Näkökyky kehittyy vähitellen, ja sen kehitys on riippuvainen aivojen samanaikaisesta kehittymisestä. Virheetön toiminta edellyttää monimutkaisen kokonaisuuden saumatonta yhteispeliä: silmän, näköaivokuoren, niiden välisten ratojen ja silmän liikkeistä vastaavien hermojen sekä silmälihasten on oltava kunnossa. Jotta lapsi oppisi näkemään parhaalla mahdollisella tavalla, molempien silmien tulisi välittää aivojen näköalueelle yhtäläinen näköhavainto alusta alkaen.

Hyvä näkökyky on keskeinen tekijä kasvavan lapsen kehitykselle. Jos toisen silmän aivoihin välittämä kuva on syystä tai toisesta epätarkka, seurauksena voi olla palautumaton näön alenema, niin sanottu toiminnallinen heikkonäköisyys.

Jo kohdussa sikiö aistii valoa. Vastasyntyneen näköaistimus on vielä epätarkka, ja hänen on myös vaikeaa hallita silmiensä liikkeitä. Tarkin näkökenttä on 20–30 senttimetrin päässä.

Kehitys on kuitenkin nopeaa: kaksiviikkoinen lapsi ottaa jo katsekontaktin, ja kahden–kolmen kuukauden iässä hän pystyy liikuttamaan silmiään sekä pysty- että vaakasuunnassa. Puolivuotiaana sekä näkö että silmien liikkeet ovat hyvin kehittyneet. Lapsi seuraa ympäristöään ja tunnistaa tutut esineet etäämmältäkin, ja hänen silmänsä kykenevät mukautumaan eri etäisyyksille. Paitsi näön tarkkuus myös näkökenttien laajuus paranee: puolivuotias kiinnittää huomionsa näkökentän laitaosiin ilmaantuviin esineisiin. Hän kykenee seuraamaan katseellaan pieniäkin liikkuvia kohteita.

Näköjärjestelmä on muovautuvuutensa vuoksi altis häiriötekijöille koko ensimmäisen elinvuosikymmenen ajan. Normaalin näönkehityksen kannalta kriittisin ajanjakso on alle kolmen kuukauden ikä. Näkemistä haittaavat sairaudet, kuten synnynnäinen kaihi, pitäisi havaita ja hoitaa noin kahden kuukauden ikään mennessä. Muihin normaalin näönkehityksen häiriöihin voidaan hoitotoimenpiteillä vaikuttaa noin kahdeksan–kymmenen vuoden ikään saakka, ei enää sen jälkeen.

Näköhäiriö voi aiheuttaa lapselle toisinaan levottomuutta tai ylivilkkautta. Neuvolahenkilökuntaa onkin ohjeistettu tutkimaan näkö aina, kun epäillään erityisvaikeuksia.

Näön seulonta

Usein ajatellaan, että näön tutkiminen on samaa kuin näön tarkkuuden tutkiminen. Neuvolassa näköä ja silmiä tutkitaan kuitenkin myös muin tavoin. Terveydenhoitajille ja lääkäreille on annettu yksityiskohtaiset ohjeet siitä, mitä tutkitaan missäkin iässä.

Pelkästään tarkkailemalla silmissä saattaa havaita poikkeavuutta. Toinen silmä voi olla toista pienempi, mustuainen voi olla poikkeavan muotoinen tai kokoinen, tai silmien liikkeet voivat olla poikkeavia. Nystagmus eli silmävärve tarkoittaa, että silmä värisee, katse ei pysy paikoillaan. Joskus lapsi pitää päätään epätavallisessa asennossa, että näkisi paremmin.

Kaihilla tarkoitetaan, että silmän linssi on samentunut. Tätä ei tarkkailija tavallisesti näe paljaalla silmällä, mutta asiaa voi tutkia valokuvista, jos kuvaa otettaessa on käytetty salamavaloa suoraan kameran päältä. Punaiset silmät ovat silloin terve merkki! Neuvolassa asiaa tutkitaan osoittamalla valoa suoraan lapsen silmiin; tutkijan pitää olla aivan suoraan valonlähteen takana. Puhutaan punaheijasteesta, joka normaalisti on kirkkaan oranssin punainen. Tummaihoisen lapsen punaheijaste on tummempi verkkokalvon alaisesta runsaasta pigmentistä johtuen

Synnynnäisen kaihin hoitotulokset riippuvat vahvasti siitä, onko leikkaus voitu ajoittaa kahteen ensimmäiseen elinkuukauteen. Myös verkkokalvosyövän hoitokeinot ovat kehittyneet, ja lapsi säästyy usein silmän poistolta, mikäli tämä äärimmäisen harvinainen tauti havaitaan riittävän ajoissa.

Näön tarkkuutta mitataan lapsen yksilöllisestä kehityksestä riippuen kolmen–neljän vuoden iässä käyttämällä erilaisia kuviotestejä. Sitä nuorempien näön tarkkuutta voidaan arvioida tarkkailemalla lapsen käyttäytymistä ja näönvaraista toimintaa, erityisesti silmien kohdistamista ja kohteen seuraamista. Aikuisen normaalia näöntarkkuutta ilmaistaan luvulla 1,0. Sitä pienempi luku tarkoittaa heikompaa näöntarkkuutta. Esim. lentäjiltä edellytetään puolestaan tavallista parempaa näöntarkkuutta. Lapsen näöntarkkuus kehittyy vähitellen. Niinpä kolme–neljävuotiaan odotetaan näkevän tarkkuudella 0,5.

Peittokokeessa lasta pyydetään katsomaan tutkijan kädessä olevaan kynälamppuun tai pieneen kuvaan. Toinen silmä peitetään pahvilapulla. Jos peittämätön silmä tekee korjausliikkeen joko sisältä ulos tai ulkoa sisään, kyseinen silmä karsastaa. Jos mitään liikettä ei tapahdu, silmät eivät karsasta. Jos peitettynä ollut silmä tekee peiton poistamisen jälkeen korjausliikkeen, kysymyksessä on piilokarsastus.

Merkittävää on, miten pysyvää karsastus on. Ajoittaisella karsastuksella ei ole suurta väliä. Toisaalta pienikulmainenkin karsastus voi aiheuttaa suuren heikkonäköisyyden, jos se on jatkuva. Piilokarsastus ei aiheuta toiminnallista heikkonäköisyyttä, mutta voi suurikulmaisena ja -oireisena vaatia leikkaushoitoa. Oireeton pienikulmainen piilokarsastus ei edellytä jatkotutkimuksia.