Terveyskirjasto

Hae Terveyskirjastosta

Voit laajentaa hakua katkaisemalla sanan *-merkillä (esim. uni*).
Lue lisää
 »
 

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Enterorokko
 
 

Terveyspalvelujen kehitys 1990-luvulla

Suomalaisten terveys
18.7.2005
Juha Teperi

1990-luvun alkupuolelle ajoittuneet lainsäädännön muutokset ja syvä taloudellinen lama vaikuttivat koko terveydenhuollon ohjaukseen, kustannuksiin ja rahoitukseen. Peruskunnilla on nyt valta ja vastuu järjestää palvelut parhaaksi katsomallaan tavalla. Vaikka lamavuosina vähentyneet terveydenhuollon voimavarat ovat kasvaneet vuodesta 1995 lähtien, Suomen terveydenhuoltomenot ovat pysyneet kansainvälisessä vertailussa melko matalalla tasolla. Sekä kuntien että palvelujen käyttäjien osuus palvelujen rahoituksessa kasvoi 1990-luvulla. Suuret rakenteelliset muutokset heijastuivat myös palvelujen tuottamiseen ja käyttöön. Erikoissairaanhoito selvisi murroksesta keskittymällä ydintehtäviinsä. Pitkäaikaishoito kohdistettiin eniten apua tarvitseville ja ehkäiseviä palveluita leikattiin. Kokonaisuutena terveydenhuolto kesti vaikean lamakauden ja hitaan toipumisen melko hyvin. Ikääntyneiden hoito ja hoiva, lasten ja nuorten ehkäisevät palvelut sekä mielenterveyspalvelut eivät kuitenkaan ole talouden nousukauden aikana kehittyneet suhteessa niiden tarpeeseen. Näkyvissä olevat haasteet tekevät järjestelmän määrätietoisen kehittämisen välttämättömäksi. Valtioneuvoston päätöksellä vuonna 2002 käynnistetyssä "Kansallisessa terveyshankkeessa" pyritään hoitoon pääsyn turvaamisen lisäksi varmistamaan henkilöstön saatavuus ja osaaminen sekä takaamaan toimiva perusterveydenhuolto ja ennaltaehkäisevä työ.

Terveydenhuollon ohjausjärjestelmän, kustannusten ja rahoituksen muutokset

Eniten terveydenhuollon toimintaan vaikuttanut lainsäädännön muutos 1990-luvulla oli uusi laki sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta. Vaikka terveydenhuollon järjestämisvastuu on viime vuosikymmeninä siirtynyt kunnille, on valtiolla ollut mahdollisuus ohjata kunnallista terveydenhuoltoa lähinnä investointeihin ja uusien virkojen perustamiseen korvamerkittyjen valtionosuuksien avulla. Rahat maksettiin toimintayksiköille tai kuntayhtymille sen jälkeen, kun käyttösuunnitelmat oli hyväksytty keskitetysti.

Vuoden 1993 alussa voimaan astuneen lain mukaan valtionosuudet maksetaan peruskunnille palveluiden tarvetta kuvaavan laskukaavan mukaisina summina. Purkamalla valtionhallinnon resurssiohjausjärjestelmä siirryttiin entistäkin hajautetumpaan terveydenhuoltoon, jossa peruskunnilla on valta ja vastuu järjestää terveydenhuoltopalvelut parhaaksi katsomallaan tavalla. Uudistuksen tärkeimpiä syitä lienevät olleet pelko aiemman kustannusperusteisen valtionapujärjestelmän menoja kasvattavasta vaikutuksesta sekä yleinen pyrkimys valtion keskushallinnon tehtävien hajauttamiseen. Samalla toivottiin, että peruskuntien asema suhteessa suuriin kuntayhtymiin vahvenisi. Toisaalta uudistuksen tullessa voimaan pelättiin, että eri kuntien asukkaat joutuisivat eriarvoiseen asemaan: taloudelliset tai poliittiset syyt saattaisivat johtaa päätöksiin, joiden tuloksena kaikkien kuntien asukkaille ei enää olisi tarjolla riittäviä terveyspalveluita.

Lakiuudistus tuli voimaan keskellä yksittäisen OECD-maan syvintä talouslamaa sitten toisen maailmansodan. Uusi järjestelmä joutui heti testattavaksi ääriolosuhteissa. 2000-luvun alussa on mahdollista tehdä johtopäätöksiä "kokeesta", jossa terveydenhuolto joutui ensin sopeutumaan syvään lamaan (1991–1994) ja tämän jälkeen elpymisvaiheeseen, joka toteutui yhteiskunnan eri aloilla eri tahdissa.

Koko sosiaali- ja terveydenhuollon käyttömenojen reaaliarvo oli lamankin aikana edellisvuotta pienempi vain kerran (vuonna 1994). Terveydenhuoltomenojen reaalinen määrä oli edellisvuotta pienempi kolmena vuonna peräkkäin (1992–1994) (kuva « Terveydenhuollon kokonaismenot 1975–2002 v»1). Vuonna 1994 oltiin samalla tasolla kuin ennen 1980-luvun lopun korkeasuhdanteen aikaista nopeaa kustannusten nousua. Vuoden 1991 huippua vastaava menojen reaaliarvo ylitettiin seuraavan kerran vuonna 2002.

Kuva 1.

Terveydenhuollon kokonaismenot 1975–2002 vuoden 2002 rahana (lähde: Tilastotiedote 5/2004, Stakes).

Lamavuosina sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten osuus kunnallisesti järjestettyjen palvelujen kustannuksista kasvoi. Vaikka osa selittyy investoinneista pidättäytymisellä, suurempi selitys löytyy sosiaali- ja terveyssektorin aseman vahvistumisesta suhteessa muihin kunnallisiin palveluihin. Tällainen priorisointi ei ole yllättävää, sillä väestökyselyjen mukaan kuntalaiset luopuisivat viimeksi juuri sosiaali- ja terveyspalveluistaan.

Vaikka terveydenhuoltomenot ovat kasvaneet reaaliarvoltaan laman jälkeen, kasvu on aiempaa pienempää. Tästä osoituksena terveydenhuoltokustannusten bruttokansantuoteosuus painui alle seitsemään prosenttiin vuonna 1998 – ensi kerran vuoden 1984 jälkeen. Vaikka bruttokansantuoteosuus kääntyi uudella vuosikymmenellä Suomessa kasvuun, se oli vuonna 2002 alhaisin (7,3 %) Luxemburgin jälkeen Euroopan Unionissa.

Vuoden 1993 valtionosuusuudistuksen yhteydessä esitetty pelko kuntien eriarvoistumisesta ei ainakaan terveydenhuollon kustannusten osalta ole toteutunut. Lamaa edeltäneet suuret kuntien väliset erot pienenivät jonkin verran 1990-luvun lopulle tultaessa. Vaihtelu on kuitenkin edelleen merkittävää. Laskennallisten arvioiden mukaan noin kolmannes kuntien välisistä eroista johtuu eroista väestön tarpeissa. Vielä tarvetekijöiden tilastollisen vakioinninkin jälkeen kuntien erikoissairaanhoidon ja kansanterveystyön yhteenlasketut menot asukasta kohden vaihtelivat 555 eurosta 1 600 euroon vuonna 2001. Vaihtelu ei näytä niinkään selittyvän eroista kuntien taloudellisessa tilanteessa kuin kunkin kunnan historiallisen kehityksen mukanaan tuomasta palvelurakenteesta, paikallisesta poliittisesta päätöksenteosta ja tuottavuuseroista.

Terveydenhuollon rahoittamisvastuussa tapahtui 1990-luvulla merkittäviä muutoksia. Valtion osuus rahoituksesta oli 1980-luvun loppupuolella vakiintunut noin 35 %:n tasolle. Vuodesta 1992 lähtien osuus on jatkuvasti pienentynyt, ja vuonna 2002 osuus oli enää alle 17 %. Palveluiden käyttäjien suorien maksujen osuus kohosi vuonna 1993 aiemmalta 15–17 %:n tasolta 20 %:iin, ja tällä tasolla se on pysynyt myös seuraavalle vuosikymmenelle siirryttyä. Vastaavasti Kelan ja erityisesti kuntien rooli rahoittajana vahvistui: vuonna 2002 kuntien osuus oli 43 %, kun se oli vielä viisi vuotta aiemmin 32 %.

Valtion vetäytyminen rahoitusvastuusta on osin näennäistä. Kun sosiaali- ja terveydenhuoltoon suunnattujen valtionosuuksien määrää pienennettiin vuonna 1993, yleisten valtionosuuksien määrää vastaavasti suurennettiin. Kun kuntien vastuuta kansaneläkejärjestelmän rahoittamisessa pienennettiin, muutos otettiin huomioon myös valtionosuuksia pienentämällä.

Kuntien mahdollisuuksiin kantaa kasvanutta rahoitusvastuutaan on merkittävimmin vaikuttanut yhteisövero. Se lisäsi koko 1990-luvun ajan kuntien verotuloja ja korvasi merkittävästi valtiolta saatavien varojen leikkausta. Yhteisöverotulojen huono ennustettavuus sekä jakaantuminen epätasaisesti, vauraimpia kuntia suosien, olivat kuitenkin ongelmia 1990-luvulla. Sittemmin järjestelmän ennustettavuutta on parannettu ja kuntien välistä tulojen tasausta on kehitetty.

Kotitalouksien rahoitusosuuden kasvun merkittävä syy oli sairauskuluvähennyksen poisto verotuksesta vuonna 1992. Myös Kelan maksamien (lääke- ja hoito-) korvausten tason lasku sekä julkisen terveydenhuollon kallistuneet asiakasmaksut vaikuttivat samaan suuntaan. Kymmenestä vertailukelpoiset tiedot toimittavasta EU-maasta ainoastaan Italiassa ja Espanjassa kotitalouksien suorien maksujen rahoitusosuus oli vuonna 2002 suurempi kuin Suomessa.

Progressiivisen verojärjestelmän pohjalta rahoitetun terveydenhuollon vahvuus on se, että riskien tasaus suosii vähätuloisia ja samalla enemmän sairastavia. Suomen terveydenhuollon monikanavaisen rahoitusjärjestelmän kokonaisvaikutus kääntyi 1990-luvun loppupuolella progressiivisesta jonkin verran regressiiviseksi: tällä hetkellä pienituloiset käyttävät suurituloisia suuremman osan käytettävissä olevista tuloistaan terveydenhuoltopalvelujen tuottamiseen. Regressiivisen rahoituksen taustalla olevat maksupoliittiset ratkaisut ovat osasyy siihen, että ainakin osa terveydenhuollon palveluista ei jakaannu vain tarpeen vaan myös maksukyvyn mukaan (tästä enemmän luvussa Terveyspalvelujen käyttö eri sosiaaliryhmissä).

Terveyspoliittisesti tilanne on epäedullinen, sillä Suomessa väestöryhmien väliset terveyserot ovat maan vaurausasteeseen suhteutettuna hyvin suuret. Vaikka terveydenhuollon mahdollisuudet vähentää pienituloisten ylikuolleisuutta ja ylisairastavuutta ovat rajalliset, tulisi terveydenhuollon toimia sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan yleistavoitteiden suuntaisesti.

Terveyspalvelujen tuottaminen ja käyttö

1980- ja 1990-lukujen vaihteen aikoihin ajateltiin yleisesti, että kunnat tulevat siirtymään sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajan roolista enemmän niiden ostajiksi. Tämän suuntainen kehitys oli alkanut jo 1980-luvulla erityisesti eräillä sosiaalipalvelujen lohkoilla (päihdehuolto, vanhusten laitos- ja kotipalvelut, vammaisten laitoshoito). Laman aiheuttama kulutuskysynnän pieneneminen, terveydenhuollon julkisten palveluiden määrän kasvu, julkisten tuottajien vahva asema sekä terveyspoliittinen huoli eriarvoisuuden kasvusta ja kustannusten noususta lienevät syitä siihen, että 1990-luvun aikana terveydenhuolto ei yksityistynyt.

Edellä todettiin, että vaikka terveydenhuoltoon sijoitettavien voimavarojen reaalinen määrä on ollut kasvussa vuodesta 1994 lähtien, kasvu on kansainvälisesti vertaillen pientä ja samalla vähäisempää kuin mihin ilman lamaa olisi luultavasti päädytty. Kuinka rahoituksen tason suhteellinen lasku on heijastunut terveydenhuollon eri alueisiin – tai eri potilasryhmiin?

Myöhemmin tässä osassa käsitellään yksitellen ja tarkemmin eri palveluja. Seuraavassa hahmotetaan yleistä kehitystä eri toimitalohkoja vertaillen. Vertailun tekevät hankalaksi erilaiset tilastointiin liittyvät muutokset sekä siirrot eri lohkojen välillä. Potilasryhmiä ja jonkin verran myös toimintayksiköitä siirtyi lohkolta toiselle, erityisesti erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon.

Somaattinen erikoissairaanhoito lisäsi 1990-luvun alkupuolella sekä tuottamiensa hoitojaksojen, avohoitokäyntien että hoidettujen potilaiden määrää. Tämä oli mahdollista toisaalta siirtämällä pitkäaikaispotilaita perusterveydenhuoltoon, toisaalta tuottavuutta lisäämällä (tarkemmin luvussa Erikoissairaanhoito). Vuodesta 1994 lähtien jatkuvat erikoissairaanhoidon voimavarojen ripeä kasvu on heijastunut mm. lääkärityövoiman kohdentumiseen: vuonna 2003 tehtiin sairaaloissa lääkärityövuosia 30 % enemmän kuin kymmenen vuotta aiemmin (kuva « Lääkäreiden henkilötyövuosien (htv) määrä erikoi»2).

Kuva 2.

Lääkäreiden henkilötyövuosien (htv) määrä erikoissairaanhoidossa ja perusterveydenhuollossa (lähteet: Tilastokeskus/Kunnallinen henkilörekisteri; Stakes/SVT, Sosiaaliturva 2004).

Psykiatrian alalla sairaalahoitopäivien määrä puolittui 1990-luvun aikana. Kuitenkin samana ajanjaksona hoitojaksojen määrä lisääntyi yli kolmanneksen. Keskimääräisen hoitoajan dramaattinen lyhentyminen selittyi toisaalta pitkäaikaispotilaiden siirtämisellä pois psykiatrisen erikoissairaanhoidon piiristä (vuoteen 1998 mennessä yli 65-vuotiaiden hoitopäivät olivat vähentyneet runsaan kymmenen vuoden aikana 80 % ja kehitysvammaisten hoitopäivät yli 90 %). Myös suurimpien psykiatrisen erikoissairaanhoidon piiriin jääneiden potilasryhmien hoitojaksot lyhenivät selvästi. Vaikka psykiatrian avohoitokäyntien määrä (erikoissairaanhoidossa ja kuntien mielenterveystoimistoissa) onkin kasvanut voimakkaasti, se ei asiantuntijamielipiteiden mukaan riitä täysin korvaamaan sairaalahoitojen lyhenemisen aiheuttamaa lisäpainetta.

Perusterveydenhuollon vuodeosastoilla hoitojaksojen määrä kaksinkertaistui vuosina 1988–2000. Tämä johtuu vain osittain kokonaisten toimintayksiköiden siirtymisestä perusterveydenhuollon vastuulle. Ikääntyneiden potilaiden laajamittainen siirtäminen erikoissairaanhoidosta on merkinnyt potilaskirjon merkittävää muutosta vaativampaa hoitoa tarvitsevien potilaiden suuntaan. Perusterveydenhuollon sairaaloista on tullut selvemmin prosessin välivaiheen hoitajia: erikoissairaanhoidosta entistä nopeammin kotiutetuille täytyy löytyä hoitopaikka terveyskeskussairaalasta. Samalla osa pitkäaikaisempaa hoitoa vaativista potilaista on siirtynyt sosiaalipalvelujen piiriin. Sosiaalipalveluissa kasvu on ollut nopeinta palveluasuntojen osalta. Niissä asuvien henkilöiden määrä lähes kolminkertaistui vuosina 1988–2002. Sen sijaan kotipalvelujen piirissä olevien vanhusten lukumäärä näytti jopa jonkin verran pienentyneen 1990-luvulla (katso tarkemmin luku Vanhusten palvelut «Vanhusten palvelut»1).

Perusterveydenhuollon sairaudenhoitoon liittyvillä lääkärin vastaanotoilla käyneiden määrä lisääntyi 90-luvulla syvimmän laman pientä notkahdusta lukuun ottamatta vuoteen 1997 asti. Tämän jälkeen lääkärissäkäyntien määrä terveyskeskuksissa on hiljalleen pienentynyt, samaan aikaan kun käynnit työterveyslääkärillä ovat lisääntyneet. Tavoitteista huolimatta kotisairaanhoidon määrä ei lisääntynyt.

Todellista pienentymistä nähtiin useissa ennalta ehkäisevissä toiminnoissa (tarkemmin luvussa Perusterveydenhuolto «Perusterveydenhuolto»2). Kansainvälisesti vertaillen suurissa äitiysneuvolakäyntien määrissä saattoikin olla vähentämisen varaa. Kuitenkaan ei tiedetä, suuntautuiko lähes 20 %:n lasku oikeisiin äiteihin ja lapsiin. Vaikka lasten ja nuorten terveys ja hyvinvointi kehittyivät useiden osoittimien mukaan muita huonommin 1990-luvun aikana, lastenneuvolakäynneissä ja erityisesti koululais- ja opiskelijaterveydenhuollossa nähtiin suurimmat käyntimäärien pienenemiset (katso tarkemmin luku Perusterveydenhuolto «Perusterveydenhuolto»2).

Karkean kokonaiskuvan mukaan niin somaattinen kuin psykiatrinenkin erikoissairaanhoito vastasivat 1990-luvun paineisiin keskittymällä ydintehtäviinsä. Tämä merkitsi suurten potilasryhmien siirtämistä perusterveydenhuollon (ja osin sosiaalihuollon) asiakkaiksi. Koska perusterveydenhuollonkaan voimavarat eivät kasvaneet, sen täytyi löytää aiemmin hoitamilleen pitkäaikaispotilaille uusia sijoituspaikkoja. Sosiaalihuollon ensisijainen tapa vastata haasteeseen oli lisätä palveluasuntojen määrää, ei niinkään kotipalvelujen määrää. Perusterveydenhuollon avopalveluista parhaiten pitivät puolensa sairausvastaanotot, erityisesti työterveyshuollossa. Ennalta ehkäisevien palvelujen määrää sen sijaan selvästi vähennettiin. Kuviin « Erikoissairaanhoidon toiminnan kehitys 1990-luvu»3 ja « Perusterveydenhuollon toiminnan kehitys 1990-luv»4 on kerätty eri lohkojen toiminnan muutosta kuvaavia tunnuslukuja.

Kuva 3.

Erikoissairaanhoidon toiminnan kehitys 1990-luvulla (indeksi v. 1990 = 100). Psykiatrisiin avokäynteihin on laskettu mukaan myös kunnalliset mielenterveystoimistot; somaattisiin hoitojaksoihin on laskettu mukaan perusterveydenhuollon sairaaloiden somaattiset erikoisalat.

Kuva 4.

Perusterveydenhuollon toiminnan kehitys 1990-luvulla (indeksi v. 1990 = 100).

Parhaiten lamasta ja sitä seuranneesta kasvuvaiheesta on selvinnyt akuuttiin sairaudenhoitoon liittyvä osa. Ehkäisevissä palveluissa on pienennetty toiminnan volyymia ja pitkäaikaishoidossa on keskitytty eniten hoitoa vaativiin. Terveyspoliittiset tavoitteet ehkäisevän työn painottamisesta ja avohoitoa sekä kotipalveluja suosivasta toiminnasta eivät kestäneet 1990-luvun paineissa. Väestöryhmien näkökulmasta katsottuna ja samalla karkeasti yksinkertaistaen työikäisten ja -kykyisten palvelut ovat säilyneet ennallaan tai lisääntyneet, lasten ja nuorten palveluita on leikattu ja vanhusten ja vammaisten palvelut on siirretty toteutettavaksi edullisemmin.

Terveydenhuollon kehittämisen haasteita

Pitkällä aikavälillä terveydenhuollon uusia haasteita määrittelevät mm. väestön ikääntyminen, (lääketieteellisen) teknologian nopea kehitys, julkisen talouden tiukat rajat, terveydenhuoltojärjestelmään kohdistuvien odotusten kasvu ja yleinen globalisaatio. Lyhyemmällä aikavälillä korostuvat nykyjärjestelmässä havaitut kehittämistarpeet. Edellä olevaa kuvausta tiivistäen esiin nousevat seuraavat väestön hyvinvointiin ja terveyteen sekä järjestelmän toimintaan liittyvät haasteet.

1990-luvulla heikennettiin eniten niiden ryhmien palveluja, joilla palveluiden tarve selvimmin lisääntyi. Yleisestä myönteisestä kehityksestä poikkesi todennäköisesti eniten lasten ja nuorten vakavien psykososiaalisten ongelmien lisääntyminen. Suomalaiset vanhukset ovat ikäänsä suhteutettuna vuosi vuodelta parempikuntoisia, mutta ikääntyneiden määrän nopea kasvu ja keski-iän nousu ovat jo nyt lisänneet palvelujen tarvetta huomattavasti. Vaikka väestön mielenterveydessä ei olekaan tapahtunut merkittäviä muutoksia, nykyinen palvelujen määrä ei riitä vastaamaan tarpeeseen. Kaikkien edellä mainittujen ryhmien palveluita tuleekin painottaa palvelujärjestelmää kehitettäessä.

Kansakunnan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitysasteeseen suhteutettuna väestöryhmien väliset terveyserot ovat Suomessa poikkeuksellisen suuret. Haasteeseen vastaaminen onnistuu vain, jos käytetään yleisen yhteiskuntapolitiikan ja yli hallinnonalojen ulottuvia toimenpiteitä. Terveydenhuoltojärjestelmää kehitettäessä pitäisi tietysti ponnistaa kohti samoja päämääriä ja etsiä aktiivisia keinoja vähäosaisten terveyden parantamiseen. Vähimmäisvaatimuksena voitaneen pitää sitä, että terveydenhuoltojärjestelmä ei aktiivisesti lisää terveyseroja esimerkiksi palvelemalla pienituloisia muita huonommin. Tähän velvoittaa jo vuoden 1999 perustuslaki, joka määrää julkisen vallan turvaamaan jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD oli valinnut terveydenhuoltojärjestelmän Suomea koskevan maaraporttinsa erityisaiheeksi vuonna 1998. Melko perusteellisen katsauksen yleissävy oli myönteinen, ja perusratkaisut todettiin kestäviksi. Kehittämistarvetta todettiin hoitokäytäntöjen, kustannusten ja tuottavuuden vaihtelussa, palvelutuottajien välisessä koordinaatiossa sekä erikoissairaanhoidon tuottajien (sairaanhoitopiirien) ja ostajien (kuntien) epätasapainoisessa neuvotteluasemassa.

Jotta kaikki OECD:n maa-arvion keskeiset kehittämistavoitteet saavutettaisiin, tarvitaan (sosiaali- ja) terveydenhuollon alueellisen yhteistyön rakentamista. Kunnallisen järjestämistavan eduista kiinnipitäen on löydettävä rakenteita erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon palveluiden koordinoituun kehittämiseen alueiden väestön tarpeista lähtien. 1990-luvulla alueellista yhteistyötä kehitettiin mm. laatimalla hoito-ohjelmia, kehittämällä aluetietojärjestelmiä ja kokeilemalla sopimusohjausmenettelyjä. Näiden lisäksi on esitetty uusien "terveydenhuoltopiirien" perustamista vastaamaan palvelujen yhteensovittamisesta. Valtioneuvosto teki keväällä 2002 periaatepäätöksen terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamisesta. Päätöksen mukaisesti käynnistettiin vuoteen 2007 kestävä "kansallinen terveyshanke", jonka viisi toimenpidealuetta ovat toimiva perusterveydenhuolto ja ennaltaehkäisevä työ, hoitoon pääsyn turvaaminen, toimintojen ja rakenteiden uudistaminen sekä terveydenhuollon rahoituksen vahvistaminen.

Kansallisen terveyshankkeen alkuvaiheessa on kiinnitetty eniten huomiota hoitoon pääsyn turvaamiseen. Vuonna 2004 tehtiin erikoissairaanhoitolakiin ja kansanterveyslakiin muutokset, jotka velvoittavat terveyskeskuksia ja sairanhoitopiirejä järjestämään kiireettömän hoidon määräaikojen puitteissa. Samalla sairaanhoitopiirien vastuulle on annettu laatia erikoisaloittain yhtenäiset kiireettömään hoitoon pääsyn perusteet. Uudistusten tavoitteena on taata yhdenvertaiset palvelut kaikille esimerkiksi asuinpaikasta riippumatta.

Edellä mainittuja lakeja hyväksyessään Eduskunta edellytti, että säädösten toimeenpanon jälkeen seurataan perusterveydenhuollon ja ennaltaehkäisevän työn määrän ja voimavarojen kehitystä. Kansallisen terveyshankkeen erityinen haaste onkin viimeisten toimintavuosien aikana edetä tasapainoisesti kaikilla sille osoitetuilla toimenpidealueilla.

Terveydenhuollon henkilöstökysymyksiin ei tässä luvussa ole juuri puututtu, sillä jäljempänä seuraa niitä erikseen käsittelevä luku «Terveydenhuollon henkilöstö ja henkilöstön hyvinvointi»3. Terveydenhuollon kyky vastata uusiin haasteisiin riippuu henkilöstöstä. Laman aikaiset henkilöstösupistukset ja voimakas nojautuminen epätyypillisiin työsuhteisiin ovat luomansa epävarmuuden kautta jättäneet jälkensä terveydenhuollon ammattitaitoiseen työvoimaan. Jatko- ja täydennyskoulutuksen käytön vähäisyys on omalta osaltaan pahentanut tilannetta. Tilannetta vaikeuttaa terveydenhuollon ammattilaisten palkkatason jälkeenjääneisyys. Viime vuosina työssä uupumisena ja ulkomaille siirtymisenä ilmenneet ongelmat uhkaavat kärjistyä, kun vuosituhannen vaihduttua merkit työvoimapulasta yleistyvät useissa ammattiryhmissä ja lähes koko maan alueella. Tarvitaan kansallista ja terveydenhuollon organisaatioiden henkilöstöstrategian ja -politiikan kehittämistä. Niiden tavoitteena tulisi olla riittävä, työssään hyvinvoiva ja osaava henkilöstö.

Kirjallisuutta

  1. Finland. Special Features: Structural Policies, Health Care Reform. OECD Economic Surveys, Paris 1998.
  2. Heikkilä M, Roos M. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelukatsaus 2004. Helsinki: Stakes, 2004.
  3. Häkkinen U, Laine J. Terveydenhuollon ja vanhusten laitoshoidon menot ja tarvekertoimet sairaanhoitopiireittäin ja kunnittain 2001. www.stakes.fi/palvelut/tst/tarve.xls
  4. Kansallinen projekti terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi. Työryhmämuistioita 2002:3. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 2002.
  5. Laki sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuuksista. (733/1992)
  6. Lehto J, Blomster P. Talouskriisin jäljet sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Kirjassa: Uusitalo H, Parpo A, Hakkarainen A, toim. sosiaali- ja terveydenhuollon palvelukatsaus 2000. Raportteja 250. Helsinki: Stakes, 2000.
  7. Sosiaali- ja terveydenhuollon tilastollinen vuosikirja 2003. Suomen Virallinen tilasto (SVT); Sosiaaliturva 2003:4. Helsinki: STAKES, 2003.
  8. Terveydenhuolto 2000-luvulle. Terveydenhuollon kehittämisprojektin toimeenpano. Oppaita 1998:5. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1998.
  9. Terveydenhuollon menot ja rahoitus vuonna 2002. Tilastotiedote 5/2004. Helsinki: Stakes, 2004.

Kotikuntasi terveyspalvelut

Valitse kotikuntasi