Aikavyöhykkeet otettiin käyttöön rautateillä marraskuussa vuonna 1883, kuukausi ennen kuin IMC-konferenssin kutsut lähetettiin matkaan. Näin Yhdysvalloissa oli rautateillä käytössä useampi aikavyöhyke rinnakkain. Rautatieläisillä oli kuitenkin arvovaltaisia vastustajia. Päätös tyrmättiin sekä laivaston että tähtitieteen taholta.

Sekä Yhdysvaltojen laivaston tähtitornin johtaja John Rodgers (1812–1882) että Britannian kuninkaallinen tähtitieteilijä, Greenwichin tähtitornin johtaja George Airy (1801–1892) kyseenalaistivat rautatieläisten päätöksen. Heidän mielestään ihmisten ei tarvinnut luopua paikallisajasta. Motiivina tähän saattoi olla se, että molemmat olivat mukana liiketoimissa, joilla yhä paikallisaikaa noudattaviin kaupunkeihin toimitettiin aikamerkkipalveluita. Näihin liiketoimiin kuuluivat myös Atlantin valtameren pohjaan lasketut lennätinkaapelit, joita pitkin tieto kulki Greenwichin tähtitornista Bostoniin Yhdysvaltoihin.

Näiden valtamerikaapelien tekniseen suunnitteluun ja merelle laskuun osallistui pohjoisirlantilainen fyysikko William Thomson (1824–1907) eli lordi Kelvin, joka matematiikan avulla laski täsmälleen lämpötilan absoluuttisen nollapisteen. Thomson oli läsnä myös IMC-konferenssissa, vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin, muttei ollut siellä virallisen delegaation edustajana. Rodgers kuoli kaksi vuotta ennen IMC-konferenssia, jossa hänen pikkuveljensä Christopher Raymond Perry Rodgers (1819–1892) tulisi toimimaan puheenjohtajana. Airyn viranseuraaja John Couch Adams (1819–1892) puolestaan kuului Britannian delegaatioon.

Ihmiset myös valittivat, että miksi heidän täytyy syödä, nukkua, tehdä työtä ja jopa mennä naimisiin rautateiden pillin, rautatieajan, mukaan. Tästä huolimatta jo maaliskuussa vuonna 1884 oli tehty lakialoite, jossa suoraan Yhdysvaltain kongressin alaisuuteen kuuluvalle pääkaupungille Washingtonille esitettiin viralliseksi ajaksi itärannikon normaaliaikaa. Yhdysvalloissa aikavyöhykkeet siunattiin kuitenkin vasta maaliskuussa vuonna 1918. Samalla hyväksyttiin kesäajan käyttö, jolloin kellon viisareita siirrettiin maaliskuussa tunnilla eteenpäin ja lokakuussa takaisin, ja annettiin valvontavirastolle valtuudet päättää maansa aikavyöhykkeistä ja kellonsiirroista. Virasto oli alun perin perustettu valvomaan rautateiden, myöhemmin myös muiden kuljetusyhtiöiden ja puhelinlaitosten, liiketoimintaa. Valta tässä asiassa annettiin siten kaupankäynnin ja sisämarkkinoiden puolustajille.

IMC-konferenssin tehtäväksi oli annettu päättää, missä kulkee maapallon yhteinen päämeridiaani (nollapituuspiiri) ja miten sen avulla määritetään normaaliaika yleispätevällä tavalla. Nämä tavoitteet täyttyivät.