Lisäaineet lisätään tarkoituksella elintarvikkeisiin parantamaan niiden ominaisuuksia – makua, rakennetta, väriä, säilyvyyttä. Niiden avulla estetään bakteereiden tai homeiden kasvua, parannetaan makua ja muutetaan ruokien rakennetta tai väriä miellyttävämmäksi. Lisäaineiden turvallisuutta tutkitaan ja niiden käyttöä säädellään tiukasti.
Lisäaineet ja ei-toivotut vierasaineet sekoitetaan helposti keskenään. Vierasaineet ovat esimerkiksi ympäristömyrkkyjen jäänteitä, raskasmetalleja tai eläinlääkkeiden jäämiä, joita ei ole tarkoituksella lisätty elintarvikkeisiin.
Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen EFSA selvittää kaikkien lisäaineiden turvallisuuden ja hyväksyy niiden käytön. Hyväksytyt lisäaineet varustetaan E-tunnuksella, jossa aine ilmoitetaan numerokoodilla.
Terveyttä edistävän ruokavalion periaatteet pitävät lisäaineiden saannin hyvin kohtuullisena.
Miten lisäaineiden turvallisuus tutkitaan
Lisäaineiden turvallisuus tutkitaan koe-eläimillä ja arvioidaan kansainvälisissä riippumattomissa asiantuntijaryhmissä.
Tutkimusten perusteella määritetään ylin hyväksyttävä päivittäinen saanti (ADI, Acceptable Daily Intake) eli määrä, jonka ihminen voi päivässä syödä kyseistä ainetta ilman merkittäviä terveydellisiä haittavaikutuksia.
Lisäaineiden alkuperä
Huomattava osa lisäaineista on peräisin luonnontuotteista. Esimerkkejä näistä ovat omenan pektiini (E440), askorbiinihappo eli C-vitamiini (E300) ja omenahappo (E296), tomaatin väri lykopeeni (E160d), porkkanan väri beetakaroteeni (E160a) sekä puolukan bentsoehappo (E210), hyytelöimisaine (E440) ja väriaine antosyaani (E163).
Osa lisäaineista on luontaisen kaltaisia eli ne muistuttavat molekyylirakenteeltaan luonnossa esiintyviä, ja osa on puhtaasti synteettisiä aineita, joita ei esiinny luonnossa, kuten makeutusaineet sakariini ja syklamaatti.
Makeutusaineet
Makeutusaineet ovat vuosikausia olleet esillä mediassa. Internetistä löytyy runsaasti sivustoja, joissa väitetään erityisesti aspartaamin (E951) käyttöön liittyvän haittoja, esimerkiksi syöpää.
Aspartaami koostuu kahdesta proteiinin osasesta eli aminohaposta, asparagiinihaposta ja fenyylialaniinista, jotka ovat kaikissa ihmisproteiineissa normaalisti esiintyviä aminohappoja.
Aspartaamin ja sen hajoamistuotteiden elimistössä on todettu olevan turvallisia, myös lapsilla ja raskaana olevilla (ks. EFSA:n tiedote).
Aspartaamin ADI-arvo on 40 milligrammaa painokiloa kohden päivässä. Virvoitusjuomissa aspartaamia saa olla enintään 600 milligrammaa litrassa. 70-kiloinen henkilö voi nauttia tällaista juomaa yli neljä litraa päivässä ennen kuin ADI-arvo ylittyy.
Muita yleisesti käytettyjä energiattomia makeutusaineita ovat asesulfaami K (E950), syklamaatti (E952), sakariini (E954), sukraloosi (E955), ja viimeinen tulokas stevioliglykosidi (E960). Kullekin on asetettu oma turvallinen saantiraja, ADI-arvo.
Natriumglutamaatti
Jokin aika sitten arominvahventeena käytetystä natriumglutamaatista (E621) puhuttiin paljon. Kuluttajien toiveita kuunnellen elintarviketeollisuus on vähentänyt natriumglutamaatin määrää tai poistanut sen kokonaan esimerkiksi lihaleikkeleissä ja makkaroissa.
Natriumglutamaatti on glutamiini-nimisen aminohapon natriumia sisältävä suola. Glutamaattia esiintyy luonnostaan useissa elintarvikkeissa, kuten lihassa, kalassa, maidossa, juustoissa ja monissa kasviksissa. Ruoansulatuksessa natriumglutamaatti käyttäytyy kuten muutkin proteiinien sisältämät aminohapot.
Natriumglutamaatille ei ole voitu määrittää ADI-arvoa, koska se ei suurissakaan annoksissa ole aiheuttanut koe-eläimissä mitään oireita.
Natriumglutamaatin vaikutusta on tutkittu myös ihmisillä. Jopa erittäin suuret 10 gramman annokset eivät ole saaneet aikaan mitään vaikutuksia. Elintarvikkeissa lisäaineena natriumglutamaattia on yleensä 0,5 g kiloa kohden.
Natriumglutamaatti voi harvoin aiheuttaa ns. kiinalainen ravintola -oireyhtymän, mikä ilmenee mm. päänsärkynä.
Natriumglutamaatin käyttö vähentää ruokasuolan käyttöä elintarvikkeissa noin kolmanneksella. Siksi sen poisjättäminen voi lisätä suolan määrää.
Käytettyjä lähteitä
Heinonen M. Ruoan lisäaineet ja terveys. Duodecim 2014;130:683–688
