Hae Terveyskirjastosta

Terveyskirjasto - Luotettavaa tietoa terveydestä

Koti- ja vapaa -ajan tapaturmat

Tapaturman määritelmä

Tapaturma on määritelmänsä mukaisesti tahdosta riippumaton, ennalta odottamaton ja äkillinen tapahtumasarja, joka johtaa kehon vammautumiseen. Sitä voidaan kuvata myös äkillisenä häiriönä ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksessa. Usein tapaturma sattuu jonkin ulkoisen energian tai voiman aiheuttamana. Tämä ulkoisen energian vaatimus korostuu myös tapaturmavakuutuslain mukaisessa tapaturmamääritelmässä, jonka mukaan ulkoisen energian, kuten liike-, lämpö-, kemiallisen, sähkö- tai säteilyenergian, hallitsematon purkaus saavuttaa sellaisen määrän, nopeuden tai muun olomuodon, että se ylittää kohteen sietorajan tai normaalin reagointitavan ja aiheuttaa kehon vamman. Itsemurhia ja väkivaltavammoja ei yleensä luokitella tapaturmiin kuuluviksi.

Tapaturmien jaottelu

Tapaturmat jaotellaan aiheuttajansa tai tapahtumaympäristönsä mukaisesti liikennetapaturmiin, työtapaturmiin sekä koti-, liikunta- ja muihin vapaa-ajan tapaturmiin. Toinen tapa jaotella tapaturmia on vammaperusteinen eli tapaturmat jaotellaan syntyneen vaurion ja kudosvamman mukaisesti (esim. kallovammat, murtumat, nivelten sijoiltaan menot, nyrjähdykset, venähdykset, revähdykset, haavat ja repeämät). Hukkumiset, tukehtumiset, kaatumiset, myrkytykset, paleltumat ja palovammat pidetään usein omina tapaturmaryhminään. Joskus tapaturmia jaotellaan myös kohderyhmän iän perusteella, koska esim. lasten ja vanhusten tapaturmaprofiili on hyvin erilainen. Varsin usein tarvitaan edellä mainittujen tapaturmaluokkien yhdistelyjä, vaikkapa tutkittaessa työelämässä sattuvia palovammoja, lasten liikuntatapaturmia, nuorten miesten hukkumisia tai iäkkäiden kaatumistapaturmia.

Tapaturmatietojen hankinta

Tapaturmien määrän ja laadun kehittymisen seuraaminen ja tehokkaan torjuntatyön suunnittelu edellyttävät ilmiötä koskevien luotettavien tietojen olemassaoloa. Liikenne- ja työtapaturmista on saatavissa varsin runsaasti tutkimus- ja tilastotietoja, joista vastaavat Tilastokeskus, Stakes, poliisi, Liikenneturva, Työterveyslaitos ja vakuutusyhtiöt. Sen sijaan koti-, liikunta- ja muiden vapaa-ajan tapaturmien tilannetta kartoitetaan vain määrävuosin toistettavin haastattelututkimuksin (esim. UHRI-tutkimus), vaikka niiden osuuden arvioidaan olevan noin 70–75 % kaikista vamman aiheuttaneista tapaturmista mukaan lukien väkivaltavammat.

Sairaaloiden hoitoilmoitusrekisteri (Stakes) ja valtakunnallinen kuolinsyytilasto (Tilastokeskus) ovat hyödyllisiä ja paljon käytettyjä tapaturmatiedon hankintakanavia, joita esim. UKK-instituutin Tapaturmat ja osteoporoosi -yksikkö on hyödyntänyt ikäihmisten kaatumistapaturmien seurannassa. Kansaeläkelaitokselta löytyy tietoa tapaturmien aiheuttamista sairauspäivistä ja työkyvyttömyydestä. Vakuutusyhtiöiden rekistereistä on puolestaan mahdollista saada tietoa maksetuista tapaturmakorvauksista. Lisäksi lääketieteellistä hoitoa vaativia tapaturmia rekisteröidään joskus terveyskeskuksissa ja sairaaloiden poliklinikoilla osana tieteellisiä tutkimuksia, selvityksiä ja kokeiluja.

Syyt koti-, liikunta- ja muiden vapaa-ajan tapaturmien ei-systemaattiseen valtakunnalliseen tilastointiin ovat ilmeiset: rekisteröinti ei ole laeilla tai asetuksilla säädetty, tietojen kerääminen on aikaavievää ja vaikeaa. Tapaturmat hoidetaan jo pelkästään yhdellä paikkakunnalla useissa eri paikoissa. Myös tietojen kattavuus on aina puutteellista. Esimerkiksi lievät vammat hoidetaan kotona, eivätkä ne tule siten rekisteröidyiksi. Siten näiden tapaturmien tilastot ovatkin enemmän suuntaa antavia kuin tarkkoja lukuja.

Kaikissa tapaturmaryhmissä luotettavin valtakunnallinen tieto saadaan tapaturmaisista kuolemista, koska laki kuolemansyyn selvittämisestä vaatii tapaturmaisesti kuolleen henkilön kuolemansyyn varsin perusteellisen selvittämisen ja käytännössä kaikki tapaukset tulevat vuosittain kirjatuiksi valtakunnalliseen kuolinsyytilastoon. Sääntönä voidaan pitää, että mitä vakavampi tapaturma on, sitä kattavampi ja luotettavampi on sen systemaattinen tilastointi.

Esiintyminen

Haastattelututkimusten mukaan Suomessa sattuu vuosittain noin 1 000 000 tapaturmaa ja ne aiheuttavat noin 100 000 hoitojaksoa sairaaloissa, 3 000 kuolemantapausta ja runsaasti työkyvyttömyyttä ja toimintakyvyn menetystä. Koti-, liikunta- ja muut vapaa-ajan tapaturmat ovat suurin tapaturmaluokka aiheuttaen yli 700 000 vammaa ja yli 2 000 kuolemantapausta vuosittain ja ne ovat viime vuosina jatkuvasti lisääntyneet toisin kuin liikenne- ja työtapaturmat. Niistä arvioidaan aiheutuvan vuosittain noin 4 miljardin euron kokonaiskustannukset, joista välittömiä kuluja on noin 550 miljoonaa euroa.

Tärkein koti- ja vapaa-ajan tapaturmien ryhmä ovat kaatumis- ja putoamisvammat. Ne ovat yleisimpiä vanhuksilla (yli 1 000 kaatumiskuolemaa vuosittain) ja ovat viime vuosikymmeninä nopeasti lisääntyneet (kuvat 1 ja 2). Näistä vanhusten putoamis- ja kaatumistapaturmista merkittävin määrällinen ja kansantaloudellinen ongelma ovat lonkkamurtumat (noin 7 000 tapausta vuodessa). Myös liikuntavammoja on maassamme runsaasti, 300 000 vuodessa, mutta vakavuudeltaan ne ovat keskimäärin selvästi lievempiä kuin iäkkäiden kaatumistapaturmat ja sattuvat pääasiassa nuorille (Liikuntavammat; ks. luku Liikuntaan liittyvät tapaturmat ja rasitusvammat 1). Lisäksi on muistettava, että pyöräilytapaturmat, joita Suomessa on vuosittain noin 30 000 ja joista noin 50–60 johtaa kuolemaan, luokitetaan tilastoissa liikennetapaturmiksi, vaikka iso osa niistä täyttää liikunta- ja vapaa-ajan tapaturman tunnusmerkit.

Lapset ovat alttiita tapaturmille. He joutuvat elämään ympäristössä, jossa selviytyminen edellyttää aikuisen kehittyneempää havainto- ja arviointikykyä, motorisia taitoja ja kehon koordinaatiota. Suomessa on noin miljoona 0–14-vuotiasta lasta ja tapaturmat aiheuttavat heille vuosittain noin 100 000 lääkärissäkäyntiä ja 10 000 sairaalahoitoa. Vielä 1970-luvun alkupuolella 300 lasta kuoli tapaturmaisesti vuosittain. 1980-luvun alkuun mennessä luku oli laskenut noin 100 tapaukseen vuodessa ja vuonna 2006 kuolemantapauksia oli enää 23. Kehitys lasten kuolemaan johtaneiden tapaturmien määrässä on siis ollut positiivista, mutta valitettavasti niin ei ole käynyt sairaalan vuodeosastohoitoa vaativissa tapaturmissa. Alle 15-vuotiaat lapset joutuvat sairaalahoitoon nyt yhtä usein kuin 20 vuotta sitten. Yleisimpiä syitä sairaalahoitoon joutumiselle ovat sekä tytöillä että pojilla murtumat, kallovammat, nivelvammat, haavat sekä ruhjeet. Viimeisten 35 vuoden aikana lasten murtumat ja nivelvammat ovat maassamme lisääntyneet, kun samanaikaisesti vakavat kallovammat ovat vähentyneet jopa yli puolella. Myös lasten vakavat ruhjevammat ovat samana ajanjaksona jonkin verran vähentyneet.

Väestöhaastattelututkimusten mukaan kodin huolto-, korjaus- ja rakennustöissä aiheutuneet tapaturmat ovat yleisiä. Niitä sattuu erityisesti työikäisille ja perheellisille 30–49-vuotiaille miehille. Naisilla tällaiset tapaturmat ovat huomattavasti harvinaisempia. Miesten kotitapaturmia arvioidaan olevan 30 000–40 000 vuodessa. Valtaosa kodin rakennus- ja remonttitapaturmista sattuu omakotitalossa haja-asutusalueella asuville miehille ulkotiloissa. Näistä tapaturmista 16 prosenttia on putoamisia, 10 prosenttia liukastumisia ja 26 prosenttia terävään esineeseen osumisia. Myös äkillisen liikkeen aiheuttama tapaturma tai kuumuuden aiheuttama palovamma ovat suhteellisen yleisiä kodin kunnostustöissä. Kodin korjaustöissä sattuneista tapaturmista aiheutuu miehille murtumia, haavoja, mustelmia ja ruhjeita sekä jonkin verran silmä- ja hammasvammoja. Puolet tapaturman kokeneista miehistä ilmoitti käyneensä lääkärissä ja noin neljä prosenttia joutui joko välittömästi tapaturman jälkeen tai myöhemmin sairaalahoitoon.

Ehkäisy

Tapaturma ja sitä edeltävät tekijät muodostavat tapahtumaketjun, jonka syy-seuraussuhteiden selvittämisellä luodaan perusta tapaturmien torjuntaan. Tapaturmien torjunta pitäisikin aina perustaa ongelman laajuuden, riskitekijöiden, syiden ja välittömien vammamekanismien tieteelliselle tutkimustyölle, koska vain siten pystytään selvittämään ja yksilöimään ne tekijät, joihin voidaan tehokkaasti vaikuttaa ja siten ehkäistä kyseinen tapaturma.

Itse torjuntatyössä pyritään vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen ja asenteisiin, parantamaan työ-, liikenne- koti- ja liikkumisympäristöä sekä kehittämään ihmisten valmistamien ja käyttämien tuotteiden ja välineiden turvallisuutta. Ensisijaisesti toiminta on kohdistettava sellaisten tapaturmien torjuntaan, jotka ovat yleisiä, vakavia ja ehkäistävissä ilman kohtuuttomia kustannuksia.

Koti-, liikunta- ja muiden vapaa-ajan tapaturmien torjunta on kuulunut perinteisesti monien kansalaisjärjestöjen ja viranomaistahojen toimintaan, mutta siltä puuttuu edelleen lakisääteinen rahoitus ja organisointi. Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa koti- ja vapaa-ajan tapaturmien torjunnan koordinoinnista ja sillä on päävastuu koko alan kehittämisestä. Sen johtama koti- ja vapaa-ajan tapaturmien torjuntatyön neuvottelukunta on vastannut käytännön toimenpiteistä ja toiminut alan kampanjoista vastaavana valtakunnallisena elimenä. Kansanterveyslaitokseen perustettu Koti- ja vapaa-ajan tapaturmien ehkäisyn yksikkö toimii aktiivisesti alan ehkäisytyössä. UKK-instituutin Tapaturmat ja osteoporoosi -yksikkö on keskittynyt alan tieteelliseen tutkimustyöhön pääaiheenaan vanhusten kaatumistapaturmien ja osteoporoottisten luunmurtumien epidemiologia ja ehkäisymenetelmät. UKK-instituutin lääkäriasema koordinoi Liikuntavammojen Valtakunnallista Ehkäisyohjelmaa (LiVE). Lasten tapaturmien ehkäisytyötä koordinoi Lastensuojelun keskusliiton yhteydessä toimiva lasten tapaturmatoimikunta.

Liikenne- ja työtapaturmiin verrattuna koti-, liikunta- ja muiden vapaa-ajan tapaturmien torjunnan vaikeutena ovat niiden monimuotoisuus ja yksityisyys, jolloin mm. lainsäädännölliset pakkokeinot (vrt. esim. turvavyöpakko, kypäräpakko ja nopeusrajoitukset) tulevat vain harvoin kyseeseen. Koti-, liikunta- ja muiden vapaa-ajan tapaturmien torjunta painottuukin ensisijaisesti kansalaisten valistamiseen ja asennekasvatukseen. Turvallisuuskasvatuksen yleisinä tavoitteina ovat: 1) antaa perustiedot ihmisen kehityksestä, 2) auttaa sopeutumaan elämän ja ympäristön muutoksiin, 3) auttaa selvittämään tunteita, arvoja ja asenteita ja 4) auttaa tekemään turvallisia valintoja ja päätöksiä. Toiminnan on oltava pitkäjänteistä eikä nopeita tuloksia yleensä pystytä saavuttamaan. Koti- ja vapaa-ajan tapaturmien torjunnassa kohdataankin usein samoja vaikeuksia kuin väestön yleisessä terveyskasvatuksessa.

Vanhusten kaatumistapaturmat

Vanhusten kaatumistapaturmia on yritetty ehkäistä varsin monin keinoin. Tutkitusti tehokkaita, turvallisia ja laajasti käyttöön sovellettavia kohtuuhintaisia keinoja vanhusten kaatumisten ja niistä aiheutuvien vammojen vähentämiseen on nykyään tarjolla. Kaatumisriskin vähentämiseksi on tärkeää tunnistaa kaatumiselle altistavat tekijät ja pyrkiä niiden poistamiseen. Ehkäisytoimia yhdistämällä ja vaaratekijöitä poistamalla ikääntyneiden kaatumisia on voitu vähentää 20–45 prosenttia. Hyviä tuloksia on saatu muun muassa lihasvoima- ja tasapainoharjoittelusta, lääkkeiden käytön optimoinnista, kalsium- ja D-vitamiinilisistä, näön parantamiseen tähtäävistä toimenpiteistä, liukuesteiden ja lonkkasuojainten käytöstä sekä ympäristön vaarallisten paikkojen muutostöistä. Kaatumisia voidaan vähentää myös vaikuttamalla useisiin riskitekijöihin samanaikaisesti (nk. multippelipreventio-ohjelmat).

Säännöllisen liikuntaharjoittelun, kuten voima- ja tasapainoharjoitusten on osoitettu vähentävän ikäihmisen kaatumisriskiä kustannustehokkaasti. Turvallinen liikkuminen edellyttää liikkumiskyvyn säilymistä sellaisena, että iäkäs selviytyy arkiaskareistaan ja oman elinympäristönsä asettamista vaatimuksista. Riittävä lihasvoima ja tasapainon hallinta luovat pohjan, jonka turvin henkilö kykenee suoriutumaan erilaisista päivittäisistä toiminnoista kuten tuolilta ylösnoususta tai portaissa liikkumisesta. Lihasvoiman lisäämiseen sekä tasapainon hallinnan ja kävelykyvyn parantamiseen tähtääviä harjoitteita sisältävä liikuntaohjelma onkin osoittautunut tehokkaimmaksi yksittäiseksi keinoksi ehkäistä kaatumisia. Jo muutaman kuukauden pituisella säännöllisellä harjoittelulla on saatu hyviä tuloksia liikkumiskyvyn paranemisessa. Usein liikunnalla voidaan myös ehkäistä ja vähentää kaatumisen pelkoa, joka on monelle iäkkäälle suuri huolenaihe ja voi johtaa liikkumisen vähentämisen kautta toimintakyvyn heikkenemiseen ja kaatumisvaaran lisääntymiseen. Harjoittelun avulla vanhus voi oppia tunnistamaan omat päivittäisiin toimiin liittyvät kykynsä sekä rajoitteensa, jolloin liikkumisvarmuus lisääntyy.

Monilääkityksen eli useiden lääkkeiden samanaikaisen käytön ja erityisesti keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden runsaan käytön on todettu lisäävän kaatumisen vaaraa merkittävästi. Kaatumisriskin vähentämiseksi tulisi vanhuksen koko lääkitys arvioida säännöllisesti ja tarvittaessa saneerata turhat lääkkeet pois. Toisin sanoen kaatumistaipumusta aiheuttavia lääkkeitä, kuten uni- ja rauhoittavia lääkkeitä, tulee välttää aina kun se on mahdollista. Myös tarkat ohjeet lääkkeiden käytöstä ja lääkkeiden tarkka annostelu auttavat lääkitykseen liittyvien haittojen minimoinnissa.

Aivan viime aikoina on jo saatu näyttöä siitä, että ravinnon kalsium- ja D-vitamiinilisäyksellä voidaan (luuston kunnon parantamisen lisäksi) pienentää iäkkäiden kaatumis- ja murtumariskiä. Siksi jokaisen vanhuksen kalsiumin ja D-vitamiinin saanti olisi syytä selvittää ja aloittaa tarvittaessa ao. ravintolisän käyttö. Tarve on ilmeinen, jos iäkäs on laitoshoidossa eikä esimerkiksi liiku päivittäin ulkona.

Näkö on keskeinen aisti tasapainon kannalta ja sen merkitys tasapainon säätelyssä vain kasvaa ikääntyessä. Toisaalta tiedetään, että näkökyvyssä tapahtuu heikkenemistä iän myötä ja huono näkö altistaa kaatumisille. Säännölliset näöntarkastukset ja mahdollisimman hyvästä näkökyvystä huolehtiminen, kuten silmälasien voimakkuuksien sopivuus ja linssien puhtaus, voivat osaltaan vähentää kaatumisvaaraa. Tutkimustulokset viittaavat myös siihen, että vanhusten kaatumisvaaraa voidaan pienentää nopeuttamalla kaihileikkaukseen pääsyä.

Kaatumisvaaraa lisäävien ympäristötekijöiden kartoittaminen ja niiden vähentäminen on osa monitahoista kaatumisen ehkäisyä. Kun kotona asuvien jo aiemmin kaatuneiden iäkkäiden kodeissa kartoitettiin vaaralliset paikat ja tehtiin tarvittavat muutostyöt, voitiin noin kolmannes kaatumisista välttää. Usein kodin turvallisuutta voidaan parantaa kiinnittämällä huomiota kävelypintojen liukumattomuuteen, kulkureittien esteettömyyteen, huonekalujen sopivaan mitoitukseen ja tukevuuteen, portaiden ja askelmien selkeään merkitsemiseen, tukikaiteiden ja tartuntakahvojen lisäämiseen sekä hyvästä valaistuksesta huolehtimiseen.

Myös turvallisten jalkineiden valinta sekä sisä- että ulkokäyttöön ja liukkailla keleillä liukuesteiden käyttö auttavat pienentämään kaatumisriskiä. Tärkeää on myös huolehtia henkilökohtaisten liikkumisen apuvälineiden kuten kävelykeppien ja rollaattoreiden kunnosta sekä niiden mitoittamisesta ja säätämisestä yksilöllisesti.

Jos iäkäs henkilö on jo aikaisemmin kaatunut tai hänen on todettu olevan suuressa kaatumisvaarassa, lonkkasuojaimien käytöllä voidaan vähentää luuhun kohdistuvan iskun voimakkuutta kaaduttaessa. Ikäihmisten lonkkamurtumien ehkäisyä kilpimäisen lonkkasuojaimen (KPH-lonkkasuojaimen) avulla on tutkittu laajasti UKK-instituutin Tapaturmat ja osteoporoosi -yksikössä. Yksikön johtama laaja satunnaistettu monikeskustutkimus osoitti, että suojaimen säännöllisellä käytöllä voitiin vanhusten lonkkamurtumariskiä vähentää koko tutkimusjoukossa 60 %. Niillä vanhuksilla, joilla suojain oli käytössä kaatumistilanteessa, lonkkamurtuman riski aleni yli 80 %. Tuloksista voidaan laskea, että yhden lonkkamurtuman ehkäisemiseksi tulee suojata kahdeksan henkilöä viiden vuoden ajaksi (tai 41 henkilöä vuoden ajaksi). Koska kahdeksan suojaimen hankintahinta on alle 700 euroa ja yhden lonkkamurtuman aiheuttamat ensimmäisen vuoden hoitokustannukset ovat noin 20 000 euroa, kilpimäisen KPH-lonkkasuojaimen käyttö on varsin kustannusvaikuttavaa toimintaa. Koska kilpimäiset suojaimet koetaan alkuun usein epämukaviksi, suojainten käyttöön motivoimiseksi tarvitaankin vanhusten, omaisten ja terveydenhuollon ammattilaisten välistä yhteistyötä.

Suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että jopa puolella kotisairaanhoidon yli 75-vuotiaista potilaista on vaikeuksia pitää yllä hyvää ravitsemustilaa. Iäkkään hyvän ravitsemustilan varmistamiseksi on tärkeää ottaa huomioon monet ravitsemukseen ja ruokailuun liittyvät seikat kuten ostosten teko, ruoanvalmistus, syöminen, ruoansulatus sekä suun terveys (ks. myös luvut Sairauksien ehkäisy vanhuksilla – erityispiirteet 2 ja Vireyden säilyttäminen 3). Painon seurannan on todettu olevan yksinkertainen tapa seurata ravitsemustilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia. Ruokahalun heikentyminen ja tahaton painonlasku ovat usein merkkejä ravitsemusongelmasta. Riittävä energian, ravintoaineiden ja nesteiden saanti ovat perusedellytyksiä terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisessä ja siten myös kaatumisten ehkäisyssä. Huimaus, sekavuus, väsymys ja heikentynyt suorituskyky voivat olla oireita kehon kuivumisesta tai ravinnon puutteesta.

Kävelytapaturmat

Kävely on yksi suosituimmista vapaa-ajan liikuntamuodoista. Säännöllinen kävely on mitä erinomaisinta hyöty- ja terveysliikuntaa, mikäli turvallisuudesta huolehditaan. Liukastuminen on jalankulkijoiden yleisin tapaturma. Vuosittain yli 50 000 jalankulkijaa joutuu hakeutumaan hoitoon liukastumisvammojen takia. Liukastumisia voidaan ehkäistä varautumalla niihin etukäteen ja pitämällä jalankulkuväylät hyvässä kunnossa. Liukkautta aiheuttavat nollakeli, lämpötilan nopeat vaihtelut, lumisade tai jäätävä tihku. Kiire ja vauhti sekä alkoholin vaikutuksen alaisena liikkuminen lisäävät loukkaantumisriskiä.

Jalankulkija voi itse pienentää merkittävästi liukastumisriskiä. Tärkeintä on järkevien talvijalkineiden käyttäminen (taulukko 1). Kenkiin kiinnitettävät liukuesteet antavat hyvän pidon askeleille. Muita liukkaan kelin riskejä vähentäviä apuvälineitä ovat kävelysauvat ja -kepit, potkukelkat ja nelipyöräiset kävelytuet. Turvallinen liikkuminen edellyttää erityisesti hyvää näkökykyä ja näkymistä. Pimeän tulo lisää onnettomuusriskiä. "Pimeässä" ihmissilmä rekisteröi tietoa vain noin kahdeskymmenesosan siitä kuin valoisana aikana. Eniten onnettomuuksia sattuu, kun auringonlaskusta on kulunut tunti. Pimeällä ilman heijastinta kulkevan jalankulkijan kuolemanriski on kymmenkertainen heijastinta käyttävään verrattuna.

Lasten tapaturmat

Tapaturma on lasten yleisin kuolinsyy. Onneksi lasten vakavat tapaturmat ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä. Vastuuntuntoisten aikuisten (vanhemmat, päiväkotihenkilökunta, opettajat, seura- ja kerho-ohjaajat) toteuttama lasten valvonta ja ohjaus kaikissa lasten toiminnoissa on onnistuneen torjuntatyön lähtökohta. Pysyvästi korkeatasoisen lasten turvallisuuskulttuurin luomiseksi maahamme tarvitaan runsaasti jatkuvaa tiedotusta, koulutusta, kampanjointia, turvavälineitä (pyöräilykypärät, laskettelukypärät, autojen turvaistuimet) sekä liikenne- ja toimintaympäristön suunnittelua.

Yhteiskunta ja tuoteturvallisuus tukevat lasten suojelua monin tavoin. Esimerkiksi myrkylliset kodin kemikaalit on varustettava lapsille turvallisin korkein. Kodin pesuaineet, kemikaalit ja lääkkeet tulee sijoittaa lukollisiin kaappeihin. Lisäksi lasten vanhempia on edelleen syytä valistaa, että myrkytystietokeskuksen laadukkaat palvelut ovat kaikkien kansalaisten käytössä numerossa (09) 471 977 (suora), (09) 4711 (keskus).

Kaikissa leluissa tai niiden pakkauksessa on oltava pysyvästi kiinnitetty CE-merkintä. Se on valmistajan vakuutus siitä, että lelu täyttää sitä koskevien Euroopan Unionissa voimassa olevien lelusäännösten vaatimukset. Suomessa kuluttajaviranomaiset testaavat myynnissä olevia leluja ja pyrkivät poistamaan markkinoilta terveydelle vaaralliset lelut. Suomessa lelujen turvallisuudesta annetut määräykset sisältävät yksityiskohtaisia vaatimuksia lelujen rakenteelle, kemialliselle koostumukselle, syttyvyydelle, sähköominaisuuksille ja merkinnöille. Lelulaissa on kiinnitetty erityistä huomiota alle kolmivuotiaiden lasten lelujen turvallisuuteen.

Lasten vaatteissa ei säädösten mukaan enää saa olla nyörejä hupuissa. Säädös tuli voimaan, kun alkoi esiintyä tapauksia, joissa nyörin takertuminen oli aiheuttanut lapsen kuristumisen ja kuoleman. Kiipeilytelineiden alle asetetut, putoamista vaimentavat alustat ja kuntien lisääntynyt tietämys leikkitelineiden turvallisuusstandardeista sekä riskikartoitusmenetelmistä ovat lisänneet kiipeilytelineiden turvallisuutta.

Pienen koululaisen riski loukkaantua liikenteessä on suuri. Hänen havainnointikykynsä ei riitä tunnistamaan autojen nopeuksia eikä hänen kokemuksensa riitä arvioimaan muiden tienkäyttäjien aikomuksia liikenteessä. Lapset myös käyttäytyvät arvaamattomasti liikenteessä ja aiheuttavat vaaratilanteita. Aikuisten tienkäyttäjien tuleekin aina suhtautua vakavasti lapsista varoittaviin liikennemerkkeihin ja alennettuihin nopeusrajoituksiin mm. koulujen läheisyydessä.

Itsenäisesti liikkuvien lasten turvallisuutta liikenteessä voidaan lisätä useilla tavoilla. Auton ja jalankulkijan törmäyksessä auton nopeudella on suuri merkitys uhrin vammautumiseen. Jalankulkijan todennäköisyys kuolla onnettomuudessa lisääntyy nopeasti, kun törmäysonnettomuudessa olevan auton nopeus ylittää 30 kilometriä tunnissa. Monet kunnat ovat jo pitkään pyrkineet liikennemerkein ja ympäristömuutoksin, esim. rakennuttamalla hidasteita ja liikenneympyröitä, alentamaan nopeuksia koulujen ja lasten liikuntareittien läheisyydessä.

Remonttitapaturmat

Kodin ja kesämökin huolto-, korjaus- ja rakennustöissä tulee käyttää henkilökohtaisia suojaimia. Tavallisimpia kodin remonttitöissä tarvittavia suojaimia ovat kuulon-, silmien- ja kasvojensuojaimet, hengityssuojaimet, turvajalkineet ja suojavaatteet. Jos esimerkiksi omakotitalon rakennustyömaalla tehdään nosto- tai purkutöitä, on suojakypärän käyttö tärkeää. Lisäksi on tärkeää korjata viipymättä havaitut turvallisuutta vaarantavat puutteet. Vioittuneet sähköjohdot ja -laitteet tulee korjata tai hävittää. Sähköasennustöitä ja sähkölaitteiden korjaus- ja huoltotyötä saavat tehdä vain sähköalan ammattilaiset.

Keittiötikkaat eivät kuulu rakennustyömaalle. A-tikapuut saattavat olla huteria työalustoja etenkin ulkotöissä. Putoamisriskin pienentämiseksi kannattaa hankkia tukeva, asetuksen mukainen työpukki. Suuremmissa urakoissa kunnollisten rakennustelineiden ja suojakaiteiden vuokraus kannattaa. Katolla työskenneltäessä turvavaljaiden käyttö on tärkeää.

Remonttitöissä tulee huolehtia, ettei aiheuta vaaraa muille. Työmaasta varoittavia kylttejä tulee käyttää, mikäli alueella on tapaturma-alttiita kohteita. Kuilut ja aukot suojataan huomiovärein maalatuilla kansilla ja kaivannot merkitään nauhoin ja tarvittaessa aidataan. On syytä varmistaa, että työmaa-alueen kulkuväylille ei putoile telineiltä työkaluja tai muuta tavaraa. Jokaisen remontoijan on syytä huolehtia, että työpisteet ovat siistit ja että rakennustarvikkeet säilytetään niille osoitetuissa paikoissa.

Paloturvallisuudesta tulee huolehtia, mikäli rakennuksella tehdään tulitöitä. Tarpeeksi suuri sammutin ja sammutinpeitto on hyvä pitää lähettyvillä. Jälkivartioinnista tulee huolehtia tulityön jälkeen. Talkootöiden teettäjän velvollisuus on noudattaa vastaavia turvallisuusohjeita kuin palkkatyössäkin vaaditaan. Lisäksi tulee huolehtia työn johtamisesta ja tarvittaessa hankkia siihen asiantuntijan apua. Töiden teettäjälle kuuluu työturvallisuudesta huolehtiminen sekä suojaimien hankinta. Talkootyövoimalle kannattaa ottaa tapaturmavakuutus. Purkutöissä asbestille ja homeelle altistumisen vaarat tulee tiedostaa. Alkoholi ei sovi remonttitöihin.

Kotitaloustapaturmat

Kun miehet loukkaavat itsensä kotona yleisimmin remonttitöissä, naiset loukkaavat itsensä haastattelututkimusten perusteella yleisimmin ruokaa laittaessaan sekä siivouksen ja pyykinpesun yhteydessä. Kotona kiivetessä tulisi käyttää käsituella varustettuja keittiötikkaita. Kevytrakenteiset keittiöjakkarat ovat vaarallisia, kun niille noustaan seisomaan. Terävien esineiden ja kuumien ruokien kanssa tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta ja ne tulisi pitää pienten lasten ulottumattomissa. Esim. kalusteisiin integroimattomat uunit tulee varustaa kaatumista estävillä tukiraudoilla.

Ilotulitevammat

Vaikka markkinoilta on saatu pois ilotulitteet, joiden riski aiheuttaa silmävammoja (luku Silmätapaturmat 4) tai sormien menetyksiä on ollut huomattava, markkinoille tulee vuosittain myös vaarallisia tuotteita. Lisäksi on muistettava, että turvallisiksi todettujen ilotulitteiden varomaton tai välinpitämätön käyttö aiheuttaa suurimman osan vakavista vammoista. Kansainvälisten suositusten mukaisesti ilotulitteiden tulisi kuulua pelkästään alan ammattilaisten käyttöön. Ilotulitteita ei saa Suomessa luovuttaa alle 18-vuotiaille. Ilotulitteita käsitellessä tulee lukea ja noudattaa huolellisesti niiden käyttöohjeita. Ilotulitteita käsitellessä tulee käyttää tätä varten kehitettyjä suojalaseja. Alkoholi heikentää huomiokykyä ja tarkkaavaisuutta ja tämän vuoksi ilotulitteiden kanssa tulee noudattaa nollatoleranssia alkoholin suhteen.

Hukkumistapaturmat

Maassamme on 1970-luvun alusta lähtien järjestetty lähes vuosittain "turvallisesti vesillä" -kampanjoita. Niiden järjestämisessä on ollut mukana kymmeniä eri viranomaistahoja ja järjestöä, mm. poliisi, merenkulkuhallitus, tulli, Alko sekä veneily-, uimaopetus-, hengenpelastus- ja muut kansalaisjärjestöt. Kun kampanjat aloitettiin, maassamme hukkui 450 henkilöä vuosittain. Vuonna 1984 hukkuneita oli 232. Hukkumiset vähenivät siis puoleen, vaikka veneilyn määrä samana aikana olennaisesti lisääntyi. Nykyisin Suomessa hukkuu noin 100–200 ihmistä vuosittain. Hukkuneista suuri osa on alkoholin vaikutuksen alaisena olleita miehiä. Tehokkaan kampanjoinnin avulla lasten valvonta vesistöjen läheisyydessä on parantunut. Lasten vuosittaiset hukkumiskuolemat ovat vähentyneet alle kymmeneen tapaukseen, mutta jatkuvaa valistusta tarvitaan, jotta "nolla hukkumiskuolemaa" -tavoite saavutetaan.

Kampanjoissa on ollut viime vuosina kolme keskeistä sanomaa: vesillä liikkumiseen liittyvässä toiminnassa korostetaan hyvää uimataitoa, alkoholin käytön vaarallisuutta ja veneilyliivien käyttöä. Hukkumisturmienkin torjunta edellyttää pitkäjänteistä kansalaisten asennekasvatusta.

Kirjallisuutta

1. Aromaa A, Huttunen J, Koskinen S, Teperi J, toim. Suomalaisten terveys. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim , 2005.
2. Bischoff-Ferrari H A, Dawson-Hughes B, Willet W C, ym. Effect of vitamis D on falls: a meta-analysis. JAMA 2004; 291: 1999–2006.
3. Carter N D, Kannus P, Khan K M. Exercise in the prevention of falls in older people. A systematic literature review examining the rationale and the evidence. Sports Med 2001; 31: 427–38.
4. Gillespie L D, Gillespie W J, Robertson M C, Lamb S E, Cumming R G, Rowe B H, toim. Interventions for preventing falls in elderly people. The Cochrane Database SystRev 2003; (4):CD000340.
5. Heiskanen M, Siren R ja Aromaa K. Suomalaisten turvallisuus 2003. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, tutkimustiedonantoja 58, Poliisiammattikorkeakoulun tiedotteita 29, Helsinki, 2004.
6. Heiskanen M, Koskela K. Tapaturmat Suomessa vuosina 1980-1993. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 1994; 7: 1–206.
7. Kannus P. Osteoporoottisten murtumien ehkäisy. Duodecim 1999; 115: 759–64.
8. Kannus P. Nature, prevention and management of injury. Kirjassa: McLatchie G, Harries M, Williams C, King J, toim. ABC of Sports Medicine, 2. painos. London: BMJ Books, 2000, s. 1–6.
9. Kannus P. Koti-, liikunta- ja muut vapaa-ajan tapaturmat. Kirjassa: Aromaa A, Huttunen J, Koskinen S, Teperi J, toim. Suomalaisten terveys. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim , 2005, s. 242–7.
10. Kannus P, Parkkari J, Koskinen S, ym. Fall-induced injuries and deaths among older adults. JAMA 1999; 281: 1895–9.
11. Kannus P, Järvinen M, Vuori I. Vanhusten kaatumistapaturmat 2000-luvun suuri haaste. Pääkirjoitus. Duodecim 2000a; 116: 469–71.
12. Kannus P, Parkkari J, Niemi S, ym. Prevention of hip fracture in elderly people with use of a hip protector. N Engl J Med 2000b; 343: 1506–13.
13. Kannus P, Niemi S, Parkkari J, Palvanen M, Vuori I, Järvinen M. Suomalaisten tapaturmat muuttuvat rajusti – 2000-luvun tapaturmantorjunta suurien haasteiden edessä. Duodecim 2001; 117: 1186–87.
14. Kannus P, Sievänen H, Palvanen M, Järvinen T, Parkkari J. Prevention of falls and consequent injuries in elderly people. Lancet 2005; 366: 1885–93.
15. Koskinen M, Lounamaa A, Tiirikainen K, Laitakari J, Parkkari J. Kotitapaturmat Suomessa. Ei-kuolemaan johtaneet kotitapaturmat 15–64-vuotiailla. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B7/2006. Helsinki, 2006.
16. Koti- ja vapaa-ajan tapaturmien torjuntatyön neuvottelukunta. Turvallisesti kotona ja vapaa-aikana. Koti- ja vapaa-ajan tapaturmien ehkäisyn tavoiteohjelma vuosille 2007–2012. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2006: 24. Helsinki, 2006.
17. Lehto M, Melkas T, Seppä J ym. Koti- ja vapaa-ajan tapaturmien torjuntatyön vahvistaminen. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 29, 2003.
18. Mäki M. Tapaturmien torjunta. Kirjassa: Rokkanen P, Slätis P, Alho A, ym., toim. Traumatologia, 6. painos. Helsinki: Kandidaattikustannus Oy, Helsinki, 1995, s. 45–50.
19. Mänty M, Sihvonen S, Hulkko T, Lounamaa A. Iäkkäiden henkilöiden kaatumistapaturmat. Opas kaatumisten ja murtumien ehkäisyyn. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B8/2006. Helsinki 2006.
20. Parkkari J, Mattila V, Niemi S, Kannus P. Injury-related deaths among Finnish children, 1971–2001. JAMA 2003; 289: 702–3.
21. Robertson M C, Devlin N, Gardner M M, Campbell A J. Effectiveness and economic evaluation of a nurse delivered home exercise programme to prevent falls 1: Randomised controlled trial. BMJ 2001; 322: 697–701.
22. Tiirikainen K, Lounamaa A. Suomalaiset tapaturmien uhreina 2006. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B4/2007, Helsinki 2007.