Hae Terveyskirjastosta

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Suomalaisten terveys ja haasteita sen parantamiseksi

Väestön yleisen terveydentilan kuvaamiseen käytetään kansainvälisissä, ajallisissa ja väestöryhmittäisissä vertailussa usein kuolleisuutta ja siihen perustuvia mittalukuja, koska luotettavia kuolleisuustietoja on saatavissa pitkältä ajalta eri maista sekä koko väestöstä että sen osaryhmistä. Lisäksi kuolleisuuden on katsottu kuvaavan väestön terveyttä yleisemminkin: jos jossakin väestössä kuolleisuus on suuri, siinä on yleensä myös tavallista enemmän sairauksia ja toimintakyvyn puutteita.

Etenkin lasten ja nuorten kuolemat ovat niin harvinaisia, että kuolleisuus antaa hyvin vajavaisen kuvan heidän terveydestään. Myös aikuisilla on paljon merkittäviä terveysongelmia, jotka eivät juurikaan tule esiin kuolleisuutta tarkasteltaessa. Väestön terveyden arvioimiseksi tarvitaan sen tähden monipuolisia tietoja myös sairastavuudesta ja siitä, millaiseksi ihmiset itse kokevat oman terveytensä. Joidenkin sairauksien esiintymisestä saadaan tietoja valtakunnallisista rekistereistä, jotka kuvaavat sairauksien yleisyyttä (esim. syöpärekisteri ja tartuntatautirekisteri), niiden hoitoa (hoitoilmoitusrekisteri) tai sairauksien perusteella myönnettyjä etuuksia (esim. Kelan rekisterit lääkkeiden erityiskorvauksiin oikeutetuista). Monien yksittäisten sairauksien ja ylipäätään sairastamisen yleisyydestä, sen paremmin kuin koetusta terveydestäkään, ei kuitenkaan saada tietoja rekisterilähteistä, vaan tarvitaan väestöä edustaville otoksille tehtyjä kysely-, haastattelu- ja kliinisiä tutkimuksia.

Terveys on sinänsä tärkeä hyvinvoinnin ulottuvuus, mutta se on samalla voimavara, joka voi edistää taloudellista hyvinvointia, sosiaalista vuorovaikutusta, itsensä toteuttamista, arkipäivän tehtävistä suoriutumista ja monia muita ihmisten tärkeinä pitämiä asioita. Väestön ja sen osaryhmien terveyden arvioinnissa tarvitaan siksi hyvät tiedot myös sairauksien seurauksista – muistakin kuin kuolemasta. Sairauksien haittoja punnittaessa mm. työ- ja toimintakykyisyyttä kuvaavat tiedot ovat tärkeitä. Tällaisia tietoja saadaan jossakin määrin rekisterilähteistä, jotka koskevat työ- ja toimintakyvyttömyyden perusteella myönnettyjä etuuksia. Kysely-, haastattelu- ja kliiniset tutkimukset ovat kuitenkin tärkein tiedon lähde toimintakyvyn vajavuuksien sekä sairauksien muiden seurausten arvioinnissa.

Tässä luvussa käsitellään seuraavaksi suomalaisten terveyttä ja sen viimeaikaista kehitystä yleisillä terveysosoittimilla mitattuna. Koko väestöä koskevien tarkastelujen jälkeen käydään lyhyesti läpi tärkeimmät väestöryhmien väliset terveyserot. Yksittäisiä tauteja ja tautiryhmiä sivutaan vain ohimennen; yksityiskohtaisimpia tietoja eri sairauksien yleisyydestä esitetään muualla tietokannassa.

Kuolleisuus

Suomalaisten terveys on useimpien keskeisten mittareiden mukaan parantunut huomattavasti viime vuosikymmeninä. Vuonna 2007 suomalaisten naisten keskimääräinen elinaika oli 82,9 vuotta eli lähes 8 vuotta pitempi kuin 1970-luvun alussa. Miesten elinaika piteni samana 35 vuoden jaksona yli yhdeksällä vuodella, 75,8 vuoteen. Muuhun Eurooppaan verrattaessa suomalaisten keskimääräinen elinaika on nykyisin verrattain pitkä ja sen kehitys on ollut keskimääräistä suotuisampi (kuva 1). Suomalaisten naisten elinajan odote on kuitenkin yhä noin yhden vuoden lyhyempi, ja miesten kolmisen vuotta lyhyempi kuin maanosamme pitkäikäisimpien kansojen, mm. islantilaisten, ruotsalaisten ja sveitsiläisten keskimääräinen elinaika. Maailman elinaikatilastoa johtavassa Japanissa sekä naiset että miehet elävät keskimäärin kolme vuotta vanhemmiksi kuin Suomessa. Suomalaisten miesten elinajan odote on kuitenkin jo saavuttanut tanskalaisten tason ja naisten elinajan odote on jo pohjoismaista keskitasoa (taulukko 1)

Elinajan nopea piteneminen on johtunut siitä, että kuolleisuus on pienentynyt kaikissa ikäryhmissä. Kuolleisuuden suhteellinen pieneneminen on ollut nopeinta imeväisiässä. 1970-luvun alun tasosta imeväiskuolleisuus on supistunut viidesosaan eli alle kolmeen promilleen (kuva 2). Suomessa imeväiskuolleisuus onkin pienempi kuin juuri missään muussa maassa ja noin kolmanneksen pienempi kuin EU:n keskiarvo.

Myös eläkeikäisten kuolleisuus on pienentynyt huomattavasti. Jos kuolleisuus eri ikäryhmissä pysyy vuoden 2007 tasolla, 65-vuotias suomalaisnainen voi odottaa elävänsä vanhuuseläkkeellä 21 vuotta: 86-vuotiaaksi. Vanhuuseläkeiän juuri saavuttaneet miehetkin elävät vielä keskimäärin 17 vuotta. Iäkkäiden kuolleisuus on pienentynyt useimmissa muissakin maissa, ja Länsi-Euroopan kärkeen kuuluvissa maissa 65-vuotiaan jäljellä olevan elinajan odote on noin vuoden pitempi kuin Suomessa. Viime vuosikymmeninä vastasyntyneen elinajan odotteen kasvu on johtunut yhä enemmän kuolleisuuden pienenemisestä 65. ikävuoden jälkeen. Tulevaisuudessa keskimääräinen elinaika voi pidentyä merkittävästi ainoastaan vanhuskuolleisuuden vähentymisen ansiosta. Vaikka kaikki naisten kuolemat ennen 65. ikävuotta voitaisiin ehkäistä, naisten elinajan odote pitenisi vain runsaat 3 vuotta, jos eläkeikäisten kuolleisuus pysyisi ennallaan.

Myönteinen kehitys on ollut hitainta nuorten aikuisten keskuudessa. 1990-luvulla nuorten ja keski-ikäisten kuolleisuus väheni selvästi enemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä, jolloin 15–35-vuotiaiden kuolleisuus tilapäisesti kasvoi, ensimmäisen kerran vuosisadan alun jälkeen. 2000-luvulla nuorten aikuisten kuolleisuus on pysynyt suunnilleen ennallaan. Suomessa etenkin nuorten miesten kuolleisuus on selvästi suurempi kuin Ruotsissa. Tämä johtuu lähinnä tapaturmaisista ja väkivaltaisista kuolemista, jotka ovat nuorten suomalaismiesten keskuudessa noin kaksi kertaa niin yleisiä kuin Ruotsissa.

Kuolleisuuden pieneneminen aikuisiässä on suurelta osin seurausta sydän- ja verisuonitautien vähenemisestä, joka alkoi 1960-luvun lopussa ja on sen jälkeen jatkunut keskeytyksettä. Esimerkiksi keski-ikäisten keskuudessa tämän tautiryhmän aiheuttama kuolleisuus on nykyisin noin 40 % kaksi vuosikymmentä sitten vallinneesta tasosta. Keski-ikäisillä miehillä pelkästään verenkiertoelinten sairauksista johtuva kuolleisuus oli 1980-luvun alussa lähes yhtä suuri kuin nykyisin kuolleisuus kaikkiin kuolemansyihin yhteensä (kuva 3). 1960-luvulla suomalaisten kuolleisuus sydän- ja verisuonitauteihin, etenkin sepelvaltimotautiin, oli maailman suurimpia, mutta nykyisin emme enää ole kaukana Länsi-Euroopan keskitasosta. Suomessa sydän- ja verisuonitautikuolleisuus on kuitenkin yhä noin kaksinkertainen Euroopan kärjessä oleviin Välimeren maihin ja Sveitsiin verrattuna.

Sydän- ja verisuonitautien vähentyminen on suurelta osin johtunut tupakoinnin ja epäterveellisten ruokatottumusten vähenemisestä sekä muun muassa kohonneen verenpaineen tehostuneesta hoidosta. 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa kolme neljäsosaa suomalaismiehistä tupakoi säännöllisesti; nykyisin vastaava osuus on enää noin 26 %. Naisten tupakointi ei ole vähentynyt. Sekä naisten että miesten tupakointi on kuitenkin Suomessa selvästi harvinaisempaa kuin useimmissa muissa maissa. Myös ravintorasvojen kulutusmuutokset ovat olleet huomattavia: 1960-luvun puolivälissä voin kulutus oli keskimäärin 18 kiloa henkeä kohti vuodessa, nykyisin enää noin 3 kiloa.

Myös monien syöpämuotojen aiheuttamat kuolemat ovat merkittävästi harvinaistuneet viime vuosikymmeninä. Myönteisimpiin esimerkkeihin lukeutuvat miesten keuhkosyöpä, jonka yleisyys on selvästi vähentynyt tupakoinnin vähenemisen myötä, sekä naisten kohdunkaulan syöpä, jonka väheneminen on pääosin johtunut tehostuneesta syövän esiasteiden seulonnasta. Syöpäkuolleisuus on vähentynyt selvästi hitaammin naisten kuin miesten parissa. Tämä johtuu etupäässä kahdesta tekijästä: naisilla tupakointiin liittyvät syöpämuodot ovat yleistyneet, päinvastoin kuin miehillä, ja myös naisten rintasyöpä on nopeasti yleistynyt. Suomessa sekä naisten että miesten kuolleisuus syöpään on kuitenkin Euroopan pienimpiä.

Tapaturmien ja väkivallan aiheuttama kuolleisuus pieneni verkalleen 1980-luvun puoliväliin saakka. Taloudellisen nousukauden aikana 1980-luvun jälkipuoliskolla lähes kaikki tapaturmaisten kuolemien ryhmät sekä itsemurhat yleistyivät huomattavasti. Erityisen nopeasti yleistyivät alkoholinkäytön aiheuttamat kuolemat. Vuodesta 1984 vuoteen 1990 alkoholikuolleisuus kasvoi keski-ikäisillä miehillä 65 % ja naisilla peräti 120 %. Saman jakson aikana nuorten aikuisten alkoholikuolleisuus säilyi ennallaan. Koko 1990-luvun ajan tapaturma- ja väkivaltakuolleisuus pieneni jälleen ja välittömästi alkoholin liikakäyttöön liittyvä kuolleisuuskin pieneni vuosikymmenen alussa nuorissa ikäryhmissä ja keski-ikäisten miesten joukossa. 1990-luvun lopulta lähtien alkoholikuolleisuus on selvästi suurentunut, erityisen paljon vuodesta 2003 vuoteen 2004, mikä liittyi alkoholin hinnanalennukseen ja saatavuuden helpottumiseen. Myös tapaturma- ja väkivaltakuolleisuuden lasku tyrehtyi 2000-luvun alkuvuosina. Suomalaisten miesten kuolleisuus tapaturmiin ja itsemurhiin on noin kaksinkertainen moniin muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna, mutta naisten tilanne ei ole lainkaan yhtä huono. Pitkäaikaisen runsaan alkoholinkäytön aiheuttama tautikuolleisuus on Suomessa lähellä Länsi-Euroopan keskitasoa, mutta alkoholimyrkytyksen aiheuttamat kuolemat ovat meillä monin verroin yleisempiä kuin vaikkapa muissa Pohjoismaissa.

Sairastavuus

Eri maiden väestöjen sairastavuustietojen vertailu on pulmallisempaa kuin kuolleisuuslukujen. Sairauksien yleisyyttä kuvaavat rekisteriaineistot ovat useimmissa muissa maissa puutteellisempia kuin Suomessa eivätkä niiden sisältämät tiedot ole useinkaan vertailukelpoisia, mm. tiedonkeruun tavoitteiden ja menetelmien vaihtelun vuoksi. Myös kysely- ja haastattelututkimuksissa sairastavuutta koskevat kysymykset on usein muotoiltu eri tavoin eri maissa, ja lisäksi samallakin kysymyksellä tai vastausvaihtoehdolla voi olla hieman erilainen merkitys eri kielissä ja kulttuureissa. Luotettavimmin voidaan verrata sellaisten yksittäisten tautien yleisyyttä, jotka voidaan väestötutkimuksissa diagnosoida kattavasti ja luotettavasti esimerkiksi laboratoriokokeen avulla. Tällaisilla keinoilla ei kuitenkaan saada yleiskuvaa sairastavuuden tasosta.

Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa tehdyissä elinolotutkimuksissa on tiedusteltu varsin yhdenmukaisesti pitkäaikaissairauksien esiintymistä. Haittaava pitkäaikaissairastavuus oli 1990-luvun puolivälissä 25–64-vuotiaiden keskuudessa selvästi yleisempää Suomessa (naiset 30 %, miehet 26 %) kuin Ruotsissa (naiset 20 %, miehet 19 %), mutta norjalaisiin ja tanskalaisiin verrattuna suomalaisten sairastavuus ei ollut poikkeavan suuri.

Ainakin yhtä pitkäaikaissairautta sairastavien osuus suurentui 1970-luvun lopulta 2000-luvun alkuun nuorissa ikäryhmissä, väheni keski-ikäisillä ja pysyi ennallaan iäkkäillä (kuva 4). Itse ilmoitettu sairastavuus heijastaa paitsi sairauksien yleisyyttä myös sitä, kuinka suuri osa tiettyä tautia sairastavista on tietoinen taudistaan. Kun terveydenhuolto ja sen peittävyys paranevat, yhä suurempi osa jotakin oiretta potevista osaa nimetä oireensa sairaudeksi. Lisäksi erilaisia oireettomia tiloja opitaan pitämään sairauksina tai niiden esiasteina, joiden tunnusmerkkejä ryhdytään etsimään terveyspalvelujen käyttäjistä esimerkiksi laboratoriokokeiden tai muiden diagnostisten keinojen avulla. Tällainen lääketieteen ja terveydenhuollon kehitys saattaa hyvinkin edistää kansanterveyttä, mutta sillä on myös taipumus lisätä tiedossa olevaa sairastavuutta.

Merkittävimmistä yksittäisistä vakavista sairauksista löytyy runsaasti esimerkkejä sairastavuuden pienenemisestä. Esimerkiksi sepelvaltimotautia sairastaa yhä harvempi – etenkin työikäisten ryhmässä. Selkäsairaudet ja naisilla polvinivelrikko ovat olennaisesti vähentyneet (taulukko 2). Myös nivelreuma näyttää vähenevän, samoin kuin monet huonoennusteiset syöpämuodot. Lisäksi monet infektiotaudit ja niiden aiheuttamat vakavat seuraukset ovat vähentyneet paljolti rokotusohjelmien ja muiden ehkäisevien toimenpiteiden ansiosta. Suun terveys on kohentunut erittäin paljon varsinkin nuorissa ikäluokissa kattavan terveyskeskushammashuollon ansiosta.

Kaikki tärkeät taudit eivät kuitenkaan valitettavasti harvinaistu. Useimmat mielenterveyden häiriöt näyttävät olevan osapuilleen yhtä yleisiä kuin 1970-luvullakin. Masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt, ja työkyvyttömyyseläkkeitä myönnetään masennuksen takia aiempaa enemmän, mutta haastattelututkimusten mukaan vakavan masennuksen yleisyys näyttää säilyneen ennallaan ja psyykkinen oireilu oli 2000-luvun alussa yhtä yleistä kuin 1970-luvun lopussakin.

Jotkin terveysongelmat ovat jopa yleistyneet. Näistä tärkeimpiä ovat runsaan alkoholinkäytön aiheuttamat terveyshaitat, allergiat ja astma, diabetes, iäkkäiden kaatumistapaturmat sekä naisilla rintasyöpä ja keuhkosyöpä ja muut tupakoinnin aiheuttamat taudit ja miehillä eturauhassyöpä. Myös huumeidenkäyttö ja sen aiheuttamat terveyshaitat näyttävät olevan lisääntymässä.

Koettu terveys

Terveyttään pitää hyvänä tai melko hyvänä kaksi kolmasosaa työikäisistä ja lähes puolet eläkeikäisistä suomalaisista, huonona tai melko huonona noin 2 % 15–24-vuotiaista, vajaat 15 % eläkeikää lähestyvistä ja alle kolmasosa 80–84-vuotiaista.

Kansanterveyden paraneminen ilmenee ulkopuolisten arviointiperusteiden ohella ihmisten subjektiivisissa kokemuksissa. Kansalaisten ilmoittama käsitys terveydestään on parempi kuin ennen. Etenkin 45 vuotta täyttäneiden ja sitä vanhempien koettu terveydentila on selvästi parantunut (kuva 5). Vaikka Suomessa kansalaisten koettu terveydentila on kohentunut, suomalaiset arvioivat terveytensä edelleen selvästi huonommaksi kuin muiden Pohjoismaiden asukkaat.

Työ- ja toimintakyky

Viime vuosikymmeninä myös monet sairauksien ja tapaturmien aiheuttamat toimintakyvyn rajoitukset ovat harvinaistuneet. Joiltakin osin väheneminen varmasti johtuu elinolojen kohentumisesta, jonka ansiosta joistakin tehtävistä suoriudutaan vajaammallakin toimintakyvyllä kuin aiemmin. Toisaalta suotuisa kehitys näkyy myös sellaisista tehtävistä suoriutumisessa, joihin ulkoisilla olosuhteilla ei ole merkittävää vaikutusta. Tiedot toimintarajoitusten yleisyydessä tapahtuneista muutoksista perustuvat kuitenkin lähinnä tutkittavien henkilöiden omiin ilmoituksiin. Itse ilmoitetun toimintakyvyn kohentuminen voi johtua siitä, että yhä suurempi osa tutkituista selviytyy ainakin voimansa äärimmilleen pinnistäen kysymyksen kohteena olevasta tehtävästä, mutta muutosta saattaa selittää myös itsenäisen suoriutumisen merkityksen korostuminen, lisääntynyt halu käyttää kaikkia voimavarojaan.

Työikäisillä keskeinen toimintakyvyn ulottuvuus on suoriutuminen ansiotyöstä. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien osuus alle 55-vuotiaista työikäisistä on pienentynyt 1970-luvun puolivälin jälkeen noin viidenneksellä (4 %:iin). Etenkin sydän- ja verisuonitautien takia myönnetyt työkyvyttömyyseläkkeet ovat vähentyneet. Sen sijaan mielenterveyden häiriöiden, ennen kaikkea masennuksen takia myönnettyjen eläkkeiden määrä on nopeasti kasvanut, vaikka masennus ei näytä olennaisesti yleistyneen. Kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä lähes puolet onkin nykyisin myönnetty mielenterveyden häiriöiden ja noin neljännes tuki- ja liikuntaelinvaivojen takia (taulukko 3).

Keski-ikäisten toimintakyky näyttää kohentuneen myös muilla tavoin. Sairauspäivien ja sairauden takia vuodelevossa vietettyjen päivien määrä henkilöä kohti on vähentynyt merkittävästi. Kansanterveyslaitoksen aikuisväestön terveyskäyttäytymiskyselyjen mukaan vuonna 2007 55–64-vuotiaista miehistä 63 % ja naisista 47 % arvioi kykenevänsä juoksemaan puolen kilometrin matkan, kun 1980-luvun alussa vastaavat osuudet olivat 35 % ja 24 %.

Tavallisista päivittäistoimista suoriutuvien osuus on suurentunut useimmissa ikäryhmissä. Kaikkein vanhimpien toimintakyvyn kehityksestä ei ole luotettavaa tietoa, mutta ainakin alle 80-vuotiaiden liikkumiskyky, itsestä ja kodista huolehtiminen, näkö ja kuulo sekä psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky näyttävät kohentuneen ja avuntarve vähentyneen verrattaessa Terveys 2000 -tutkimuksen tuloksia vuosilta 2000–2001 vastaavilla menetelmillä koottuihin Mini-Suomi -terveystutkimuksen tietoihin vuosilta 1978–1980 (taulukko 4). Vaikka toimintakyvyn ja avuntarpeen suotuisa kehitys jatkuisi, vakavasti toimintarajoitteisten ja apua tarvitsevien kansalaisten lukumäärä tulee mitä ilmeisimmin kasvamaan väestön vanhenemisen takia.

Terveyttä kaikille?

Suomen terveyspolitiikan kaksi päätavoitetta ovat WHO:n linjanvetojen mukaisesti väestön terveydentilan parantaminen (tasotavoite) sekä väestöryhmien välisten terveyserojen vähentäminen (jakaumatavoite). Edellä on käynyt ilmi, että ensimmäisen tavoitteen mukaisesti suomalaisten terveys on monien osoittimien mukaan olennaisesti parantunut. Sen sijaan toisen päätavoitteen saavuttamisessa ei juurikaan ole edistytty. Vaikka väestön terveys keskimäärin on Suomessa selvästi parantunut, väestöryhmien väliset erot eivät ole pienentyneet läheskään yhtä selvästi. Muun muassa sukupuolten, asuinalueiden, sosioekonomisten ryhmien ja siviilisäätyryhmien välillä on huomattavia terveyseroja. Väestöryhmien väliset terveyserot ovat Suomessa joiltakin osin jyrkemmät kuin monissa muissa maissa. Esimerkiksi sosioekonomiset terveyserot sekä sukupuolten väliset kuolleisuuserot ovat Suomessa suuremmat kuin useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Joissakin tapauksissa väestöryhmien väliset erot ovat jopa jyrkentyneet. Lisäksi on merkkejä siitä, että väestön sosiaalinen jakaantuminen kärjistyy ja saa uusia muotoja, mikä saattaa entisestään suurentaa terveyseroja.

Ikäryhmien erot

Terveydentila vaihtelee hyvin paljon iän mukaan. Kuitenkin ikää on tutkimuksissa useimmiten käsitelty terveyden ja jonkin toisen tekijän välistä riippuvuutta sekoittavana tekijänä. Pyrittäessä tunnistamaan haasteita, joita väestöryhmien väliset terveyserot ja väestöryhmien suuruuden muutokset aiheuttavat terveys- ja muille palveluille tulevaisuudessa, ikäryhmien väliset erot kuuluvat tärkeimpien joukkoon. Väestön vanheneminen jatkuu vielä pitkään, ja eniten palveluja tarvitsevien vanhimpien ikäryhmien osuus kasvaa voimakkaasti lähivuosikymmeninä. Esimerkiksi 85 vuotta täyttäneitä oli Suomessa vuoden 2007 lopussa noin 98 000, ja heidän määränsä arvioidaan suurentuvan 50 %:lla vuoteen 2017 mennessä ja kaksinkertaistuvan vuoteen 2028 mennessä. Vuonna 2040 tämänikäisiä on jo yli 3,5 kertaa niin paljon kuin vuonna 2007.

Ikääntymisen myötä ihmisen kehossa tapahtuu väistämättä biologisia rappeutumis- ja muita muutoksia, joiden seurauksena useimpien tautien todennäköisyys kasvaa. Biologisten muutosten seurauksena objektiivisilla osoittimilla mitattava toimintakyky heikkenee. Tällaisten väistämättömien ikääntymisprosessien lisäksi terveyden heikkeneminen iän karttuessa johtuu myös elämänkaaren aikana vaikuttaneista altisteista, joiden määrä ja laatu vaihtelevat väestöryhmittäin. Eri syntymäkohortteihin kuuluvien kokemukset eri elämänvaiheissa ovat olleet erilaisia, ja siksi tietyllä hetkellä havaittavat ikäryhmien väliset terveyserot saattavat heijastaa sukupolvien erilaisia taustoja eivätkä pelkästään ikääntymisen vaikutuksia. Sukupolvien väliset erot tulisi ottaa huomioon mm. ennustettaessa ikääntyvän väestön terveydentilan ja terveyspalvelujen tarpeen kehitystä.

Subjektiivisten osoittimien mukaan terveys ei heikkene lainkaan yhtä johdonmukaisesti iän karttuessa. Esimerkiksi 80–84-vuotiaista henkilöistä alle kolmasosa arvioi terveytensä melko huonoksi tai huonoksi. Koetun terveyden ikäryhmittäiset erot johtunevat merkittäviltä osin muistakin seikoista kuin biologisesta ikääntymisestä.

Sukupuolten väliset erot

Sukupuolten välisten terveyserojen merkittävin piirre ja suurin terveyspoliittinen haaste on miesten ylikuolleisuus. Naisten ja miesten välinen kuolleisuusero ei enää ole Suomessa maailmanennätysluokkaa, vaikka miesten elinajan odote on yhä 7 vuotta lyhyempi kuin naisten. Sukupuolten välinen elinajanodotteiden ero on pienentynyt lähes kahdella vuodella 1970-luvun lopulta lähtien. Se on suurelta osin johtunut siitä, että kummallakin sukupuolella kuolemat ovat yhä selvemmin keskittyneet vanhimpiin ikäryhmiin, joissa miesten suhteellinen ylikuolleisuus on vähäisempää ja kuoleman takia menetettyjen elinvuosien määrä on pienempi kuin keski-iässä. Elinajan pituuden sukupuoliero on kuitenkin edelleen Suomessa suurempi kuin esimerkiksi Ruotsissa (4 vuotta) tai EU:ssa keskimäärin (6 vuotta) mutta paljon pienempi kuin Venäjällä (13 vuotta).

Kaikissa ikäryhmissä, vastasyntyneistä vanhimpiin vanhuksiin asti, miesten kuolleisuus on selvästi suurempi kuin naisten. 15–74-vuotiaassa väestössä miesten kuolemanvaara on yli kaksinkertainen naisiin verrattuna. Suurimmillaan sukupuolten suhteellinen kuolleisuusero on 20 ja 40 ikävuoden välissä (kuva 6). Ainakin puolet miesten ylikuolleisuudesta on seurausta siitä, että miehet ovat tupakoineet ja käyttäneet alkoholia paljon enemmän kuin naiset. Nämä terveyskäyttäytymisen sukupuolierot ovat kuitenkin supistuneet, ja sen takia voidaankin olettaa sukupuolten välisen kuolleisuuseron pienenevän lähivuosikymmeninä. Naisten elinajan odotteeseen miehet eivät kuitenkaan yltäisi, vaikka tupakointi- ja juomatavat muuttuisivat samanlaisiksi, koska miesten suurempi kuolleisuus mm. tapaturmiin, väkivaltaan ja verenkiertoelinten sairauksiin näyttää johtuvan suurelta osin muistakin syistä.

Sukupuolten välinen kuolleisuusero on erittäin suuri, mutta sairastavuudessa ja toimintakyvyn häiriöissä sukupuolten väliset erot ovat pääosin selvästi pienempiä. Miehet joutuvat työkyvyttömyyseläkkeelle yleisemmin kuin naiset, mutta pitkäaikaisia sairauksia sekä sairauspäiviä on naisilla hieman enemmän kuin miehillä. Iän karttuessa naisilla on enemmän vaikeuksia liikkumista ja voimaa vaativissa toiminnoissa kuin miehillä. Kun toimintakyvyn rajoitusten kokonaiskestossa otetaan huomioon laitoshoito, haittaavat pitkäaikaissairaudet ja tilapäiset toimintakyvyn rajoitukset, oli miehillä ja naisilla 1990-luvun puolivälissä yhtä paljon terveitä elinvuosia. Koska naisten kokonaiselinaika on pitempi kuin miesten, naisilla oli toimintarajoitteista elinaikaa peräti 7,5 vuotta enemmän kuin miehillä. Tulokset vaihtelevat jossakin määrin sen mukaan, miten terveyttä ja toimintakykyä mitataan, mutta kaikkien mittaustapojen mukaan naiset viettävät elämästään pitemmän ajan sairaana kuin miehet.

Sosioekonomisten ryhmien väliset erot

Sosioekonominen asema viittaa yleensä sekä hyvinvoinnin materiaalisiin ulottuvuuksiin, kuten tuloihin, omaisuuteen ja asumistasoon, että näiden aineellisten resurssien hankkimisen kannalta keskeisiin välineisiin, kuten ammattiin, asemaan työelämässä ja koulutukseen. Kaikilla näillä sosioekonomisilla tekijöillä on johdonmukainen ja selvä yhteys valtaosaan terveyden osoittimista. Eniten on tietoja terveyden vaihtelusta koulutuksen sekä ammattiin perustuvan sosiaaliryhmän mukaan. Suomessa sosiaaliryhmien terveyserot ovat poikkeuksellisen suuret, vaikka tuloerot ovat pienemmät kuin muissa OECD-maissa.

Tuoreimpien, vuosia 2003–2005 koskevien tietojen mukaan 35-vuotiaan miehen keskimääräinen jäljellä oleva elinaika oli ylemmillä toimihenkilöillä 6,1 vuotta pitempi kuin työntekijöillä. Naisilla vastaava ero oli 3,3 vuotta. 1980-luvun alusta nämä elinaikojen erot olivat suurentuneet runsaalla yhdellä vuodella. Myös koulutusryhmien väliset elinajan odotteen erot ovat kasvaneet. 35-vuotias korkea-asteen koulutuksen saanut mies voi odottaa elävänsä 6,2 vuotta pitempään kuin samanikäinen enintään perusasteen koulutuksen saanut mies. Naisilla vastaava ero on 3,6 vuotta (kuva 7).

Myös pieni- ja suurituloisten kuolleisuudessa on suuri ero. Kuolleisuus kasvaa tasaisesti tulojen pienentyessä. Miehillä pienituloisimman kymmenesosan kuolleisuus on 2,4-kertainen verrattuna suurituloisimpiin, naisilla 1,7-kertainen, mutta jo toiseksi suurituloisimpaan väestön kymmenesosaan kuuluvien kuolleisuus on suurempi kuin suurituloisimpien (kuva 8). Terveyden eriarvoisuudessa ei siis ole kyse vain pienestä laitapuolen kulkijoiden ryhmästä, joka poikkeaa valtaväestöstä, vaan koko väestöä koskevasta ilmiöstä: mitä parempi sosioekonominen asema kansalaisella on, sitä todennäköisemmin hän elää pitkän terveen elämän.

Tärkein sosioekonomisia kuolleisuuseroja aiheuttava kuolemansyyryhmä on verenkiertoelinten sairaudet. 1980-luvun lopulle saakka sosioekonomisten kuolleisuuserojen kärjistyminen johtui suurelta osin siitä, että kuolleisuus verenkiertoelinten sairauksiin pieneni nopeimmin ylemmillä toimihenkilöillä ja eniten koulutetuilla. 1990-luvulla kuolleisuus alkoholinkäyttöön liittyviin sairauksiin, tapaturmiin ja väkivaltaan suurentui työntekijöiden keskuudessa mutta pienentyi ylemmillä toimihenkilöillä. Myös itsemurhissa sosioekonomiset erot ovat suurentuneet. Lisäksi rintasyöpäkuolleisuus, joka oli 1980-luvun lopulle saakka suurin ylimmissä sosiaaliryhmissä, pienentyi jyrkästi 1990-luvulla nimenomaan ylemmillä toimihenkilöillä, eikä sosiaaliryhmien välillä enää ole mainittavia eroja rintasyöpäkuolemien yleisyydessä.

Enintään perusasteen koulutuksen saaneiden kuolleisuus on keski-iässä miehillä noin kaksinkertainen ylimpään koulutusryhmään verrattuna ja naisilla puolitoistakertainen. Työntekijöiden ylikuolleisuus ylempiin toimihenkilöihin verrattuna on samaa luokkaa. Myös sosioekonomisten ryhmien sairastavuuserot ovat lähes poikkeuksetta suuria. Erot esimerkiksi verenkiertoelinten sairauksien, tuki- ja liikuntaelinten sairauksien, mielenterveyden häiriöiden sekä huonoksi koetun terveyden yleisyydessä vastaavat kuolleisuuseroja. Vaikka sosiaali- ja koulutusryhmien väliset kuolleisuuserot ovat kasvaneet, sairastavuuserot ovat säilyneet ennallaan, miehillä jopa hieman kaventuneet.

Terveenä ja toimintakykyisenä elettyjen vuosien määrä vaihtelee koulutuksen mukaan vielä paljon enemmän kuin elinajan odote, koska sairastavuuden ja toiminnanvajavuuksien erot koulutusryhmien välillä ovat suuria. Korkea-asteen koulutuksen saaneet miehet elävät terveenä peräti 10,9 vuotta ja naiset 8,4 vuotta pitempään kuin enintään perusasteen koulutuksen saaneet, kun toimintakyvyn rajoitusten kokonaiskestoon lasketaan laitoshoito, haittaavat pitkäaikaissairaudet ja tilapäiset toimintakyvyn rajoitukset. Jos sairauden kriteerinä käytetään keskitasoista tai sitä huonompaa itse ilmoitettua terveyttä, ylimmän ja alimman koulutusryhmän välinen terveen elinajan ero on molemmilla sukupuolilla peräti 13 vuotta.

Sosioekonomisten terveyserojen syistä tunnetaan osa. Esimerkiksi tupakointi ja epäterveelliset juomatavat ovat yleisimpiä alimmissa sosiaaliryhmissä ja nämä terveyskäyttäytymisen erot ovat viime vuosikymmeninä korostuneet. Työntekijät altistuvat myös monille työperäisille terveyshaitoille selvästi useammin kuin toimihenkilöt. Tällaiset spesifiset vaaratekijät selittävät kuitenkin yleensä vain noin puolet sosioekonomisista terveyseroista ja vielä pienemmän osan erojen muutoksista. Onkin ilmeistä, että heikko sosioekonominen asema lisää hyvin monin eri tavoin lähes kaikkien sairauksien ja toimintakyvyn rajoitteiden ilmaantumista ja heikentää niiden ennustetta. Monet tutkimustulokset osoittavat, että ylempiin sosioekonomisiin ryhmiin kuuluvat henkilöt saavat keskimääräistä useammin tehokkaaksi arvioitua hoitoa sairauksiinsa. Lisäksi aikuisiässä havaittavien sosioekonomisten terveyserojen syyt löytyvät nykyisten olosuhteiden lisäksi jo lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuuden elinolot ja vanhempien sosioekonominen asema näyttävät ennustavan sekä sosioekonomista asemaa että terveyskäyttäytymistä ja terveyttä aikuisiässä.

Olennaisia sosioekonomisten terveyserojen syitä ovat siis varhaiset ja nykyiset elinolot sekä terveyskäyttäytyminen ja terveyspalveluihin liittyvät tekijät. Eriarvoisuuden supistamiseksi on tarpeen kohentaa kaikkia näitä tekijöitä nimenomaan huonoimmin menestyvissä ryhmissä. Tämä on iso haaste, koska monet terveyseroja aiheuttavat tekijät näyttävät säilyvän ennallaan tai vahvistuvan: joukkotyöttömyys pitkittyy; tuloerot kasvavat; neuvolatoiminnan, oppilasterveydenhuollon ja muiden ehkäisevien palvelujen voimavarat ovat riittämättömät; alkoholin helppo saatavuus ja halpa hinta lisäävät kulutusta ja haittoja etenkin huono-osaisimmissa ryhmissä; tupakoinnin väestöryhmittäiset erot kasvavat; lihavuus yleistyy nopeasti etenkin alimmissa sosioekonomisissa ryhmissä ja terveydenhuollon uudet tehokkaat ja kalliit menetelmät eivät riitä kaikille tarvitsijoille. Lisäksi väestöryhmien väliset erot terveydessä ja sen määrittäjissä ovat jyrkimmät nuorilla aikuisilla, mikä ennakoi terveyserojen jyrkkenemistä, kun nykyiset nuoret sukupolvet varttuvat.

Alueelliset erot

Yksi suomalaisen terveyspolitiikan tärkeimmistä tavoitteista on ollut alueellisten terveyserojen vähentäminen tarjoamalla laadukkaita terveyspalveluja edullisesti maan kaikilla alueilla. Erityistä huomiota on kiinnitetty itä- ja pohjoissuomalaisten huonoon terveyteen. Lounais- ja Koillis-Suomen väestöjen väliset absoluuttiset terveyserot ovatkin olennaisesti supistuneet sen ansiosta, että kuolleisuus ja sairastavuus ovat pienentyneet maan eri alueilla. Sekä kuolleisuuden että eräiden keskeisten sairauksien yleisyyden suhteelliset erot ovat kuitenkin säilyneet ennallaan, koska muutokset ovat olleet suunnilleen yhtä nopeita kaikkialla Suomessa.

Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla elinajan odote oli jaksolla 2004–2006 miehillä noin 78 vuotta ja naisilla 83–84 vuotta eli lähellä maailman elinaikatilastoa johtavan Japanin tasoa. Toista ääripäätä edustavissa Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnissa elinajan odote oli miehillä lähes 4 vuotta ja naisilla 2–3 vuotta lyhyempi kuin Pohjanmaalla tai Ahvenanmaalla asuvilla (kuva 9).

Itäsuomalaisten ylikuolleisuus länsisuomalaisiin verrattuna ilmenee vain aikuisiällä. Tärkein alue-erojen syy on verenkiertoelinten sairaudet, etenkin sepelvaltimotauti, jonka aiheuttama kuolleisuus on noin 1,5-kertainen Itä- ja Koillis-Suomen asukkailla verrattuna lounaissuomalaisiin. Lisäksi alkoholinkäyttöön liittyvät kuolemat sekä itsemurhat ja muut tapaturmaiset ja väkivaltaiset kuolemat ovat tavallisempia Itä- kuin Länsi-Suomessa.

Myös sairastavuus on Itä- ja Pohjois-Suomessa suurempi kuin maan länsi- ja lounaisosissa. Muun muassa verenkiertoelinten sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ja vakavat mielenterveyden häiriöt ovat itä- ja pohjoissuomalaisilla 10–30 % keskimääräistä yleisempiä. Sairastavuuden, kuten kuolleisuudenkin, itä–länsi-erot ovat kuitenkin pääsääntöisesti vähäisempiä kuin sosioekonomisten ryhmien terveyserot.

Joidenkin terveysongelmien suhteelliset alue-erot ovat merkittävästi vähentyneet. Esimerkiksi työkyvyttömyyseläkettä saavien osuus on pienentynyt kaikkein nopeimmin Itä- ja Pohjois-Suomessa, eivätkä nämä alueet enää poikkea muusta Suomesta yhtä paljon kuin aiemmin. Monissa sairauksien vaaraan vaikuttavissa tottumuksissa Koillis- ja Lounais-Suomen välistä eroa ei enää ole tai se on olennaisesti pienentynyt. Koska myös elintasoerot näiden alueiden välillä ovat esimerkiksi 1900-luvun puoliväliin verrattuna selvästi supistuneet, voidaan olettaa, että Lounais- ja Koillis-Suomen väliset terveyserot tulevat vähenemään. Tällöin terveyden alue-eroissa saattaa korostua eräiden pääkaupunkiseudun alueiden sekä muiden maan eri puolilla sijaitsevien yksittäisten ongelma-alueiden huono terveystilanne.

Esimerkiksi Helsingin kaupungin eräissä keskisissä ja itäisissä kaupunginosissa 20-vuotiaan miehen jäljellä olevan elinajan odote oli jaksolla 1996–2005 vain 50 vuotta eli viisi vuotta pienempi kuin koko maassa keskimäärin ja kolmisen vuotta pienempi kuin Pohjois-Karjalassa ja Lapissa. Helsingin vauraimmissa kaupunginosissa 20-vuotiaan miehen jäljellä olevan elinajan odote oli peräti 59 vuotta eli neljä vuotta pitempi kuin koko maassa ja 1–2 vuotta pitempi kuin Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Huonon terveyden alueellisten saarekkeiden asema näyttää usein johtuvan suurelta osin runsaasta alkoholin ja muiden päihteiden käytöstä sekä tupakoinnista ja näiden terveyttä vaarantavien elintapojen taustalla olevista sosiaalisista tekijöistä.

Muiden väestöryhmien väliset erot

Työttömyys

Suomessa työttömien osuus työvoimasta pysytteli koko sodanjälkeisen kauden viiden prosentin tuntumassa tai sen alapuolella, mutta vuodesta 1992 alkaen työttömyys on ollut selvästi suurempi. Pahimpana vuotena 1994 16,6 % työvoimasta oli työttömänä. Vuoden 2007 lopussa työttömyysprosentti oli enää 6. Työttömät ovat keskimäärin sairaampia kuin työssä käyvät. Työttömyyden on osoitettu vähentävän suoraan psyykkistä hyvinvointia. Myös työttömien kuolleisuus on keskimääräistä suurempi, mutta tämä johtuu ainakin osittain työttömyyttä edeltäneistä terveysriskeistä ja -ongelmista.

Suurtyöttömyys on joka tapauksessa merkittävä kansanterveyden uhka. Etenkin nuorten pitkäaikaistyöttömyys voi johtaa yleiseen syrjäytymiseen ja siitä seuraaviin terveysongelmiin. Myös keski-iässä, jolloin työn merkitys elämässä on ehkä suurimmillaan, työttömyydellä saattaa olla hyvin kielteisiä seurauksia. Lisäksi ikääntyneiden vaikeasti uudelleen työllistettävien terveysongelmat voivat kärjistyä pitkäaikaistyöttömyyden seurauksena. Työterveyshuollon ulkopuolelle jääminen on omiaan korostamaan terveyseroja.

Siviilisääty

Naimisissa olevien terveys on lähes kaikilla mittareilla arvioiden selvästi parempi kuin muiden siviilisäätyryhmien. Siviilisäätyjen välinen kuolleisuusero on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmeninä (kuva 10), ja se on nykyisin selvästi suurempi kuin esimerkiksi ylempien toimihenkilöiden ja työntekijöiden välinen ero. Keski-ikäisten naimisissa olevien miesten kuolemanvaara on noin kolmasosa naimattomien, eronneiden ja leskien kuolemanvaarasta, naisillakin vain noin puolet. 50-vuotiaiden naimisissa olevien miesten kuolemanvaara on nykyään jo pienempi kuin naimattomien tai eronneiden naisten. Kaikista työikäisten suomalaisten kuolemista vältettäisiinkin runsas kolmasosa, jos muiden siviilisäätyryhmien kuolleisuus olisi yhtä pieni kuin naimisissa olevien. Kuten sosioekonomiset terveyserot, myös siviilisäätyjen väliset erot ovat useimpien osoittimien mukaan suuremmat miehillä kuin naisilla.

Siviilisäätyjen välisten terveyserojen arvioidaan johtuvan kahdesta syyryhmästä. Joissakin tapauksissa terveys voi vaikuttaa henkilön avioitumisen tai avioeron todennäköisyyteen, jolloin on kyse terveyden perusteella tapahtuvasta valikoitumisesta eri siviilisäätyryhmiin. Toisaalta avioliitto, parisuhde ja perhe tukevat terveyttä mm. tarjoamalla sosiaalista tukea ja edistämällä myönteistä kiinnittymistä sosiaaliseen ympäristöön sekä ohjaamalla terveellisiin elämäntapoihin.

Etninen ryhmä

Suomen väestö on viime aikoihin saakka ollut muihin Euroopan maiden väestöihin verrattuna etnisesti poikkeuksellisen yhtenäinen. Meillä ei ole ollut suuria valtaväestöä huonommassa asemassa olevia etnisiä ryhmiä. Merkittävin etninen vähemmistö on ollut maamme ruotsinkielinen väestö, jonka terveys on osoittautunut olevan jonkin verran keskimääräistä parempi etenkin miehillä.

Lisääntyneen maahanmuuton seurauksena Suomeen on alkanut muodostua muitakin etnisiä vähemmistöjä. Vuoden 2006 lopussa maassamme asui 145 000 sellaista ulkomaan kansalaista tai ulkomailla syntynyttä Suomen kansalaista, jonka äidinkieli on jokin muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Tämän kasvavan väestönosan terveyttä on kartoitettu hyvin vähän, mutta muissa maissa tehtyjen selvitysten perusteella on todennäköistä, että monissa maahanmuuttaneiden ryhmissä terveysongelmat ovat hyvin yleisiä.

Tärkeimmät haasteet kansanterveyden edistämiseksi

On perusteltua uskoa, että suomalaisten terveyden paraneminen jatkuu. Tämä edellyttää kuitenkin toteutettujen terveyttä edistävien toimenpiteiden tehostamista sekä uusia ratkaisuja väestön elinolojen, terveystottumusten ja terveyspalvelujen parantamiseksi.

Kansanterveyden tärkeimpiä ongelmia ovat ne vakavia haittoja aiheuttavat terveysongelmat, jotka

• yleistyvät,
• ovat yleisempiä kuin muissa maissa, joihin Suomea on mielekästä verrata,
• jakautuvat väestössä hyvin epätasaisesti tai
• aiheutuvat tunnetuista vältettävissä olevista syistä.

Keskeisiin kansantauteihin liittyvät haasteet

Jos jokin väestö tai iso väestöryhmä on jo saavuttanut tietyn terveyden tason, lienee muidenkin väestöjen mahdollista saavuttaa sama taso, ellei esteenä ole jokin perinnöllinen tai muu tekijä, johon ei kyetä vaikuttamaan. Taulukkoon 5 on koottu arvioita eri terveysongelmien vähentämismahdollisuuksista olettaen, että kunkin terveysongelman yleisyys voisi vähentyä Suomessa samalle tasolle, jonka joko korkea-asteen koulutuksen suorittaneet suomalaiset tai jokin muu teollistuneen maan väestö on saavuttanut.

Suomessa syövät ja niiden aiheuttamat kuolemat ovat harvinaisempia kuin useimmissa muissa maissa. Syövän yleisyys Suomessa pienenisikin arviolta vain 10–30 %, jos kaikki tavallisimmat syövät olisivat yhtä harvinaisia kuin niissä teollistuneiden maiden väestöissä, joissa ko. syöpiä on vähiten. Jos syöpien tunnetut poistettavissa olevat syyt voitaisiin eliminoida, syövän yleisyys vähenisi kuitenkin huomattavasti enemmän. Jo tupakoinnin poistuminen vähentäisi syöpäkuolemia kymmenillä prosenteilla. Osa syövän vaaratekijöistä on harvinaisempia korkea-asteen koulutuksen saaneilla, ja jos muut koulutusryhmät saavuttaisivat saman tason, syöpäkuolemat vähenisivät 20–30 %.

Diabeteksen harvinaistuminen korkea-asteen koulutuksen saaneiden keskuudessa vallitsevalle tasolle vähentäisi diabeteksen yleisyyttä koko väestössä noin 30 % nykyisestä. Parhaiden Euroopan maiden tason saavuttaminen ilmeisesti pienentäisi diabeteksen yleisyyden noin puoleen. Tärkeimmät keinot diabeteksen vähentämiseksi ovat lihavuuden ehkäisy ja liikunnan lisääminen. Aikuistyypin diabetes vähenisi arviolta 90 % nykyisestä, jos lihavuus voitaisiin poistaa ja väestö liikkuisi riittävästi.

Mielenterveyden häiriöistä alkoholiriippuvuuden, alkoholikuolemien ja itsemurhien yleisyys vaihtelee huomattavasti eri väestöjen ja väestön osaryhmien välillä. Jos näiden terveysongelmien yleisyys Suomessa voitaisiin vähentää suomalaisten korkea-asteen koulutuksen suorittaneiden tai kansainvälisten tilastojen kärjessä olevien maiden tasolle, suomalaisten alkoholi- ja itsemurhakuolemat sekä alkoholiriippuvuus vähenisivät alle puoleen nykytasosta. Myös mielialahäiriöiden ja ahdistuneisuushäiriöiden harvinaistuminen kansainvälisten tilastojen kärkimaiden tasolle vähentäisi suomalaisten ao. mielenterveysongelmia useilla kymmenillä prosenteilla. Dementian harvinaistuminen Länsi-Euroopan parhaalle tasolle ilmeisesti pienentäisi taudin yleisyyttä Suomessa jopa puoleen nykyisestä.

Tärkeimmistä kansantaudeistamme sydän- ja verisuonitaudit ovat Suomessa edelleenkin yleisempiä kuin useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Suomalaisten sepelvaltimotautikuolleisuus vähenisi nykyisestä noin kolmannekseen tai neljännekseen, jos saavuttaisimme Ranskan tai Japanin tason. Jos sepelvaltimotautikuolemat vähenisivät muissa koulutusryhmissä korkea-asteen koulutuksen suorittaneiden jo saavuttamalle tasolle, kuolleisuus pienenisi lähes puolet nykyisestä. Sydän- ja verisuonitaudit ovat nopeasti vähenemässä, ja tehostamalla tähänastisia sydän- ja verisuoniterveyttä edistäviä toimia voidaan verenkiertoelinten tauteja todennäköisesti yhä merkittävästi vähentää. Tästä aiheesta pidettiin kansallinen konsensuskokous vuonna 1997 ja tuolloin asetettu vaativa tavoite, Välimeren maiden nykyisen sydän- ja verisuonisairastavuuden saavuttaminen lähivuosikymmeninä, saattaa osoittautua realistiseksi. Olivathan ylimpiin koulutus- ja sosiaaliryhmiin kuuluvat suomalaiset jo 1990-luvulla saavuttaneet tämän tavoitetason.

Allergiat näyttävät olevan Euroopan entisissä sosialistisissa maissa selvästi harvinaisempia kuin mm. Suomessa, mikä voi osin johtua mikrobialtistuksen eroista. Allergioiden syiden selventyessä allergiasairauksien, ml. astman, ehkäisyyn saattaa aueta huomattavia mahdollisuuksia. Kroonisen keuhkoputkitulehduksen ja keuhkoahtaumataudin tärkein syy on tupakointi. Tupakoinnin lopettaminen vähentäisi näiden sairauksien yleisyyden alle puoleen nykytasosta ja sairauden hyvä hoito vähentäisi haittoja edelleen.

Tuki- ja liikuntaelinsairauksista kantavien nivelten nivelrikko ja toimintakykyä heikentävät selkäsairaudet vähenisivät huomattavasti, jos lihavuuden yleisyys pienenisi. Myös terveellisen liikunnan lisääminen ja tupakoinnin väheneminen parantaisivat tuki- ja liikuntaelinten terveyttä. Tupakoinnin väheneminen vähentäisi myös näkövammaisuutta iäkkäässä väestössä.

Tapaturmien ja väkivallan aiheuttamat vakavat terveyshaitat vähenisivät noin puoleen, jos saavuttaisimme Euroopan kärjessä olevien Hollannin, Englannin ja Ruotsin tason ja noin kolmanneksen, jos tilanne koko väestössä olisi yhtä hyvä kuin korkea-asteen koulutuksen saaneilla. Alkoholinkäytön ja humalajuomisen vähentäminen on tärkein yksittäinen tekijä, jolla tapaturmien ja väkivallan aiheuttamia vammoja ja kuolemia voidaan vähentää.

Edellä on käsitelty lähes yksinomaan laajoja sairausryhmiä. Monissa sairausryhmissä eri tautien välillä on kuitenkin suuria eroja siinä, kuinka suuren osan tautitapauksista tunnetut poistettavissa olevat vaaratekijät aiheuttavat. Lisäksi on em. tautiryhmiin kuuluvia yksittäisiä sairauksia, joista osa on suurelta osin ehkäistävissä. Siksi sairauksien ehkäisyn mahdollisuudet saattavat olla vielä suuremmat kuin edellä on arvioitu.

Terveyskäyttäytyminen ja siihen liittyvät haasteet

Alkoholinkäyttö

Useimmat tärkeistä terveysongelmistamme liittyvät terveyskäyttäytymiseen. Tässä suhteessa huolestuttavinta on viime aikoina ollut runsaan alkoholinkäytön yleistyminen ja siitä aiheutuvat terveyshaitat. Esimerkiksi vuonna 2001 kaikista 25–44-vuotiaiden miesten kuolemista noin seitsemäsosa johtui alkoholisairauksista tai -myrkytyksistä, ja jos mukaan luetaan päihdyksissä tapaturmaan tai väkivaltaan kuolleet, osuus kasvaa lähes yhteen kolmasosaan. Myös sukupuolten ja sosioekonomisten ryhmien sekä siviilisäätyjen väliset terveyserot sekä jotkut alueelliset erot liittyvät suurelta osin juomatapojen eroihin.

Tupakointi

Vaikka suomalaisten miesten tupakointi on vähentynyt EU:n vähäisimmälle tasolle ja naistenkin tupakointi on edelleen useimpiin muihin eurooppalaisiin maihin nähden vähäistä, tupakointi aiheuttaa tuhansia kuolemia Suomessa joka vuosi. Lisäksi tupakointi lisää useimpien kansantautiemme vaaraa, nopeuttaa toimintakyvyn heikkenemistä ja aiheuttaa merkittävän osan sukupuolten, sosioekonomisten ryhmien ja siviilisäätyjen välisistä terveyseroista. Tupakoinnin olennainen vähentäminen onkin tärkeimpiä tehtäviä kansanterveyden edistämisessä.

Ravinto- ja liikuntatottumukset

Ravintotottumukset ja liikunta vaikuttavat kansanterveyteen ainakin yhtä laajasti kuin juomatavat ja tupakointi. Vaikka suomalaisten energiansaanti näyttää vähentyneen, väestön lihominen osoittaa, että kulutukseen nähden energiaa saadaan selvästi liian paljon. Tämä johtunee työmatka- ja muun arkiliikunnan vähenemisestä, sillä varsinainen kuntoliikunta on ilmeisesti jopa yleistynyt. Lihavuus altistaa lähes kaikille kansansairauksillemme ja heikentää toimintakykyä. Liikunnan vähäisyys ei ole haitallista ainoastaan ylipainon kehittymisen kannalta, vaan liikunnan vähäisyys on myös itsenäinen terveyttä vaarantava ja toimintakykyä huonontava tekijä.

Terveellisten elämäntapojen edistäminen

Terveellisten elämäntapojen edistäminen on kansanterveyden kohentamisen tärkein menetelmä. Tupakoimattomuuden, kohtuullisen alkoholinkäytön, terveellisten ravintotottumusten ja liikunnan yleistymistä ei kuitenkaan voida tavoitella menestyksellisesti ainoastaan yksilöön suuntautuvilla valistus- ja muilla vastaavilla toimenpiteillä. Työ-, asuin- ja vapaa-ajan ympäristön muokkaaminen terveellisiä elämäntapoja edistäviksi, etenkin terveydeltään heikoimmissa väestöryhmissä, on koko terveyttä edistävän yhteiskuntapolitiikan merkittävä tavoite, johon olisi pyrittävä paikallisella, valtakunnallisella ja eurooppalaisellakin tasolla mm. vero-, hinta- ja ympäristöpoliittisin keinoin.

Sosiaalisen ja alueellisen eriarvoisuuden vähentäminen sekä iäkkäiden toimintakyvyn parantaminen

Väestön terveyden edistämiseksi on myös tarpeen pyrkiä torjumaan sosiaalista ja alueellista eriarvoisuutta, joka johtaa väestöryhmien terveyserojen kärjistymiseen ja koko väestön terveyden ja hyvinvoinnin heikkenemiseen. Pitkällä aikavälillä erityisen tärkeäksi terveyden edistämisen kannalta voi osoittautua pitkäaikaistyöttömyyden vähentäminen, ongelmallisten asuinalueiden kehittäminen sekä mielekkäiden työ- ja toimintamahdollisuuksien ja elinolojen turvaaminen maahanmuuttajille ja muille vähemmistöille.

Kansanterveyden suurimpia uhkia ovat yleistymässä olevien tautien ja muiden terveysongelmien ohella väestön ikärakenteen vanhenemisen aiheuttama sairastavuuden ja avuntarpeen kasvu sekä väestöryhmien väliset terveyserot. Ratkaisujen löytäminen näihin ongelmiin on lähivuosien suurin haaste suomalaiselle kansanterveystyölle.

Kirjallisuutta

1. Aromaa A, Heliövaara M, Impivaara O, ym. Terveys, toimintakyky ja hoidontarve Suomessa. Mini-Suomi-tutkimuksen perustulokset. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja 1989; AL: 32. Helsinki ja Turku, 1989.
2. Aromaa A, Huttunen J, Koskinen S, Teperi J, toim. Suomalaisten terveys. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2005.
3. Aromaa A, Koskinen S, toim. Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000 -tutkimuksen päätulokset. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B:3/2002. Helsinki, 2002.
4. Asher M I, Montefort S, Björkstén B, ym. and the ISAAC Phase Three Study Group. Worldwide time trends in the prevalence of symptoms of asthma, allergic rhinoconjunctivitis, and eczema in childhood: ISAAC Phases One and Three repeat multicountry cross-setional surveys. Lancet 2006; 368: 733–43.
5. Gould R, Ilmarinen J, Järvisalo J, Koskinen S, toim. Työkyvyn ulottuvuudet. Terveys 2000 -tutkimuksen tuloksia. Helsinki: ETK, Kela, KTL ja TTL, 2006.
6. Health statistics in the Nordic countries 2005. Kööpenhamina: Nordisk Medicinalstatistisk Komité (NOMESCO), 2007.
7. Helakorpi S, Prättälä R, Uutela A. Suomalaisen aikuisväestön terveyskäyttäytyminen ja terveys, kevät 2007. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B:6/2008. Helsinki, 2008.
8. von Hertzen L, Mäkelä M J, Petäys T, ym. Growing disparities in atopy between the Finns and the Russians: A comparison of 2 generations. J Allergy Clin Immunol 2006; 117: 151–157.
9. Huttunen J. Mitä vikaa kansan terveydessä? Suom Lääkäril 2001; 56: 3911.
10. IDF 2007. IDF Diabetes Atlas - Prevalence. International Diabetes Federation, http://www.eatlas.idf.org/Prevalence/ 5 January 2007.
11. Joutsenniemi K. Living arrangements and health. Publications of the National Public Health Institute A15/2007. Helsinki, 2007.
12. Jönsson L, Berr C. Cost of dementia in Europe. Eur J Neurol 2005; 12 (Suppl 1): 50–53.
13. Kangas I, Keskimäki I, Koskinen S, ym., toim. Kohti terveyden tasa-arvoa. Helsinki: Edita, 2002.
14. Kivelä K, Lahelma E, Roos E, ym. Sairastavuuden väestöryhmittäiset muutokset Pohjoismaissa 1980- ja 1990-luvulla. Suom Lääkäril 2001; 56: 155–61.
15. Koivusilta L. Health-related selection into educational tracks. A mechanism producing socio-economic health differences. Annales Universitatis Turkuensis. Medica-Odontologica. Ser. D-TOM. 394. Turku: Turun yliopisto, 2000.
16. Koskinen S, Aromaa A, Huttunen J, Teperi J, toim. Health in Finland Helsinki: KTL, Stakes and Ministry of Social Affairs and Health, 2006.
17. Koskinen S, Kestilä L, Martelin T, Aromaa, A toim. Nuorten aikuisten terveys. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaiden terveydestä ja siihen liittyvistä tekijöistä. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B:7/2005. Helsinki, 2005.
18. Koskinen S, Martelin T. Kuolleisuus. Kirjassa: Koskinen S, Martelin T, Notkola I-L, ym. toim. Suomen väestö. Helsinki: Gaudeamus, 2007, s. 169–238.
19. Koskinen S, Martelin T. Nykyiset kansanterveysongelmat ja mahdollisuudet niiden torjumiseen. Teoksessa: Terveydenhuollon menojen hillintä: rahoitusjärjestelmän ja ennaltaehkäisyn merkitys. Osa 2. Terveyden edistämisen ja sairauksien ehkäisyn vaikutukset ja kustannusvaikutukset, Kansanterveyslaitos. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 4/2007, Helsinki, 2007, s. 78–92.
20. Koskinen S, Teperi J, toim. Väestöryhmien välisten terveyserojen supistaminen. Stakes, Raportteja 243. Helsinki, 1999.
21. Kuolemansyyt 2006. SVT Terveys 2007. Helsinki: Tilastokeskus, 2007.
22. Laitinen A, Koskinen S, Härkänen T, Reunanen A, Laatikainen L, Aromaa A. A nationwide population-based survey on visual acuity, near vision and self-reported visual function in the adult population in Finland. Ophthalmology 2005; 112: 2227–37.
23. Mackenbach J, Bos V, Andersen O, ym. Widening inequalities in mortality in western Europe. Int J Epidemiol 2003: 32: 830–837.
24. Marmot M; Commission on Social Determinants of Health. Achieving health equity: from root causes to fair outcomes. Lancet 2007; 370: 1153–63.
25. Martelin T. Differential mortality at older ages. Suomen Väestötieteen Yhdistyksen julkaisuja 1994; 16. Helsinki, 1994.
26. Martelin T, Koskinen S, Aromaa A. Terveyden ja toimintakyvyn vaihtelu asuinalueen, koulutuksen ja siviilisäädyn mukaan. Teoksessa: Aromaa A, Koskinen S, toim. Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B3/2002. Helsinki, 2002, s. 93–102.
27. Martelin T, Koskinen S, Kestilä L, Aromaa A. Terveyden ja toimintakyvyn vaihtelu asuinalueen, koulutuksen ja kotitaloustyypin mukaan. Teoksessa: Koskinen S, Kestilä L, Martelin T, Aromaa A, toim. Nuorten aikuisten terveys. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaiden terveydestä ja siihen liittyvistä tekijöistä. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B7/2005, Helsinki, 2005, s. 134–148.
28. Martelin T, Valkonen T. Tupakoinnin aiheuttamien kuolemien määrän arviointi – rutiinitehtävä vai tuhoon tuomittu yritys. Sosiaalilääk Aikak 1996; 33 : 77–92.
29. Martikainen P, Martelin T, Nihtilä E, Majamaa K, Koskinen S. Increasing differences in mortality by marital status from 1975 to 2000: changes in sociodemographic, household and cause of death structure. Population Studies 2005; 59: 99–115.
30. Martikainen P, Mäkelä P, Koskinen S, Valkonen T. Income differences in mortality: a register-based follow-up study of three million men and women. Int J Epidemiol 2001; 30: 1397–405.
31. Martikainen P, Valkonen T. Excess mortality of unemployed men and women during a period of rapidly increasing unemployment. Lancet 1996; 348: 909–12.
32. Mäkelä P. Alcohol-related mortality by age and sex and its impact on life expectancy: estimates based on the Finnish death register. Eur J Public Health 1998; 8: 43–51.
33. Mäkelä P, Ripatti S, Valkonen T. Alue-erot miesten alkoholikuolleisuudessa. Suom Lääkäril 2001; 56: 2513–9.
34. Palosuo H, Koskinen S, Lahelma E, ym. toim. Terveyden eriarvoisuus Suomessa – Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980–2005. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2007: 23. Helsinki, 2007.
35. Prättälä R, Forssas E, Koskinen S, Sihto M. Eriarvoisuus ja terveyden edistäminen – suomalaisten terveyskäyttäytymisinterventioiden arviointia. Sosiaalilääk Aikak 1999; 36: 296–300.
36. Sihvonen A-P, Martelin T, Koskinen S, Sainio P, Aromaa A. Sairastuvuus ja toimintakykyinen elinaika. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T, toim. Gerontologia. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2008.
37. Silman A J, Hochberg M C, toim. Epidemiology of the rheumatic diseases. 2. painos. Oxford ja New York: Oxford University Press, 2001.
38. Sulander T, Helakorpi S, Nissinen A, Uutela A. Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytyminen ja terveys keväällä 2005 ja niiden muutokset 1993–2005. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B1/2006. Helsinki, 2006.
39. Suomen tilastollinen vuosikirja 2007. Helsinki: Tilastokeskus, 2007.
40. Valkonen T, Ahonen H, Martikainen P, Remes H. Sosioekonomiset kuolleisuuserot. Kirjassa: Palosuo H, Koskinen S, Lahelma E, ym., toim. Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980–2005. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2007: 23, Helsinki 2007, s. 44–64.
41. Valkonen T, Jalovaara M. Kuolleisuus koulutusasteen mukaan 1987–95. Teoksessa: Kuolemansyyt 1995, Tilastokeskus, SVT Terveys 1996:5. Helsinki, 1995.
42. Valkonen T, Martikainen P, Kauppinen TM, Tarkiainen L. Elinajanodotteen kehitys Helsingissä ja sen väestön osaryhmissä 1991–2005. Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia, 2007:10. Helsinki, 2007.
43. Valtioneuvoston periaatepäätös Terveys 2015 kansanterveysohjelmasta. Sosiaali- ja terveysministeriö, Julkaisuja 4. Helsinki, 2001.
44. Väestönmuutokset 2005. SVT Väestö 2006. Helsinki: Tilastokeskus, 2006.
45. Väestörakenne ja väestönmuutokset kunnittain 2006. SVT Väestö 2007. Helsinki: Tilastokeskus, 2007.
46. WHO. World health statistics 2006. World Health Organization, Geneva. http://www.who.int/whosis/whostat2006.pdf
47. Wittchen H-U, Jacobi F. Size and burden of mental disorders in Europe – a critical review and appraisal of 27 studies. Eur Neuropsychopharmacol 2005; 15: 357–376.
48. World Population Prospects. The 1994 Revision. New York: United Nations 1994.
49. WHO. http://www.who.int/whosis/database/life_tables/life_tables.cfm