Lukijalle 2007

Tätä kirjaa on ollut hauska kirjoittaa. Ja pakko myöntää: pikkuisen tämä on herkistänytkin. Tarina alkaa syntymästä ja pikkuvauvoista. Ryhdyin työhön – ja olin hetkessä vanhempien maailmassa. Hui, mitä kaikkea vauvoihin liittyykään! Hurjat ensihetket, seuraavien vuorokausien vuoristoradat, imetysyritykset, rinnanpäiden kipeytymiset, pelot, onnenhetket ja epävarmuudet, jotka kietoutuvat toinen toisiinsa… Omat tunnelmat palasivat. Muistan tunnemyrskyt, mutta myös valtavan tiedon tarpeen. Olin ehkä tavallista avuttomampi – olinhan lähes kolmekymppinen nainen, eikä minulla ollut käytännön tuntumaa pikkuvauvoihin, saati lastenhoitoon. Lääkärin koulutuksesta oli ehkä jotain hyötyä, mutta oli siitä myös haittaa. Tiesin kammottavista sairauksista, mutta en paljonkaan terveistä lapsista.

Esikoiseni alkaa olla jo liian pitkänhuiskea mahtuakseen pää pystyssä vintin kirjoituskammiooni. Hän ja hänen nuoremmat sisaruksensa ovat opettaneet minulle paljon – varmaan enemmän kuin olisin mistään kirjasta voinut oppia. Silti minusta on ollut tärkeää tehdä tämä kirja. Nuoria vanhempia ei auta tieto, että kokemus opettaa. Halusin koota kirjan, jollaista olisin itse kaivannut.

En usko, että vanhemmuus olisi nykymaailmassa hukkunut jonnekin. Päinvastoin, nykyäidit ja nykyisät paneutuvat lapsensa hoitoon, kasvattamiseen ja suojelemiseen sekä virikkeiden hankkimiseen aktiivisemmin kuin todennäköisesti mikään varhempi ikäpolvi. Ongelma on vain siinä, että maailma on muuttunut niin nopeasti, etteivät omien vanhempien neuvot ole suoraan sovellettavissa nykymenoon. Ei enää uskota, että lapsen pitää saada maitoa – korkeintaan ja täsmällisesti – neljän tunnin välein tai että vain äiti kelpaa vauvan hoitajaksi. Toivoisinkin, että vanhempien lisäksi myös isovanhemmat löytäisivät tämän kirjan. Ehkäpä he kaikki intoutuisivat yhdessä pohtimaan, mitä nykyguruilta kannattaa oppia ja mitkä neuvot voisi unohtaa.

Tietokirjahan tämä kirja on, mutta halusin silti ladata mukaan myös hitusen myötätuntoa ja armoa. Liian moni lapsenhoitokirja luo haavekuvan, jossa päivällispöytään istuu ydinperheen pullantuoksuinen äiti, ahkera, lapsistaan kiinnostunut isä ja kaksi kaunista ja tervettä lapsukaista. Tosielämässä asiat eivät aina mene niin. Tulee pettymyksiä, riitoja, eroja, muuttoja, sairauksia. Mutta vaikeuksienkin keskellä voi kasvaa – ja on kasvettava, jos on pieni lapsi. Toivoisin teoksen antavan jotain maailman murjomallekin – ellei muuta, ainakin tietoa siitä, miksi hanskoja ei pidä lyödä tiskiin.

Olen ehkä turhaankin varonut lässytystä ja koettanut puhua aikuisille aikuisen tavoin. Eri asia on, että nykytiedon mukaan varhainen vuorovaikutus lapsen kanssa syntyy parhaiten, kun vanhempi korottaa ja pehmentää ääntään – siis lässyttelee. Niinhän on vaistomaisesti tehty ajasta aikaan.

Raskausajasta on tarjolla runsaasti tietoa, joten olen rajannut sen tästä kirjasta pois. Lapsen saaminen ei ole yhdeksän kuukauden projekti, vaan elinikäinen. Sitä paitsi raskaus on naisten juttu, kun taas minä halusin kirjoittaa tämän kirjan sekä isälle että äidille. Vain naiset kykenevät synnyttämään ja imettämään, mutta sekä miehet että naiset kykenevät rakastamaan ja kantamaan vastuuta. Niistähän kasvatuksessa on kyse. Omien lasteni loistavat isät ovat todistaneet sen paremmin kuin hyvin.

Olen koonnut uusinta asiantuntijatietoa lääketieteestä, psykologiasta, kasvatustieteestä, ravitsemustieteestä ja monelta muulta tieteenalalta. Kaikki on luonnollisesti suodattunut minun kauttani, osittain tietoisesti, osittain tiedostamattani. Mielipiteeni ja kokemukseni saattavat kuultaa läpi, vaikka mieluusti vannonkin näyttöön perustuvan tiedon nimiin.

Olin muutama vuosi sitten mukana kirjoittamassa sosiaali- ja terveysministeriön opasta, joka on toiminut hyvänä pohjana kootessani tätä kirjaa. Olen luonnollisesti hyödyntänyt myös kaikkea mahdollista kirjallisuutta ja kollega-apua. Kirjaani ovat kommentoineet – aakkosjärjestyksessä – lastenlääkäri, neonatologi Terhi Ahola, lastenpsykiatri Raisa Cacciatore, Kirkkohallituksen perheasiain toimiston johtaja Martti Esko, kehittämispäällikkö Tuovi Hakulinen-Viitanen Neuvolatyön kehittämis- ja tutkimuskeskuksesta, terveydenhuollon suunnittelija Lotta Hallström Suomen Punaisesta Rististä, siviilioikeuden professori Urpo Kangas, psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen, Monikkoperheet ry:n toiminnanjohtaja Ulla Kumpula, psykiatrinen erikoissairaanhoitaja Sirpa Kumpuniemi, Äimä ry:n puheenjohtaja Mervi Laaksonen, psykologian professori Paula Lyytinen, lastenpsykologi Riitta Martsola, hammaslääketieteen professori Jukka H Meurman, lastenneurologi, lastenpsykiatriaan erikoistuva lääkäri Kirsi Mustonen, projektikoordinaattori Minna Oulasmaa Väestöliiton Perheverkko-projektista, ylitarkastaja Marjaana Pelkonen sosiaali- ja terveysministeriöstä, Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton toiminnanjohtaja Heljä Sairisalo, lastenlääkäri, ennaltaehkäisevän työn ylilääkäri Outi Strid ja Adoptioperheet ry:n toiminnanjohtaja Anu Uhtio. Toimittaja Kaija Valkoselta olen saanut korvaamatonta apua tyyliseikoissa, ja kälyni Sirpa Hermanson on antanut hyödyllisiä arvioita käsikirjoituksesta. Olen kaikille todella kiitollinen.

Koskelan Vilhoa mukaillen kannatan ajatusta, että "asialliset neuvot kuunnellaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat." Ellun kanat elelevät vaistojensa varassa, eivätkä murehdi turhia. Toivottavasti tämä kirja kaikkine tietoineen, lomakkeineen ja näkökohtineen ei vie lukijalta uskoa itseensä, vaan paremminkin vahvistaa sitä.

Kevätauringon paisteessa, Espoossa 2007

Elina Hermanson

Lukijalle 2012

Lääketieteessä moni asia ehtii muuttua viidessä vuodessa. Sen jälkeen kun Lapsiperheen oma kirja – Terveys syntymästä kouluikään -kirja julkaistiin, rokotusohjelmaan on lisätty rokotukset rotavirusripulia ja pneumokokkia vastaan. D-vitamiinia suositellaan entistä painokkaammin. Kasvukäyrät, joiden mukaan suomalaislasten kasvua arvioidaan, on uusittu. ADHD:n lääkityskokeilua ehdotetaan nykyisin psykososiaalisten tukien ohella heti, kun diagnoosi on varmistunut. Toisaalta allergioihin suhtaudutaan yhä maltillisemmin ja välttämisen sijaan painotetaan rohkeammin, että lapsen on hyvä altistua monenlaisille tavallisen elämän pöpöille.

Viidessä vuodessa minäkin olen – noh, viisi vuotta kokeneempi. Olen tavannut valtavan määrän lapsiperheitä ja kuullut kymmeniä kertoja joitakin pohdintoja, joita en aiemmin ymmärtänyt käsitellä. Kuvittelen yhä paremmin tietäväni, minkälaisiin asioihin nuoret vanhemmat haluavat kuulla vastauksen. Olen myös itse oppinut joitakin asioita: Esimerkiksi unesta ja sen merkityksestä tiedän nyt asioita, jotka mielestäni monen muunkin olisi hyvä tietää. Niinpä olen muuttanut monta sellaistakin lukua, jossa kehitys ei ole tuonut uusia suosituksia. Olenpa vain itse sisäistänyt asiat uudella tavalla.

Sain tähän painokseen arvokasta apua dosentti Mikael Kuituselta, dosentti Outi Mäkitieltä ja LT Outi Saarenpää-Heikkilältä. Suuret kiitokset heille!

Kesäkuussa 2012

Elina Hermanson