Etusivu » Autoimmuuninokkosihottuma

Autoimmuuninokkosihottuma

Lääkärikirja Duodecim
17.8.2014
iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäri Anna Hannuksela-Svahn

Autoimmuuninokkosihottumalla tarkoitetaan pitkäaikaista (yli 6 viikkoa kestänyttä), tuntemattomasta syystä johtuvaa ja yleensä vaikeaoireista nokkosihottumaa, johon saattaa liittyä turvotusta (angioedeemaa, ks. «Angioedeema ("allerginen turvotus")»1) ja joka reagoi huonosti antihistamiineihin ja muihin tavanomaisiin allergialääkkeisiin. Autoimmuuninokkosihottumaa katsotaan olevan 30–60 %:lla kaikista pitkäaikaisista (kroonisista) nokkosihottumista, joiden syy ei ole tiedossa. Tautia on eniten työikäisillä aikuisilla. Oireet rauhoittuvat itsestään yleensä 2–5 vuodessa. Vuoden kuluttua on 30–50 % potilaista oireettomia, mutta joka kymmenennellä voi tauti jatkua yli viisi vuotta.

Oireet

Autoimmuuninokkosihottuma alkaa samaan tapaan kuin muutkin krooniset nokkosihottumat. Osalla potilaista oireet alkavat äkillisesti, osalla ne lisääntyvät hitaasti viikkojen kuluessa. Paukamia esiintyy päivittäin tai lähes päivittäin. Niitä on yleensä sekä vartalolla että raajoissa. Yksittäiset paukamat häviävät tai ainakin vaihtavat paikkaa päivittäin. Suurella osalla potilaista on paukamien lisäksi 1–3 vuorokautta kestäviä turvotuksia etenkin kasvoissa, kielessä tai muualla suun alueella tai raajoissa. Kutina on yleensä kohtalaista tai voimakasta. Joillakin turvotukset ovat pääoire, harvoilla ainoa oire.

Oireilu lisääntyy kuukausien kuluessa. Antihistamiinit auttavat vain vähän. Potilaalla on tuskainen olo jatkuvan kutinan ja paukamoinnin sekä tiheästi esiintyvien turvotusten takia. Joillakin on myös vatsakipua ja ripulipuuskia. Kuumetta ei yleensä ole. Hengenahdistusta ei esiinny eikä potilaan mahdollisesti sairastama astma pahennu. Niveliä voi särkeä.

Taudin toteaminen

Autoimmuuninokkosihottuman diagnoosi perustuu tautihistoriaan, iho-oireisiin ja potilaan tutkimiseen vastaanotolla. Samanaikainen muu systeemisairaus tai allergia on hyvin harvoin nokkosihottuman taustalla. Laboratorio-, allergia-, koepala- ja kuvantamistutkimuksia otetaankin nokkosihottumaa sairastavalta potilaalta vain, jos sairaushistoria tai tutkimuslöydökset herättävät lääkärissä epäilyn liitännäissairaudesta tai jos potilaan taudinkuva on epätavallinen.

Autoimmuuninokkosihottuman mekanismiksi esitetään tavallisesti veressä kiertäviä, elimistön omia valkuaisia vastaan kehittyneitä vasta-aineita, jotka vapauttavat histamiinia. Puhutaan autovasta-aineista tai autoimmuuni-ilmiöstä (ks. «Autoimmuunisairaudet»2). Joillakin ihmisillä on näitä autovasta-aineita luontaisestikin ilman, että heillä olisi niistä oireita. Autovasta-aineita on yritetty tutkia mittaamalla histamiinin vapautumista basofiileista tai tekemällä ihonsisäinen pistotesti omalla seerumilla; menetelmät eivät kuitenkaan ole standardisoituja, tulosten tulkinta on epävarmaa eikä tulos ennusta taudin käyttäytymistä.

Itsehoito

Autoimmuuninokkosihottumaa voi yrittää hoitaa muiden nokkosihottumien tapaan antihistamiineilla. Infektiot, tulehduskipulääkkeet, unen vähyys, voimakas fyysinen rasitus ja alkoholi voivat laukaista nokkosihottuman. Hyvästä hammasterveydestä on tärkeä huolehtia. Erityisruokavalioihin on harvoin aihetta ja niistä on syytä aina keskustella lääkärin kanssa.

Milloin hoitoon?

Yli 6–8 viikkoa kestävät nokkosihottumat kuuluvat lääkärin selviteltäviksi. Tutkimuksiin on hakeuduttava aikaisemmin, jolleivät antihistamiinit auta riittävästi. Äkillisten voimakkaitten kielen ja suun turvotusten takia on hakeuduttava päivystyspisteeseen.

Lääkärin keinoja oireiden lievittämiseksi on suurentaa väsyttämättömän antihistamiinin desloratadiinin tai levosetiritsiinin annosta kaksinkertaiseksi, joskus jopa nelinkertaiseksi, tai aloittaa rinnalle toinen väsyttämätön antihistamiini. Jos tästä ei ole apua, kokeillaan antihistamiinin rinnalla leukotrieenireseptorin salpaaja -lääkettä, montelukastia (10 mg kerran päivässä), tai H2-salpaajaa, ranitidiinia (150 mg kahdesti päivässä). Lääkäri voi määrätä voimakkaisiin nokkosihottumalehahduksiin 1–2 viikon kestävän kortisonitablettikuurin. Erikoislääkärin käytettävissä on lisäksi muita kutinaa tai tulehdusta hillitseviä lääkkeitä kuten doksepiini, dapsoni, hydroksiklorokiini, sulfasalatsiini ja siklosporiini. Erityistapauksissa voidaan kokeilla immunoglobuliini E:n vasta-ainetta, omalitsumabia.

Mikään hoidoista ei vaikuta taudin kestoon, mutta ne lievittävät oireita. Hoidon tavoite onkin oireiden kanssa pärjääminen, kunnes autoimmuuninokkosihottuma rauhoittuu omia aikojaan yleensä muutaman vuoden kuluessa. Lääkitystä ryhdytään purkamaan vasta kun nokkosihottuma on ollut oireeton kolmen kuukauden ajan. Väsyttämätön antihistamiini puretaan viimeisenä.

Ehkäisy

Tautia ei voi ennakoida tai ehkäistä.

Lisätietoa nokkosihottumasta

Käytettyjä lähteitä

Hannuksela M. Autoimmuuninokkosihottuma. Duodecim 2007;123(13):1597–601 «http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo96587.pdf»1.

de Silva NL, Damayanthi H, Rajapakse AC ym. Leukotriene receptor antagonists for chronic urticaria: a systematic review. Allergy Asthma Clin Immunol 2014;10(1):24. «PMID: 24817895»PubMed

Bernstein JA, Lang DM, Khan DA ym. The diagnosis and management of acute and chronic urticaria: 2014 update. J Allergy Clin Immunol 2014;133(5):1270-7. «PMID: 24766875»PubMed

Maurer M, Rosén K, Hsieh HJ ym. Omalizumab for the treatment of chronic idiopathic or spontaneous urticaria. N Engl J Med 2013;368(10):924-35. «PMID: 23432142»PubMed

Zuberbier T, Aberer W, Asero R ym. The EAACI/GA(2) LEN/EDF/WAO Guideline for the definition, classification, diagnosis, and management of urticaria: the 2013 revision and update. Allergy 2014;69(7):868-87. «PMID: 24785199»PubMed