Hudson oli radikaali ehdottaessaan 2 tunnin kellonsiirtoa. Hudsonin jälkeen seuraavan aloitteen asiassa teki William Willett (1856–1915). Willett oli Lontoossa, Englannissa, rakennusalalla toimiva liikemies, joka rakennutti isänsä kanssa 1 000 viktoriaanista kotia Lontoon hyvätuloisten lähiöihin. Willett kirjoitti asiasta heinäkuussa vuonna 1907 pamfletin (The Waste of Daylight), jota hän sitten jakoi parlamentinjäsenille, kunnanvaltuustoille, liikeyrityksille ja monelle muulle taholle.

Willett halusi pelata golfia iltaisin. Hän arvosti sitä, että hän saisi pelata rauhassa golfia valoisassa illassa kierroksen keskeytymättä yön pimeyden takia. Asiansa ajamiseen Willett oli kertomansa mukaan saanut kipinän eräänä kesäaamuna pari vuotta aiemmin, jolloin hän metsäpoluilla ratsastaessaan oli talojen ohi kulkiessaan huomannut ikkunaluukkujen olevan kiinni ja oletti ihmisten siellä vielä nukkuvan, vaikka aurinko paistoi jo korkealta. Havainto oli täsmälleen sama, jonka Franklin oli kirjannut muistiin Pariisin liepeillä 121 vuotta aikaisemmin.

Willett, 50, ehdotti, että joka vuosi huhtikuussa joka sunnuntai kello 2.00 kelloja siirretään 20 minuuttia eteenpäin ja syyskuussa joka sunnuntai kello 2.00 kelloja siirretään 20 minuuttia taaksepäin. Vaihtoehtona tälle tavalle hän ehdotti, että kellon viisareita siirretään 30 minuutilla kahtena tai kolmena sunnuntaina. Samalla leveyspiirillä Lontoon kanssa sijaitsevat esimerkiksi Dresden, Düsseldorf, Antwerpen ja Calgary.

Willett oli konservatiivi ehdottaessaan 20 minuutin kellonsiirtoja. Willett halusi kuitenkin käyttää pehmeämpiä keinoja kuin Franklin keinovalaistuksen kustannusten säästämiseksi. Franklin halusi herättää ihmiset ajoissa aamulla, Willett halusi kääntää kellon viisareita eteenpäin "kesää kohti". Franklin olisi altistanut ihmiset sisäistä kello tahdistavalle aamuvalolle, Willett sisäistä kelloa jätättävälle iltavalolle. Willett ei sanojensa mukaan halunnut ryöstää ihmisiltä heidän untaan, vaan uskoi ihmisten nukkuvan kesäajan aamujen hämärässä paremmin ja 80 minuuttia pitempään.

Willett ei nähnyt kellonsiirroista seuraavan mitään haittaa ja uskoi muiden maiden seuraavan Britannian antamaa esimerkkiä. Päinvastoin, hän näki, että kansakunta tulisi jonakin päivänä olemaan hänelle kiitollinen. Kiitollisuus johtuisi siitä, että hänen laskelmiensa mukaan kesäaika vapauttaisi ihmisille viikossa 9 tuntia 20 minuuttia lisää valoisaa aikaa kello 18 jälkeen, Willettin mukaan, vietettäväksi ulkona puistoissa ja avoimilla paikoilla kiväärin käsittelyä varten. Huhtikuussa ulkoilman lisävaloa kertyisi 23 tuntia, toukokuusta elokuuhun 164 tuntia, syyskuussa 23 tuntia. Yhdessä vuodessa valoisia lisätunteja kertyisi yhteensä 210 tuntia. Niistä ei saisi tulla valoroskaa. Niitä ei saisi tuhlata, vaan ne tulisi säästää ja ottaa hyötykäyttöön.

Willett näki kesäajan olevan hyväksi myös tuleville sukupolville. Tällä tavalla ihmiset olisivat saaneet 28 vuoden ikään mennessä kokonaisen vuoden lisävaloa elämäänsä, 50 vuoden ikään mennessä 2 vuotta, 72 vuoden ikään mennessä 3 vuotta. Valoisassa ilmanalassa ihmiset olisivat iloisia, vähemmän huoltensa kalvamia ja saisivat rohkeutta elämänkamppailuunsa (engl. struggle of life). Tätä väitettä kirjoittaessaan Willett innostui lainaamaan englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin (1809–1882) kirjassa Lajien synty, joka oli julkaistu 48 vuotta aiemmin, esittelemää käsitettä elämänkamppailusta (engl. struggle for life). Luonnonvalossa ihmiset riemuitsisivat, pimeydessä masentuisivat.

Willett lobbasi uupumatta kiistanalaista ajatustaan, mikä muistutti Columbian valjastamista lennätinlinjaa ja koulukirjaa rajaseuduille kantavaksi hengeksi (Spirit of the Frontier) amerikkalaisen kutsumuskohtalon (Manifest Destiny) nimissä. Lennätinlinjat levittäytyivät tuolloin Yhdysvalloissa rautateiden ja aikavyöhykkeiden kanssa käsi kädessä idästä länteen päin. Ajan hengen mukaan Willettin kohtalonomaisena kutsumuksena oli kylvää kesäaika Britteinsaarille, jonne rautatieaika oli jo kyntänyt otollisen maaperän.

Willett oli läksynsä lukenut, ja hän yhdisti aloitteeseensa niin Franklinin kuin Hudsonin ajatuksia. Monet Willettin pamfletissaan käyttämät ilmaisut kesäajan oletetuista hyödyistä on lainattu Hudsonilta. Franklinin tavoin Willett vetosi ihmisten säästeliäisyyteen ja osoitti laskelmin, kuinka paljon rahaa säästyisi, kun kesäaika otettaisiin käyttöön. Säästöt tulisivat keinovalaistukseen uppoavista rahoista. Willett ei kuitenkaan ymmärtänyt, että Franklinin kirjoitus oli puhdas satiiri, tai jos Willett ymmärsi, niin silloin hän valjasti pilkkakirjoituksen ajatukset palvelemaan tavoitettaan. Franklinin kirjoituksen musteen musta vaihtui Willettin pamfletin valkoiseksi valheeksi. Tällaisessa ajatushautomossa valekin muuntui totuudeksi.