Etusivu » Kulttuuri pidentää ikää » Huolehtimiskulttuurista

Huolehtimiskulttuurista

Kulttuuri pidentää ikää
27.3.2013
Markku T. Hyyppä

Suomalainen on muuttanut kaupunkiin ja jättänyt taakseen maaseudun kyläidyllin. Muutos tuntuu sosiaalisissa suhteissa, sillä maaseudulla elämässä selviäminen on riittänyt, kun taas urbaani elämä perustuu kovaan keskinäiseen kilpailemiseen. Kansallinen yksin pärjäämisen eetos on kummankin elämänmuodon takana. Nykyään se saa tukea markkinavetoisesta elämäntavasta, jossa pyritään paremmaksi yksilöksi kuluttamalla mahdollisimman paljon. Myös kulttuuria pitäisi kuluttaa.

Yksilöllisyyden tartunta on levinnyt lännestä, mutta itä antaa sille oman boosterinsa. Suomalais-kansallinen yksin pärjääminen istuu hyvin individualismin ideologiaan. Läntiseen huippuyliopistoon siirtynyt kiinalainen professori kertoi haastattelussa saamastaan itämaisesta kasvatuksesta kunnioittavasti ja hyväksyvästi. Hänen vanhempansa olivat vaatineet ehdotonta tottelemista, jatkuvaa ponnistelua, läksyjen lukemista ja parhaiten tenttimistä. Professorin vanhemmat hyväksyivät vain huipputulokset parhaista parhaimpana. Kertoja ei lainkaan kritisoinut itämaisen kasvatuksensa autoritaarisuutta vaan suositteli sitä muillekin. Kiinassa se näyttää olevan maan tapa ja näyttää leviävän Suomeen kovaa vauhtia.

Yhdistettynä yksin pärjäämisen ihannointiin kiinalainen täydellisyyteen pyrkiminen aiheuttaa henkisiä vammoja. Lapsen sosiaalistuminen kärsii tai jää kehittymättä. Aika ei kerta kaikkiaan riitä muiden ihmisten huomioimiseen. Pystyykö kiinalaisen ankaran kasvatuksen ja kilpailun koulima lapsi lämpimiin ihmissuhteisiin? Ainakin vanhenevista vanhemmistaan kiinalainen on huolehtinut aikaisemmin. Huolehtiiko enää?

Vanha maaseutuelämä voisi olla vaihtoehto urbaanille yliyksilöllistämiselle ja kiinalaiselle täydellisyyteen pakottamiselle. Maaseudulla lapsella oli mahdollista kasvaa yhteiselämään aivan toisella tapaa kuin nykyaikana kaupungissa, vaikka lasten kasvatusmenetelmissä oli vakavia puutteita. Parhaimmillaan kyläyhteisö ohjasi sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen, vaikka se pyrki kontrolloimaan kanssaihmisten käytöstä. Suomalaisessa kylässä jokainen tunsi toisensa. Lapset tiesivät ne aikuiset, joihin saattoi luottaa. Eipä tarvinnut kouluun saattajaa, ei harrastuksiin kuljettajaa eikä kotiin noutajaa. Koululuokassakin oli huonompia ja parempia suorittajia, mutta ihmisinä samanarvoisia. Kaikkien lasten kanssa leikittiin. Ehkä tämä on nostalgiaa, mutta minun kouluissani ketään ei kiusattu. En tuntenut yhtään koulukiusaajaa opintielläni kansakoulusta yliopiston loppututkintoon. Mistä niitä nyt kasvaa? Ei kai vain urbaanista toisten nujertamisesta, johon vanhemmat kasvattavat lapsiaan vauvasta lähtien.

Kaupunkilaistumisesta huolimatta Suomi on vielä neitseellinen suurkaupunkilaisten eloonjäämistaisteluihin verrattuna. Meillä ei ole urbaania kulttuuria, sillä eihän Suomessa ole suurkaupunkeja. Itse asun Tukholmassa, jonka asukkailla on suurkaupungin tavat ja tottumukset, niin pahassa kuin hyvässä. Helsinki ei ole lähelläkään Tukholmaa, mitä elämänmenon urbaanisuuteen tulee. Muut Suomen kaupungit ovat vasta irtoamassa maaseudun vanhasta elämäntavasta. Se on etu, jota pitää vaalia, eikä pidä antaa periksi kiinalaiselle menetelmälle, jossa huipputulokset saavutetaan valtavalla prässillä. Monet eivät sitä kestä vaan sortuvat matkalle. Kuten itäsaksalaisesta ja sitä kopioineesta Suomen huippu-urheilusta tiedämme, päämäärä pyhittää keinot. Oppimistulosten saavutusta tehostetaan kemiallisilla aineilla, kun vaatimistasoa ei muuten saavuteta. Aivoja aletaan virkistää keinotekoisesti. Aivotutkimus ei tunne tehostusmenetelmiä, joilla ei olisi haittavaikutuksia. Niistä vakavimmat johtavat luhistumiseen.

Yhteisöllisyyden mureneminen näkyy maaseudulla koulujen lakkauttamisena ja kaupungeissa yksityistämisenä. Ruotsissa yksityiset vapaakoulut ovat ajautuneet kansanvälisten sijoitusyhtiöiden omistukseen. Suomessa ei vielä ole tällaista menoa, mutta merkit yksityiskoulujen perustamisesta ovat ilmassa. Molemmissa maissa hallitukset ovat mieltyneet yksityistämiseen. Se koskee koulujakin. Miten koulumuoto vaikuttaa lapsen sosiaalistumiseen? Siten, että yksityiset koulut toimivat markkinatalouden ehdoin ja kannustavat yksilöllisiin suorituksiin. Jotta koulu olisi tuottava, sen pitää tuottaa tehokkaita ja omillaan pärjääviä yksilöitä. Markkinavoimat vaativat rahoiksi muutettavia tuloksia. Yksityisessä koulussa yhteisöllisyys, toisten huomioiminen, solidaarisuus, tasa-arvoisuus, suvaitsevuus ja kanssaihmisyys voivat jäädä toisarvoiseen asemaan suorituskeskeisyyttä korostettaessa. On suuri vaara, vaikkei ehkä välttämättömyys, että sijoitusyhtiön yksityisessä koulussa ei opita sosiaalistumaan. Siksi kannatan lämpimästi vanhaa suomalaista ja tasa-arvoista peruskoulumallia, josta pieni kunnallinen kyläkoulu on hieno esimerkki. Näitä kouluja pitäisi perustaa kaupunkeihinkin, sillä pienessä korttelikoulussa lasten olisi hyvä olla ja varttua.

"Maaseutua ei voi tuoda", vanha mainos kertoo harmaan ladon seinällä. Eipä niin, mutta kyläkulttuurin sosiaalisesta pääomasta voisi lohkaista jotain kaupunkien ja kaupunkilaisten hyvinvointiin. Vanhassa suomalaisessa kyläkulttuurissa talkoot olivat normaalia yhteisöllistä toimintaa. Naapuria ja kyläkoulua autettiin. Tuttavien lisäksi kulkumiehet saattoivat osallistua koulun talkoisiin. Rahaa ei talkoissa liikutella, eikä kukaan talkoovieras sellaista kuvittelekaan.

Kylä- tai korttelikoulujen yhteisöissä lapset voisivat oppia talkooperinteen, jossa kaikki nuoret ja vanhat osallistuivat kykyjensä ja voimiensa mukaan yhteisiin hankkeisiin.

Lasten syrjäytyminen on yksi talkootoiminnan ongelmista. Lapset ja aikuiset elävät omaa elämäänsä, sillä ikäluokkien erottelu kuuluu urbaaniin elämäntapaamme. Lasten mukaan ottamiselle ei kuitenkaan ole käytännöllisiä esteitä, vaan esteet ovat ajattelussamme, joka suosii yksilöllisyyttä ja vierastaa yhteisöllisyyttä. Vaikka perinteinen kyläkulttuuri on takanapäin, siitä kannattaisi omaksua me-henkisyyttä, joka läpäisee ikäluokat. Varhaislapsuudesta saakka lapset pitäisi ottaa mukaan yhteisiin harrastuksiin, kulttuuritapahtumiin, naapureissa ja tuttavissa vierailuihin ja virallisiin tilaisuuksiin.

Esimerkkinä käyttämässäni suomenruotsalaisessa elämäntavassa lapset osallistuvat varhaislapsuudesta lähtien vanhempiensa mukana eri tilaisuuksiin. Lapsia ei yleensä jätetä hoitajan huomaan, kun vanhemmat lähtevät kyläilemään tai juhlimaan, vaan heidät otetaan mukaan. Joskus lastenhoitajaksi hankitaan lapselle tuttu täti, joka usein tulee vapaaehtoisryhmästä. Kun tuttu Folkhälsanin täti tulee lastenhoitajaksi, lapsetkin virkistyvät ja ovat mielissään, sillä lapsille tuttu täti tuo vaihtelua perhe-elämään. Klassisessa kyläyhteisössä naapurin täti tuli lastenhoitajaksi, eikä se herättänyt ahdistusta hoidettavissa, vaan päinvastoin he ilahtuvat vaihtelusta.

Kaupunkilaiskokemukseni mukavista Folkhälsanin tädeistä painui pysyvästi mieleeni, ja aikuistuneet lapsenikin muistelevat heitä mielihyvällä. Koulussa toimin klasspappana eli luokan vanhempana. Kouluvaarit ja -mummot ovat uusin suomenruotsalainen koulumaailman aluevaltaus. Se on onneksi siirtynyt suomenkielisellekin puolelle. Ikäluokkien yhteisöllisyys on tavoittelemisen arvoinen seikka, josta seuraa kaikille osapuolille pelkkää hyvää. Kyse on huolehtimiskulttuurista, joka on peruskulttuurin arvokkaimpia ilmentymiä.