Yhdysvalloissa kesäaikakäytäntöä ehdotettiin vuonna 1909, kaksi vuotta myöhemmin kuin Britanniassa. Ehdotusta vastustivat, ironista kyllä, rautateiden edustajat, jotka olivat eturintamassa hyväksymässä aikavyöhykkeet käyttöön. Ehdotus hautautui lopulta komitean uuvuttaviin istuntoihin. Kesäaikaa käytettiin Yhdysvalloissa vasta vuosina 1918 ja 1919, minkä jälkeen kongressi hylkäsi kesäajan Yhdysvaltojen presidentin veto-oikeudellaan ilmaisemasta vastustuksesta huolimatta. Ihmiset eivät yksinkertaisesti pitäneet kesäajasta. Kesäaika jäi kuitenkin paikalliseen käyttöön muun muassa New Yorkissa ja Chicagossa, missä pörssit houkuttelivat väkeä laittamaan rahan kiertämään valoisaan iltaan asti. Sama toistui vuosina 1945–1966.

New Yorkissa kello on 1 tunnin Chicagoa edellä, ja kun New York päätti käyttää kesäaikaa, oli Chicagon seurattava perässä, sillä muutoin aikaero olisi kasvanut pörssin pyörittämiselle liian pitkäksi. New York olisi saanut liian suuren kilpailuedun Chicagon suhteen. Tähän epäreiluun kilpailuetuun "markkinavoimat" olisivat reagoineet, tai hermostuneet kuten kulunut ja kasvoton ilmaisu nykyisin kuuluu, aivan kuin markkinavoimat olisivat jokin elävä olento. Tämä esimerkki läpivalaisee sen asiaintilan, että vahvin markkinapaikka määrää tahdin, kellonajat ja kiireen talouselämälle ja ihmisten arkielämälle.

Jos New York ja Chicago sijaitsisivat samalla aikavyöhykkeellä, niin kesäaikaa ei ehkä tarvittaisi lainkaan Yhdysvalloissa eikä ehkä edelleen myöskään Euroopan unionissa. Jos Chicago noudattaisi itärannikon aikaa, niin aurinko nousisi siellä kesällä noin kello 6.00 ja laskisi kello 21.30, talvella vastaavasti kello 8.00 ja kello 17.30. Koska Chicago on Helsinkiä noin 20 leveysasetta etelämpänä, Chicagon kesäpäivä olisi tämänkin kellonsiirron jälkeen 3,5 tuntia Helsingin kesäpäivää lyhyempi, mutta talvipäivä 3,5 tuntia Helsingin talvipäivää pitempi.

Huolimatta pyrkimyksestä yhtenäistää kesäajan käyttö Pohjois-Amerikan mantereella ovat Yhdysvallat ja Kanada vielä tänäänkin kesäajan suhteen kuin tilkkutäkki, osan osavaltioista siirtyessä kesäaikaan ja osan jäädessä normaaliaikaan. Siellä, missä Yhdysvalloissa ja Kanadassa kellonviisareita siirretään, kesäaika alkaa maaliskuun toisena sunnuntaina kello 2.00 ja loppuu marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina kello 2.00. Euroopan unionissa puolestaan kesäaika alkaa maaliskuun viimeisenä sunnuntaina kello 1.00 (GMT) ja loppuu lokakuun viimeisenä sunnuntaina kello 1.00 (GMT). Näin Euroopan parlamentti ja neuvosto sitovat direktiivissään (2000/84/EY) kesäajan kellonsiirrot epäviralliseen Greenwichin normaaliaikaan, mikä kertonee Britannian tai siis oikeammin Englannin, Lontoon Westminsterin tai nimenomaan Whitehallin vahvasta vaikutuksesta määrätä kesäajan käytöstä ja haluttomuudesta murtaa maassa vaalittua perinnettä. Muut maat saavat tanssia brittipillin tahdissa.

Tosin tilanne voi muuttua, kun Britannia päätti 23. kesäkuuta 2016 pidetyssä neuvoa-antavassa kansanäänestyksessään erota Euroopan unionista. Siinä äänestäneistä 51,89 prosenttia kannatti eroa (Brexit). Maaliskuussa 2017 Britannian parlamentti hyväksyi ja kuningatar Elizabeth II allekirjoitti lain, joka valtuutti pääministeri Theresa Mayn johtaman hallituksen aloittamaan eroon tarvittavat toimenpiteet. Eroneuvottelut käynnistyivät 29. maaliskuuta 2017, kun Britannia aktivoi Lissabonin-sopimuksen artiklan numero 50. Nyt Britannian eron myötä suurin kanto kesäajasta luopumisen kaskessa on vihdoin raivattavissa pois.