Yhdysvaltalainen meteorologi Cleveland Abbe (1838–1916) tuli tunnetuksi luomastaan säähavaintoasemien verkosta, kehittämistään säätilan mittauspalveluista ja päivittäisistä sääkartoista. Helmikuusta vuodesta 1871 lähtien hän antoi Yhdysvaltojen eri kolkkiin virallisen sääennusteen, joka ilmeisesti piti useimmiten ainakin sateen todennäköisyyden suhteen paikkansa, sillä häntä kutsuttiin nimellä Vanha Todennäköisyys (Old Probability). Abbe siis toimi luotettavasti, kuten kuuma lähde Vanha Uskollinen (Old Faithful) suihkuaa vettä säännöllisin väliajoin Yellowstonen kansallispuistossa. Vielä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa ihmiset luottavat meteorologeihin enemmän kuin muuhun mediasta pulppuavaan uutisvirtaan.

Saadakseen ajallisesti täsmällistä tietoa mantereen eri kolkista sääennusteitaan varten Abbe jakoi Yhdysvallat aikavyöhykkeisiin. Näitä aikavyöhykkeitä oli neljä. Abbe julkisti ne 28 sivun mittaisessa raportissaan (Report on Standard Time to the American Meteorological Society) vuonna 1879. Tämä jako aloitti debatin aikavyöhykkeiden tarpeesta ja poiki Pohjois-Amerikassa liikennöivien rautatieyhtiöiden aikatauluihin 1 tunnin levyisten aikavyöhykkeiden käytön.

Hieman aiemmin, vuonna 1876, skotlantilainen insinööri Sandford Fleming (1827–1915) myöhästyi junasta, Irlannissa. Aikatauluun oli painettu iltapäivän aika, vaikka juna ohitti aseman aamupäivällä. Tämä sattuma kirvoitti hänet kirjoittamaan muistion (Terrestrial Time), jossa hän kaavaili maapallolle 24 tunnin kellon, joka sijaitsisi maan keskipisteessä mutta joka ei ollut sidottu mihinkään meridiaaniin. Aikavyöhykkeitä ei ehdotuksessa siis vielä tässä vaiheessa ollut. Ajatus maailmankellosta jäi hautumaan.

Jokaisella rautatieyhtiöllä oli tuolloin oma aikansa, jonka määritti yhtiön pääkonttorissa tai päärautatieasemalla noudatettava aika ja jota noudatettiin kaikilla yhtiön rataosuuksilla. Vilkkaimmissa solmukohdissa liikennöi useita rautatieyhtiöitä, joten niissä oli jokaisella yhtiöllä omat kellonsa, jonka mukaan junat kulkivat. Fleming työskenteli Kanadassa rautatieinsinöörinä ja halusi junilleen täsmälliset aikataulut. Tammikuussa vuonna 1879 Fleming luki Torontossa kuulijoilleen tästä esityksensä (Absolute Time) ja kuukauden kuluttua vielä toisen (The Selection of a Prime Meridian). Niissä hän ehdotti käytettäväksi 24 aikavyöhykettä, joilla vihdoin oli kiintopiste mutta joka tosin oli surrealistisen käsittämätön, kosmisen ajan alainen 180. pituuspiiri. Kesäkuussa vuonna 1879 Britannian hallitus innostui näistä Flemingin Torontossa pitämistä esityksistä ja lähetti ne 18 valtiolle tutustumista varten. Marssi kohti maapallon aikavyöhykkeitä oli alkanut.

Toistuvat yhteentörmäykset olivat jo vuonna 1872 johtaneet Yhdysvalloissa rautateille aikatauluja suunnittelevan konvention (Time Table Conventions) perustamiseen. Sen tarkoituksena oli varmistaa, ettei liiketoiminta kärsisi näistä onnettomuuksista. Vuonna 1881 rautateiden ylitarkastajat suostuivat siihen, että konvention sihteerinä toiminut William Frederick Allen (1846–1915) ottaisi Dowdin jättämän ehdotuksen uudelleen tarkasteltavaksi. Allen, jonka vastuulla oli myös reittioppaan (Travellers' Official Guide to the Railways) laatiminen, ehdottikin rautateiden käytössä olleiden 50 paikallisajan korvaamista viidellä aikavyöhykkeellä. Pian tämän jälkeen, lokakuussa vuonna 1883, Yhdysvaltojen suurimmat rautatieyhtiöt päättivät Chicagossa pitämässään kokouksessa, että Greenwichin meridiaani on maailmankellon kiintopiste ja että rautateillä otetaan käyttöön neljä aikavyöhykettä. Aikavyöhykkeet perustuivat edelleen siihen, mitä Dowd oli alun perin ehdottanut, mutta poikkesivat niistä hieman sen jäljiltä, kun Abbe, Fleming ja Allen olivat niitä muovanneet käytännön tarpeisiin perustaen ne rautatieasemien sijaintiin. Nämä kolme tulisivat olemaan läsnä myös kansainvälisessä meridiaanikonferenssissa (International Meridian Conference, IMC).