten pienempi kuolleisuus johtuu kieliryhmien sosioekonomisen rakenteen eroista, mutta niiden vakioimisen jälkeenkin ruotsinkielisten miesten kuolleisuus on noin 20 prosenttia pienempi kuin suomenkielisten, mikä johtuu sydän- ja verisuonitautien sekä tapaturmien ja väkivallan yleisyydestä suomenkielisillä miehillä. Lisääntyneen maahanmuuton seurauksena maahamme on alkanut muodostua muitakin etnisiä vähemmistöjä, ja näiden terveydelle muun muassa poikkeuksellisen suuri työttömyys asettaa merkittävän uhan. Terveyden vaihtelusta etnisen taustan mukaan Suomessa on toistaiseksi hyvin niukalti tietoa, vaikka Suomessa asuvien ulkomaalaisten määrä kasvoi 1990-luvun aikana 25 tuhannesta 90 tuhanteen. Olisikin hyvin tärkeää selvittää maahan muuttaneiden ja heidän perheidensä terveydentilaa ja sen kehitystä.

Terveyserojen kaventaminen: miksi ja miten?

Jotkut terveyserot, kuten ikäryhmien ja sukupuolten väliset erot, johtuvat osittain väistämättömistä biologisista lainalaisuuksista. Suurimmaksi osaksi väestöryhmien terveyserot johtuvat kuitenkin sellaisista elinoloihin ja elintapoihin liittyvistä altisteista, joita voidaan vähentää. Kun terveyserot johtuvat muutettavissa olevista tekijöistä, joille altistuminen ei perustu yksilön vapaaseen valintaan, niitä voidaan pitää eriarvoisuutena. Tämä merkitsee, että kansalaisten mahdollisuudet elää pitkä ja terve elämä vaihtelevat huomattavasti heidän sosiaalisen asemansa mukaan. Terveyden eriarvoisuus on merkittävä ongelma tasa-arvoon tähtäävässä hyvinvointivaltiossa.

Terveyden eriarvoisuus on keskeinen ongelma myös silloin, kun tavoitteena on mahdollisimman hyvä keskimääräinen terveyden taso koko väestössä. Suurten väestöryhmien huono terveys heikentää merkittävästi koko väestön keskimääräistä terveyden tasoa. Mikäli terveyttä voitaisiin sairaimmissa väestöryhmissä kohentaa koko väestön nykyiselle keskimääräiselle tasolle, vältyttäisiin vuosittain suurelta määrältä ennenaikaisia kuolemia, sairastumisia ja toimintakyvyn menetyksiä. Jos koko väestössä saavutettaisiin parhaassa asemassa olevien ryhmien terveydentila, muutos nykytasolta olisi vielä huomattavampi.

Suomessa väestöryhmien välisten terveyserojen supistaminen on asetettu terveyspolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi. Ainakin sosioekonomisten ryhmien ja siviilisäätyjen väliset terveyserot ovat kuitenkin suurentuneet. Lisäksi on oletettu, että viimeaikaiset ja odotettavissa olevat yhteiskunnalliset muutokset saattavat edelleen lisätä terveyseroja. Tällainen kehitys ei kuitenkaan ole väistämätöntä. On pyrittävä terveyden tasaisempaan jakautumiseen väestössä kiinnittämällä erityistä huomiota huonoimmin menestyvien ryhmien terveyden kohentamiseen. Toimenpiteiden valinta riippuu osaltaan siitä, miten hyvin terveyseroja aiheuttavat tekijät tunnetaan.

Silloin kun väestöryhmien terveyserojen keskeiset syyt ovat tiedossa, niihin on puututtava. Tämä voi edellyttää mm. elinolojen parantamista, sairauksia aiheuttavien ympäristön altisteiden poistamista tai vähentämistä sekä terveellisten elintapojen edistämistä monin eri keinoin. Suomestakin on vakuuttavaa näyttöä siitä, että määrätietoisella terveys- ja muulla yhteiskuntapolitiikalla voidaan supistaa väestöryhmien välisiä terveyseroja. Koillis- ja Lounais-Suomen välisten alueellisten terveyserojen kaventuminen on siitä erinomainen esimerkki.

Siltä osin kuin terveyserojen syyt ovat tuntemattomia, tulee edistää erojen alkuperää selvittäviä tutkimuksia. Silloinkin kun erojen aiheuttajia ei vielä tunneta, eriarvoisuutta voidaan vähentää terveydenhuollon keinoin tarjoamalla helposti saatavia ja korkealaatuisia terveyspalveluja erityisesti niille väestöryhmille, jotka niitä muita huonomman terveytensä takia eniten tarvitsevat. Jotta terveyserot tulevaisuudessa olisivat mahdollisimman pienet, on kiinnitettävä huomiota erityisesti lasten ja nuorten asemaan, sillä varhaisten olosuhteiden vaikutus ulottuu pitkälle aikuisikään saakka.

Kirjallisuutta

  1. Arinen S-S, Häkkinen U, Klaukka T, Klavus J, Lehtonen R, Aro S. Suomalaisen terveys ja terveyspalvelujen käyttö. Terveydenhuollon väestötutkimuksen 1995/96 päätulokset ja muutokset vuodesta 1987. SVT Terveys 5. Helsinki: Stakes ja Kansaneläkelaitos, 1998.
  2. Cavelaars A. Crossnational comparisons of socio-economic differences in health indicators. Thesis. Rotterdam: Erasmus University Rotterdam, 1998.
  3. Helakorpi S, Uutela A, Prättälä R, Puska P. Suomalaisen aikuisväestön terveyskäyttäytyminen ja terveys, kevät 1998. Julkaisuja B:10. Helsinki: Kansanterveyslaitos, 1998.
  4. Helakorpi S, Uutela A, Prättälä R, Puska P. Suomalaisen aikuisväestön terveyskäyttäytyminen ja terveys, kevät 1999. Julkaisuja B:19. Helsinki: Kansanterveyslaitos, 1999.
  5. Helakorpi S, Uutela A, Prättälä R, Puska P. Suomalaisen aikuisväestön terveyskäyttäytyminen ja terveys, kevät 2000. Julkaisuja B:8. Helsinki: Kansanterveyslaitos, 2000.
  6. Hetemaa T, Keskimäki I, Manderbacka K, Leyland A H, Koskinen S. How did the recent increase in the supply of coronary operations in Finland affect sosioeconomic and gender inequity in their use? Journal of Epidemiology and Community Health 2003;57:178–85.
  7. Kangas I, Keskimäki I, Koskinen S ym., toim. Kohti terveyden tasa-arvoa. Helsinki: Edita, 2002.
  8. Kivelä K, Lahelma E, Roos E ym. Sairastavuuden väestöryhmittäiset muutokset Pohjoismaissa 1980- ja 1990-luvulla. Suom Lääkäril 2001; 56 (2):155–61.
  9. Koivusilta L. Health-related selection into educational tracks. A mechanism producing socio-economic health differences. Annales Universitatis Turkuensis. Medica-Odontologica. Ser. D-TOM. 394. Turku: 2000.
  10. Koskinen S, Martelin T. Viina tappaa keski-ikäisiä pääkaupunkiseudulla. Kuolleisuuden alue-erot 1990-luvulla. Kuntapuntari 1998 (2):66–71.
  11. Koskinen S, Martelin T, Notkola I-L, Notkola V, Pitkänen K. Suomen väestö. Helsinki: Gaudeamus, 1994.
  12. Koskinen S, Martelin T, Rissanen H. Siviilisäätyjen kuolleisuuserot – kasvava kansanterveysongelma. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 1999; 36:271–84.
  13. Koskinen S, Teperi J, toim. Väestöryhmien välisten terveyserojen supistaminen. Raportteja 243. Helsinki: Stakes, 1999.
  14. Kunst A E, Bos V, Mackenbach J P, EU Working Group on Socio-economic Inequalities in Health. Monitoring socio-economic inequalities in health in the European Union: guidelines and illustrations. A report for the Health Monitoring Program of the European Commission. Rotterdam: Department of Public Health, Erasmus University Rotterdam, November 2001.
  15. Lahelma E. Sosiaalinen asema ja terveydentila. SVT Elinolot 1991:1.
  16. Lahelma E, Huuhka M, Manderbacka K, Rahkonen O. Väestön terveydentila yhteiskunnallisen murroksen oloissa: vuosien 1986 ja 1994 elinolotutkimukset. Suom Lääkäril 1995; 50:1621–8.
  17. Lahelma E, Manderbacka K, Lundberg O. Suomalaisten terveyserot eurooppalaisessa vertailussa. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1999; 36:231–42.
  18. Mackenbach J, Kunst A, Cavelaars A, Groenhof F, Geurts J, the EU Working Group on Socio-economic Inequalities in Health. Socioeconomic inequalities in morbidity and mortality in western Europe. Lancet 1997; 349:1655–9.
  19. Manderbacka K, Forssas E, Keskimäki I ym. Sosioekonomisten terveyserojen supistaminen – suomalaisen tutkimuksen painopistealueet 1970–1998. Aiheita 9/2000. Helsinki: Stakes, 2000.
  20. Martelin T. Differential mortality at older ages. Sociodemographic mortality differences among the Finnish elderly. Helsinki: Publications of the Finnish Demographic Society, 16. 1994.
  21. Martelin T, Koskinen S, Kattainen A, Sainio P, Reunanen A, Aromaa A. Changes and differentials in the prevalence of activity limitations among Finns aged 6574: comparison of the Mini-Finland Health Examination Survey (1978-80) and the FINRISK-97 Senior Survey (1997). Yearbook of Population Research in Finland 2002;38:55–75.
  22. Martikainen P, Mäkelä P, Koskinen S, Valkonen T. Income differences in mortality:a register-based follow-up study of three million men and women. International Journal of Epidemiology. 2001;30:1397–405.
  23. Martikainen P, Valkonen T. Lama ja ennenaikainen kuolleisuus. Helsinki: Tilastokeskus. SVT Väestö 1995:11.
  24. Martikainen P, Valkonen T. Excess mortality of unemployed men and women during a period of rapidly increasing unemployment. Lancet 1998;348:909–12.
  25. Mäkelä P, Ripatti S, Valkonen T. Alue-erot miesten alkoholikuolleisuudessa. Suom Lääkäril 2001;56 (23):2513–9.
  26. Mäkelä P, Valkonen T, Martelin T. Contribution of deaths related to alcohol use to socioeconomic variation in mortality: register based follow up study. BMJ 1997;315 (26):211–6.
  27. Prättälä R, Forssas E, Koskinen S, Sihto M. Eriarvoisuus ja terveyden edistäminen - suomalaisten terveyskäyttäytymisinterventioiden arviointia. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1999;36 (3):296–300.
  28. Rahkonen O, Lahelma E. Sosiaalinen rakenne ja väestön terveys. Teoksessa: Piirainen T, Saari J, toim. Yhteiskunnalliset jaot. Helsinki: Gaudeamus, 2001.
  29. Salomaa V, Niemelä M, Miettinen H, ym. Sepelvaltimotautikuolleisuuden, kohtausten ilmaantuvuuden ja kohtaustappavuuden yhteys sosioekonomiseen asemaan Suomessa vuosina 1983-1992. FINMONICAn infarktirekisteritutkimus. Suom Lääkäril 2001;56:3811–7.
  30. Sulander T, Helakorpi S, Uutela A, Puska P. Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytyminen keväällä 1999 ja sen muutokset 1993-1999. Julkaisuja B7/2000. Helsinki: Kansanterveyslaitos, 2000.
  31. Valkonen T. Eriarvoisuus kuoleman edessä kasvaa. Duodecim 1998;114:1295–6.
  32. Valkonen T, Ahonen H, Martikainen P. Sosiaaliryhmien väliset erot elinajanodotteessa kasvoivat 1990-luvun loppuvuosina. Hyvinvointikatsaus 2003 (2):12–18.
  33. Valkonen T, Jalovaara M. Kuolleisuus koulutusasteen mukaan 1987–95. Teoksessa: Kuolemansyyt 1995. SVT Terveys 1996:5. Helsinki: Tilastokeskus, 1996.
  34. Valkonen T, Kauppinen T M. Miesten kuolleisuuden alue-erot ja sosiaalinen segregaatio pääkaupunkiseudulla. Kvartti 2001 (1):7–21.
  35. Valkonen T, Martelin T, Rimpelä A, Notkola V, Savela S. Sosioekonomiset kuolleisuuserot 1981–90. Tilastokeskus. SVT Väestö 1992:8.
  36. Valkonen T, Martikainen P, Jalovaara M, Koskinen S, Martelin T, Mäkelä P. Changes in socioeconomic inequalities in mortality during an economic boom and recession among middle-aged men and women in Finland. European Journal of Public Health 2000; 10:274–80.
  37. Valtioneuvoston periaatepäätös Terveys 2015 -kansanterveysohjelmasta julkaisuja 4. Helsinki: sosiaali- ja terveysministeriö, 2001.

Kotikuntasi terveyspalvelut

Valitse kotikuntasi