Kurkkumätä on syljestä pääasiassa suoran kosketuksen kautta leviävä vaarallinen Corynebacterium diphtheriae tai C. ulcerans -bakteerin aiheuttama tauti. Taudin kaikki oireet johtuvat bakteerin tuottamasta myrkystä eli toksiinista. C. diphtheriae aiheuttaa pääasiassa nielutulehduksia. Tämän taudin saaneista kuolee noin 3 %. C. ulcerans aiheuttaa pääasiassa vähemmän vaarallisia ihotuleduksia.

Kurkkumätä on asetuksessa luokiteltu yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi. Yleisvaarallisen tartuntataudin määritelmään kuuluu, että tarttuvuus on suuri tai tauti leviää nopeasti, tauti on vaarallinen, ja taudin leviämisen estämiseksi voidaan sairastuneeseen tai sairastuneeksi perustellusti epäiltyyn henkilöön kohdistaa toimenpiteitä, jotka voivat tilapäisesti jopa rajoittaa yksilön oikeuksia.

Kurkkumädän historia ja esiintyvyys

Kurkkumätä on ihmiskunnan historian suurimpia tappajia. Vielä 1900-luvun alussa sairautta esiintyi parinkymmenen vuoden välein toistuvina paikkakunnalta toiselle leviävinä tautiaaltoina. Silloin taudin saaneista kuoli vielä joka toinen. Kun epidemia levisi kaupunkiin, se tappoi kymmenesosan väestöstä ja katosi. Uhreista suurin osa oli lapsia, koska näillä ei ollut suojaa aikaisempien kurkkumätäaaltojen pohjalta. Kurkkumädän merkitys alkoi vähentyä rokotusten tultua käyttöön 1920-luvulta (Euroopassa 1930-luvulta) lähtien. Tätäkin enemmän taudin häviämiseen ovat vaikuttaneet elintason nousu sekä väestön ravitsemustilan ja yleisen hygienian paraneminen. Syyt olivat siis samat kuin esimerkiksi tuberkuloosin vähenemisellä. Viimeisin epidemia Suomessa oli 1940- ja 1950-luvulla, ja silloin huippuvuonna 1945 sairastui 18 000 henkilöä. Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa entisissä Neuvostoliiton maissa alkoi pääasiassa suurissa kaupungeissa epidemia, jolloin sairastui 157 000 henkilöä ja 5 000 kuoli. Tämä epidemia johti 11 suomalaisen matkailijan sairastumiseen, mutta kurkkumätä ei päässyt leviämään Suomessa. Nyt tautia on lähes yksinomaan maapallon köyhimmissä maissa, ja niissäkin se on enemmän lievempää ihodifteriaa kuin vaarallista nieludifteriaa eli kurkkumätää. Yksikään suomalainen matkailija ei ole sairastunut kurkkumätään vuoden 2005 jälkeen.

Maailman terveysjärjestölle (WHO:lle) ilmoitettujen kurkkumätätapausten määrä maapallolla on vähentynyt 30 vuodessa 100 000:sta nykyiseen 5 000 - 20 000:een. 2010-luvulla eniten tapauksia, 96 % kaikista, on ollut Intiassa, Indonesiassa, Madagaskarilla ja Nepalissa, tässä järjestyksessä. Viimeisin suurempi epidemia on ollut Bangladeshissa rohinga-pakolaisten joukossa vuonna 2019. Siinä sairastui 8640 ihmistä ja 45 kuoli tautiin. ”Omaa” (endeemistä) difteriaa on suomalaisten suosimissa lomakohteissa ollut eniten Thaimaassa, Myanmarissa ja Brasiliassa. Rokotusten takia tauti on muuttunut lähes yksinomaan lasten taudista enemmän aikuisten taudiksi (kolmasosa on aikuisia). 2010-luvulla Euroopan maissa on todettu 30-70 difteriatapausta vuosittain. Lähes kaikki ovat olleet matkailoiden yksittäin tuomia. Vain Latviassa on ollut jokunen oma tartunta 1990-luvun epidemian jälkikaikuna. Vuonna 2015 difteriabakteeri (mutta ei tautia) todettiin Suomessa yhdellä terveellä maahanmuuttajalla ja Saksassa ja Ranskassa kummassakin 14:lla maahan tulleella. Espanjassa ja Belgiassa kummassakin oli yksi rokottamattoman pikkulapsen vakava infektio, ja belgialainen 3-vuotias kuoli. Maahanmuuton kautta Suomeen voi tulla yksittäisiä kurkkumätäbakteerin kantajia, mutta taudin leviäminen Suomessa on hyvän hygienian ja rokotuskattavuuden vuoksi epätodennäköistä.

Kurkkumädän tartunta ja taudin kehittyminen

Tautia aiheuttavaa bakteeria on vain ihmisillä. Iholla ja haavoissa oleva bakteeri voi säilyä "piilevänä" väestössä ja voi aiheuttaa ajoittain kurkkumätäryppäitä. Kurkkumätä tarttuu erityisesti suorassa sylkikontaktissa, esimerkiksi suudellessa tai käsien kautta suorassa koskettelussa. Maissa, joissa "omaa" kurkkumätää esiintyy, tartuntoja levittävät eniten oireettomat bakteerin kantajat. Se ei juurikaan tartu ilman välityksellä väentungoksissa eikä likaisten astioiden välityksellä. Perheissäkin tartunnan leviäminen muihin jäseniin on varsin harvinaista, kuten myös tartunnat potilaista hoitohenkilökuntaan.

Bakteeri pesiytyy ja lisääntyy ihmisen nielussa, jossa se tuottaa paikallisesti toksiinia (myrkkyä). Taudin kaikki oireet, niin nielussa kuin muissakin elimissä, johtuvat tästä myrkystä, kun se kulkeutuu elimistössä verenkierron ja hermoston välityksellä. Difteriabakteeri voi pesiytyä myös krooniseen haavaan (ihodifteria), mutta sieltä myrkky pääsee harvoin aiheuttamaan laajempaa vahinkoa elimistössä.

Tartunnasta kuluu yhdestä päivästä viikkoon, ennen kuin oireet alkavat. Huomiota herättävin on erittäin kova kurkkukipu. Nieluun tulee yleensä parissa päivässä paksut "nahkamaiset" peitteet limakalvoille. Kuume ja muut yleisoireet ovat nieluoireisiin verrattuna useimmiten melko vähäiset, toisin kuin esimerkiksi streptokokin aiheuttamassa angiinassa. Myöhemmin kehittyvistä oireista yleisimmät ovat myrkyn noin joka neljännelle aiheuttama sydänlihastulehdus rytmihäiriöineen sekä joka kymmenennelle nielun ja/tai raajojen kärkiosia kohti leviävä halvaus. Sydänlihastulehdus on oireeton, ja se todetaan useimmiten vain sydämen sähkökäyrä- eli EKG-tutkimuksella. Se todetaan 2 - 4 viikon kuluttua nielutulehduksen alusta. Halvaus ilmaantuu vasta pitkän ajan (1 - 3 kuukauden) kuluttua nielutulehduksen jälkeen, ja tavallisesti ensimmäinen oire siitä on nielemisvaikeus. Noin 3 % perusterveistä kurkkumätään sairastuneista kuolee. Yleisimmät kuolinsyyt ovat hengitysteiden tukkeutuminen nielupeitteen takia, hengityshalvaus ja sydämen rytmihäiriö. Taudista selvinneiden sydänlihastulehdus ja halvaus korjaantuvat kuukausien aikana täydellisesti jättämättä pysyvää haittaa.

Milloin lääkäriin?

Difteriatartunta on teoriassa mahdollinen, joskin erittäin harvinainen, jos on matkustanut Keski- tai Kaakkois-Aasiassa tai trooppisessa Afrikassa. Vähäinen riski tartunnasta on myös Brasiliassa ja Venezuelassa. Lääkärissä on syytä käydä, jos kymmenen päivän kuluessa maasta poistuttua kehittyy nopeasti ankara kurkkukipu. Tarkemman matkustustiedon ja oireiston perusteella lääkäri voi tehdä riskiarvion ja päättää, onko kurkkumätä mahdollinen ja sen hoito tarpeen.

Kurkkumädän toteaminen

Kurkkumätä tunnistetaan viljelemällä nielueritettä. Viljelyllä tunnistetaan difteriabakteeri ja testataan myös, tuottaako se toksiinia. Osa C. diphtheriae -bakteerikannoista ei tuota myrkkyä eikä aiheuta tautia. Vastauksen saaminen vie pari päivää. Difteriamyrkky voidaan löytää myös suoraan nielusta geenitestillä ilman viljelyä, jolloin vastaus saadaan nopeammin.

Kurkkumädän hoito

Kurkkumädän tärkein hoito on vastamyrkyn eli antitoksiinin antaminen suoneen ja mahdollisesti lisäksi pistoksena tulehtuneeseen nielukudokseen. Tämä on tehtävä heti, kun taudin epäily viriää, koska jo muutaman päivän viive huonontaa hoidon tehoa. Lisäksi annetaan antibiootteja (penisilliiniä tai makrolideja), mutta ne eivät vaikuta oireiden kulkuun. Antibiootteja annetaan, koska joka viidennellä on samalla nielussa angiinaa aiheuttava A-streptokokki, ja koska antibiootti estää difteriabakteerin tartuntoja ympäristöön. Hengitysvaikeuksia saavia voidaan auttaa tehohoidolla hengityskonehoitoineen. Koska kyseessä on yleisvaarallinen tartuntatauti, kurkkumätää sairastava hoidetaan sairaalassa yleensä omassa huoneessaan erossa muista. Toipilaat voivat joutua olemaan muutamia päiviä vielä kotieristyksessä. Läheisessä kosketuksessa olleille voidaan antaa lyhyt antibioottikuuri sairastumisen ehkäisemiseksi.

Kurkkumädän ehkäisy

Suomessa lapset saavat kurkkumätärokotusten perussarjan kolme rokotuskertaa yhdessä useiden muiden bakteerirokotteiden kanssa vuoden 1950 alusta alkaen. Perussarjan jälkeen tehosteannokset annetaan alle 65-vuotiaille 20 vuoden välein ja 65 vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille 10 vuoden välein. Tehoste annetaan neljän ja 14–15 vuoden iässä. Tämän jälkeen riskialueille matkustaville suositellaan tehostetta pelkällä kurkkumätä-jäykkäkouristusrokotteella jatkuvan suojan ylläpitämiseksi (ks. Matkailijan rokotukset). Perussarjan jälkeen tehosteannokset suositellaan otettavaksi 25:n, 45:n ja 65:n vuoden iässä ja sen jälkeen 10 vuoden välein, jos suojaa halutaan ylläpitää matkustelun takia. Vielä tärkeämpää kuin rokotuksen ottaminen on hyvän hygienian, erityisesti käsihygienian, noudattaminen maissa, joissa kurkkumätätapauksia on todettu.

Kurkkumädän tartuttavuutta kuvaava R0-luku, on noin 2, eli yksi tautiin sarastunut ehtii yleesä tartuttaa pari läheistään. Antibiootti lyhentää bakteerin kantamisen aikaa noin parista viikosta muutamaan päivään ja estää tartunnan juuri saanutta levittämästä tautia eteenpäin.

Kirjallisuutta

  1. https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/taudit-ja-torjunta/taudit-ja-taudinaiheuttajat-a-o/kurkkumata
  2. Truelove S. ym. Clinical and epidemiological aspects of diphtheria: a systematic review and pooled analysis. Clin Infect Dis 2020;71:89.