Vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan. Silloin, kun uhat eivät vielä ole toteutuneet, niistä ei kannata lapselle kertoa. Omaa ahdistusta ei pidä purkaa lapseen. Toisaalta väistämättömät asiat on syytä kertoa totuudenmukaisesti. Kun miettii, kertoako vai ei, voi pohtia helpottaako kertominen lapsen oloa. Jos asian tietäminen ei liity suoraan lapsen elämänpiiriin ja se lisää lapsen epävarmuutta tulevaisuudesta, asiaa ei ehkä kannata kertoa.

Lapsi aistii kodin jännittyneen ilmapiirin herkästi. Syy vanhempien stressiin kannattaa selittää: "Emme ole vihaisia sinulle. Meillä on huolia siitä riittävätkö rahat (tai me olemme riidelleet, mutta yritämme sopia asian). Sinun ei tarvitse asiasta välittää eikä syy ole sinun. Me molemmat rakastamme sinua."

Perheiden koettelemuksista läheisen ihmisen kuolema lienee suurimpia. Vuosia uskottiin, ettei lapselle kannattaisi selittää kuolemaan liittyviä tosiasioita. Nyt tiedetään, että ellei vanhempi kerro totuutta rehellisesti ja lapsen kehitystasoon soveltuvalla tavalla, lapsen mielikuvitus saattaa muodostaa tarinan, joka on jopa pelottavampi ja hämmentävämpi kuin totuus.

Kuoleman ymmärtäminen kehittyy kielen ja ajattelun kehityksen rinnalla. Ensimmäiset kokemukset kuolemasta voivat olla esimerkiksi kuolleita hyönteisiä. Noin kaksivuotiaana lapsi käsittää kuoleman, mutta vain väliaikaisena poissaolona. Alle viisivuotias ei ymmärrä sanojen ei koskaan ja aina täyttä merkitystä eikä siis kuoleman peruuttamattomuutta.

Pieni lapsi ajattelee hyvin konkreettisesti, kuva- tai kukkaiskieltä hän ei ymmärrä. Ei pidä kertoa, että "isä on mennyt pois", jos isä on kuollut. Ei pidä myöskään puhua "poisnukkumisesta", sillä sen seurauksena lapsi saattaa alkaa pelätä jonkin muunkin kuolevan nukkuessaan.

Alle kouluikäisen maailma on hyvin itsekeskeinen, ja hän uskoo pystyvänsä vaikuttamaan merkittävästi tapahtumiin. Magiausko on yleistä: lapsi voi luulla sairastuttaneensa tai tappaneensa toisen ihmisen sillä, että on joskus toivonut tälle jotakin pahaa tai tämän kuolevan.

Lapsen kannalta on tärkeintä, että hän saa tuntea olonsa niin turvalliseksi kuin mahdollista. Myös lapsen suru pitää hyväksyä, ja antaa hänen suruprosessilleen aikaa.