Äidin toipumista synnytyksestä pitää joskus varmistaa erityisillä toimenpiteillä.

Istukan käsin irrotus

Harvoin, yhdessä tai kahdessa tapauksessa sadasta, istukka ei lapsen synnyttyä irtoakaan itsestään siitä huolimatta, että kätilö hieroo ja painaa kohtua voimakkaasti tai lapsi imee rintaa. Syynä voi olla huono kohdun supistelu lapsen synnyttyä tai kohdussa olevat arvet (esimerkiksi aiempien kaavintojen tai leikkausten jäljiltä). Suurimpaan osaan tilanteita ei kuitenkaan ole osoitettavissa mitään selvää syytä.

Istukan irrottamiseksi voidaan käyttää lääkkeitä. Niitä annostellaan suoneen, suun kautta tai peräsuoleen tai ruiskuttamalla niitä siihen napanuoran pätkään, joka on vielä kiinni istukassa. Lääkkeiden tarkoitus on saada kohtu supistumaan voimakkaasti ja siten istukka irtoamaan. Eri synnytyssairaaloissa on omat hoitokäytäntönsä ja ohjeensa siitä, miten ja mitä lääkkeitä tässä tilanteessa käytetään.

Mikäli istukka ei irtoa lääkkeidenkään avulla, se täytyy irrottaa käsin. Toimenpide tehdään nukutuksessa tai epiduraali- tai spinaalipuudutuksessa. Synnytyslääkäri vie käden napanuoraa seuraten kohtuonteloon ja sormenpäillä irrottaa istukan kohdunseinämästä ja vetää sen ulos.

Kaavinta

Jos istukka syntyy repaleisena tai epätäydellisenä, tehdään yleensä kohdun tarkistuskaavinta. Se voidaan tehdä joko nukutuksessa tai puudutuksessa. Kohtu käydään hellävaraisesti läpi instrumenteilla, jotka irrottavat mahdollisesti vielä kiinni olevat istukan palat.

Kaavinnan ja istukan käsin irrotuksen jälkeen käytetään kohtua supistavia lääkkeitä, jotta verenhukka jäisi mahdollisimman pieneksi.

Repeämän ompelu

Moni ensisynnyttäjä pelkää etukäteen repeämistä synnytyksen yhteydessä. Sen välttämiseksi on tärkeää antaa synnytyksen vaiheiden tapahtua kaikessa rauhassa, jolloin kudokset pystyvät venymään ja antamaan periksi repeämättä. Kätilö arvioi välilihan leikkaamisen tarpeellisuuden repeämisen estämiseksi.

Pinnalliset repeämät ovat tavallisia eivätkä hidasta synnytyksestä toipumista. Vaikeita 3.–4. asteen repeämiä (taulukko Synnytyksissä syntyvien repeämien luokittelu) syntyy Suomessa noin 1 %:ssa synnytyksistä.

Taulukko 1. Synnytyksissä syntyvien repeämien luokittelu
I aste Pinnallinen limakalvoon rajoittuva repeämä
II aste Limakalvon alaisiin kudoksiin ulottuva repeämä, vastaa episiotomiaa
III aste Peräaukon sulkijalihakseen ulottuva repeämä
IV aste Peräaukon sulkijalihaksen lisäksi peräsuolen limakalvoon ulottuva repeämä

Kätilö ompelee pinnalliset repeämät ja välilihan leikkaushaavat paikallis- tai selkäpuudutuksessa synnytyshuoneessa. Syvemmät repeämät ompelee lääkäri, joko synnytyshuoneessa paikallispuudutuksessa tai leikkaussalissa nukutuksessa tai spinaali- tai epiduraalipuudutuksessa.

Syvienkin repeämien korjaustulokset ovat erittäin hyviä. Ompeleita ei tarvitse poistaa, lanka sulaa itsestään. Repeämän ompelun jälkeen saavutetaan lähes aina lopputulos, joka ei eroa muiden synnyttäjien tilanteesta. Hyvin parantuneen syvemmänkin repeämän jälkeen voi synnyttää seuraavan lapsensa normaalisti alateitse. Uusintarepeämän riski on erittäin pieni.

Verensiirto

Synnytyksessä äiti menettää aina jonkin verran verta. Runsas verenvuoto on harvinaista, koska kohdun supistuminen ehkäisee verenvuotoa. Elimistö on valmistautunut verenhukkaan raskauden aikana, ja mahdollisesti vajaita rautavarastoja on täytetty rautavalmisteilla. Siten synnyttäjän elimistö kestää pienen tai kohtalaisenkin verenhukan eri tavalla kuin niiden, jotka eivät ole raskaana.

Normaaliksi verenhukaksi alatiesynnytyksessä katsotaan korkeintaan 500 ml eli puolen litran verenhukka. Kuitenkin 5–6 %:ssa synnytyksistä verenhukka on suurempi kuin 1 000 ml, ja sen korvaamiseksi saatetaan tarvita verensiirtoa nestehoidon lisäksi. Verensiirto on useimmiten verestä eristettyjen punasolujen siirto. Verensiirtoa vaativan verenhukan riski on suurempi keisarileikkauksen kuin alatiesynnytyksen yhteydessä.

Artikkelin pohjana on käytetty naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Terhi Saiston kirjoittamaa tekstiä kirjassa Odottavan äidin käsikirja (Kustannus Oy Duodecim 2014).