Käypä hoito -suositus Pakko-oireinen häiriö (OCD)
- Potilasversio tulostettavassa muodossa (PDF)
- Patientinformation på svenska Tvångssyndrom
Uusi, suppea Käypä hoito -suositus Pakko-oireinen häiriö Pakko-oireinen häiriö (OCD) käsittelee pakko-oireiden tunnistamista ja hoitoa lapsilla, nuorilla ja aikuisilla.
Aiemmin pakko-oireisesta häiriöstä käytettiin myös nimitystä pakkoneuroosi.
Yleistä
Pakko-oireet alkavat tavallisimmin 9–14 vuoden iässä, mutta niitä voi olla jo ennen kouluikää. Erityisesti leikki- tai esimurrosiässä voi olla myös ohimeneviä pakkoajatuksia ja rituaaleja, mutta ne ovat osa normaalia kehitystä eivätkä vaadi hoitoa.
Pakko-oireisiin liittyy usein häpeää ja ahdistusta. Tämä saattaa vaikeuttaa sairauden tunnistamista. Pakko-oireinen henkilö saattaa olla työkykyinen, mutta oireet voivat vaikeutua vapaa-aikana ja vaikeuttaa arkea ja toimintakykyä huomattavasti.
Ilman hoitoa sairaus on pitkäaikainen.
Taustaa
Geneettisillä ja neurobiologisilla tekijöillä on sairauden synnyssä keskeinen merkitys, mutta kokemukset ja ympäristötekijät voivat laukaista oireita ja muokata oireita.
Suurin osa, noin 90 prosenttia potilaista, sairastuu elämänsä aikana johonkin toiseen psykiatriseen häiriöön, tavallisimmin masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön. Potilaan muut sairaudet tai lääkehoidot (esim. klotsapiini) voivat aiheuttaa tai provosoida pakko-oireita.
Diagnoosi
Lasten ja nuorten kohdalla on otettava huomioon ikä ja kehitysvaihe sekä niille tyypilliset ilmiöt. Tarvitaan systemaattinen ja laaja toimintakyvyn kartoitus, joka sisältää myös sukuanamneesin ja perhetilanteen kartoituksen.
Sen lisäksi, että oireista kysytään lapselta tai nuorelta, niistä tulisi kysyä myös hänen vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Arvio voidaan tehdä esimerkiksi neuvolassa, koulu- tai opiskeluterveydenhuollossa, perhe- tai terveyskeskuksessa. Arvioinnin tukena voidaan käyttää nuorilla pakko-oirekyselyä (OCI-R-mittari) .
Jos aikuisen potilaan oireet viittavat pakkoajatuksiin tai -toimintoihin, seulontakyselynä kannattaa käyttää OCI-R-mittaria . Se kartoittaa 18 kysymyksellään pesemistä, pakkoajatuksia, hamstraamista, järjestämistä, tarkastamista ja laskemista.
Sitä, kuinka vaikeita oireet ovat, voidaan arvioida kysymällä, kuinka paljon aikaa pakkoajatukset tai -toiminnot vievät tai kuinka useasti niitä esiintyy päivän aikana – taikka vaihtoehtoisesti, kuinka monta sellaista tuntia on päivässä, kun näitä ajatuksia tai toimintoja ei ole.
Pakko-oireisen häiriön tunnistamiseen ei tarvita laboratoriotutkimuksia.
Oireet
Tavallisimpia pakkoajatuksia ovat pelot tautien tarttumisesta tavallisessa kanssakäymisessä tai koskettaessa esineitä, pakonomainen epäily tai pelko vahingossa tehdyistä teoista (ovi on jäänyt lukitsematta tai uuni sammuttamatta), itsepäiset pelot sairauksista tai tarve pitää esineet tarkassa järjestyksessä.
Pakkotoiminnot ovat luonteeltaan toistuvaa käytöstä (esimerkiksi käsien pesu, esineiden järjestely, lukitsemisen tarkastaminen) tai mielessä tapahtuvaa toimintaa (esimerkiksi rukoilu, laskeminen, sanojen hiljainen toistelu).
Lapsilla yleisimmät pakkoajatukset liittyvät likaantumiseen, saastumiseen tai aggressiivisen käyttäytymisen pelkoon, huoleen itselle tai toisille aiheutuvasta vahingosta, symmetrian ja tarkkuuden tarpeeseeen tai huoleen oman kehon toimintojen asianmukaisuudesta. Tyypillisiä pakkotoimintoja ovat peseminen ja puhdistaminen, toistaminen, tarkistaminen, järjestely, laskeminen ja keräily.
Nuorilla seksuaalisuuden ja moraalisten kysymysten pohdinta ja niihin liittyvä ahdistus heijastuu myös tyypillisiin pakko-ajatuksiin. Pakkotoimintona niihin liittyy usein korostunutta tunnollisuutta ja tunnustamispakkoa.
Hoito
Lieväoireista ja keskivaikeaa häiriötä voidaan hoitaa tehokkaasti perusterveydenhuollossa. Myös lapsilla ja nuorilla hoito aloitetaan perusterveydenhuollossa tarvittaessa erikoissairaanhoidon avustuksella.
Ensisijaisia ovat psykososiaaliset hoitomuodot.
Kun lapsella tai nuorella todetaan pakko-oireita, potilasohjausta itse häiriöstä ja sen hoitovaihtoehdoista tulee antaa sekä lapselle tai nuorelle itselleen että hänen vanhemmilleen. Tässä voidaan käyttää apuna esimerkiksi Mielenterveystalon materiaaleja Lasten ahdistuksen omahoito-ohjelma ja Pakko-oireiden omahoito-ohjelma .
Lasten ja nuorten kohdalla vanhempien ja lähipiirin aikuisten osallistuminen hoitoon on hyödyllistä. Vanhemmat toimivat oman lapsensa valmentajina ja vahvistavat hänen motivaatiotaan ja sitoutumistaan hoitoon.
Lapsilla ja nuorilla kognitiivinen käyttäytymisterapia vähentää pakko-oireita. Lääkehoitoa voidaan käyttää yhdistettynä psykososiaaliseen interventioon, jos aktiivisella psykoterapeuttisella hoidolla ei ole saatu riittävää hoitovastetta 1–2 kuukaudessa. Alle kouluikäisillä lääkehoito on harvinaista.
Aikuisilla hoito valitaan yhteistyössä potilaan kanssa yksilöllisesti hänen tilanteensa mukaan. Terapia on ensisijainen hoitomuoto. Hoito voidaan aloittaa lääkehoidolla tai lääkkeen ja psykoterapian yhdistelmällä.
Lääkehoidon osalta löytyvät tarkemmat ohjeet eri ikäryhmien lääkehoidon aloituksesta ja hoidon kestosta Käypä hoito -suosituksesta (ks. taulukot Pakko-oireisen häiriön vaikeusaste ja keskeiset hoitomuodot aikuisilla ja Pakko-oireisen häiriön vaikeusaste ja keskeiset hoitomuodot lapsilla ja nuorilla ).
Kun aikuisen oireet ovat lieviä tai keskivaikeita ja toimintakyky on kohtalainen, riittävä hoitomuoto voi olla ohjattu omahoito tai esimerkiksi nettiterapia. Lisäksi voidaan tarjota lyhytpsykoterapiaa.
Jos aikuisten oireet ovat vähintään keskivaikeita, voidaan käyttää pitkää psykoterapiaa. Tämä toteutetaan Suomessa usein Kelan kuntoutuspsykoterapiana tai vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena.
Pakko-oireinen häiriö lukujen valossa
Pakko-oireisesta häiriöstä kärsii 1–3 % väestöstä.
Esiintyvyydessä on kaksi huippua: nuoruusiässä ja aikuisuuden kynnyksellä.
Lisätietoa aiheesta
- Terveyskirjasto: Pakko-oireinen häiriö
- Mieli ry: Pakko-oireinen häiriö
- Mielenterveystalo: Pakko-oirekysely
- Mielenterveystalo: Pakko-oireiden omahoito-ohjelma
Potilasversiossa mainitut organisaatiot antavat lisätietoa aiheeseen liittyen. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin Käypä hoito -toimitus ei vastaa muiden organisaatioiden antaman tiedon laadusta tai luotettavuudesta.
Tekijät
Potilasversion tekstin on Lääkäriseura Duodecimin Käypä hoito -suosituksen Pakko-oireinen häiriö (OCD) pohjalta kirjoittanut potilaiden osallisuutta tukeva toimittaja Kirsi Tarnanen.
Tekstin ovat tarkistaneet Käypä hoito työryhmän puheenjohtaja, psykiatrian professori kouluttajapsykoterapeutti, ylilääkäri Suoma Saarni HUS Aivokeskuksesta, Tampereen yliopistosta ja Päijät-Hämeen hyvinvointialueelta sekä Käypä hoito -toimittaja, ylilääkäri Tanja Laukkala Suomalaisesta Lääkäriseurasta Duodecimista, HUS Aivokeskuksesta ja Helsingin yliopistosta.
Vastuun rajaus
Käypä hoito -suositukset ja Vältä viisaasti -suositukset ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Suositukset toimivat lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen päätöksenteon tukena hoitopäätöksiä tehtäessä. Ne eivät korvaa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä.
