Alkuperäinen aloite kesäajan käyttöönotosta tehtiin lokakuussa vuonna 1895, yhdeksän vuotta IMC-konferenssin jälkeen. Paikkana ei kuitenkaan ollut Washington, Yhdysvallat, vaan Wellington, Uusi-Seelanti. Siellä Lontoosta, Englannista, 14-vuotiaana isänsä kanssa maahan muuttanut George Vernon Hudson (1867–1946) työskenteli postivirkailijana. Hudson halusi kerätä hyönteisiä. Hän toivoi, että hän saisi työpäivän jälkeen rauhassa keskittyä keräämään hyönteisiä kokoelmiinsa valoisassa illassa siten, että jahti ei keskeytyisi päivänlaskun takia. Kokoelmistaan hän ehti piirtää seitsemään kirjaansa yli 3 000 hyönteiskuvaa.

Hudson, 28, teki uuden kotimaansa tieteelliselle seuralle kirjallisen esityksen (On Seasonal Time-adjustment in Countries South of Lat. 30°) kellonviisarien siirtämiseksi "kesään päin" kevätpäiväntasauksena ja syyspäiväntasauksena maissa, jotka sijaitsevat etelään 30. eteläiseltä leveyspiiriltä. Näitä maita on kaksi: Uusi-Seelanti ja Uruguay. Wellington sijaitsee yhtä kaukana päiväntasaajasta kuin esimerkiksi Istanbul, Rooma, Madrid, New York ja Chicago. Eteläisellä pallonpuoliskolla samalla leveyspiirillä Wellingtonin kanssa on Porto Alegre, Brasiliassa. Kellonsiirron tarkoituksena oli vähentää keinovalon käyttöä iltaisin. Tieteellinen seura (Royal Society of New Zealand), jonka edessä Hudson esitti asiansa, tyrmäsi ehdotuksen. Yksi kuulijoista piti ajatusta täysin epätieteellisenä ja epäkäytännöllisenä, ja lisäksi hän mainitsi jo Franklinin ratkaisseen asian. Yksi kuulijoista oli puolestaan valmis hyväksymään ehdotuksen sellaisenaan, toinen ajatteli sen olevan hyväksi nuorille. Kolme muuta epäröivät. Jälkimmäinen ajatushan on nykyisin jälleen ajankohtainen kouluaamujen myöhentämisen myötä. Hudson nieli pettymyksensä ja kertoi ehdotuksensa saaneen hyväksyvän vastaanoton niiltä, jotka viettävät paljon aikaa ulkona.

Lokakuussa vuonna 1898 Hudson palasi asiaan saman tieteellisen seuran edessä. Aluksi hän kertoi, että hänen edellisestä esityksestään oli pidetty erityisesti Wellingtonia etelämpänä sijaitsevassa Christchurchissä, jossa siitä oli otettu 1 000 kopiota. Sitten Hudson esitti yksityiskohtaisen ehdotuksensa, joka oli seuraava: joka vuosi lokakuun 1. päivänä kelloja siirretään keskiyöllä 2 tuntia eteenpäin ja maaliskuun 1. päivänä kelloja siirretään kello 2.00 kaksi tuntia taaksepäin. Tällä tavoin Hudsonin mukaan valoisaa aikaa vapautuisi työpäivän jälkeen käytettäväksi kriketin pelaamiseen, puutarhan hoitoon, pyöräilyyn tai mihin tahansa ulkoilmaharrastukseen. Wellingtonin leveyspiirillä tämä tarkoitti sitä, että illat olisivat valoisia lokakuun alussa kello 20.30 asti ja pisimmillään keskikesällä kello 22.00 asti. Hudsonin laskelmien mukaan tavallinen työntekijä voisi tällöin viettää työpäivänsä jälkeen aikaansa ulkona virkistyen 4 tai 5 tuntia.

Hudson näki, että kesäajan käyttö vähentäisi keinovalon käyttöä, kohentaisi ihmisten terveyttä ja toisi heille iloa raikkaassa ilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli vakuuttunut siitä, että luonnonvalo, auringonpaiste, nimenomaan illalla tekisi ihmisille hyvää. Hudsonin mukaan paitsi yksittäiset ihmiset, jotka työskentelivät sisällä, myös koko yhteisö hyötyisi kesäajan käytöstä terveyden, moraalin ja onnen kannalta. Energiayhtiöt menettäisivät tulojaan, mutta Hudsonin mukaan siinä, missä nämä menettäisivät, koko muu yhteiskunta voittaisi. Hudson näki vastaavan käytännön mahdollisena myös pohjoisella pallonpuoliskolla.

Hudson otti vielä kantaa myös koulupäiviin. Jotta koululaiset voisivat hyötyä kesäajan käytöstä kuten kaikki muutkin, tulisi kouluissa kokeet järjestää ja niihin pänttäämisen tapahtua vain talven aikana. Kesäajan vallitessa koululaisten tulisi näin vapautua viettämään aikansa ulkona, vailla huolia, koulupäivän jälkeen.