Aristoteelinen eudaimonistinen tutkimussuuntaus nostaa päätään myös onnellisuustutkimuksessa. Termin eudaimonia otti ensimmäisenä käyttöön psykologi Alan S. Waterman (1993). Hän alkoi tutkia itsensä toteuttamisen merkitystä onnellisuuden saavuttamisessa seuraten 1900-luvun puolivälin humanistisen psykologian kysymysten asettelua (Rogers, 1961; Maslow, 1968). Hän käyttää artikkelissaan (Waterman, 2008) esimerkkinä flow-kokemuksia (Csikszentmihalyi, 1990), jotka hänen mukaansa edustavat eudaimonian ilmausta. Mutta Waterman katsoo, että vasta psykologien Richard Ryan ja Edward Deci (2001) julkaisema katsaus hedonistiseen ja eudaimonistiseen hyvinvointitutkimukseen käynnisti tämän onnellisuustutkimuksen haaran.

Eudaimonistisen tutkimuksen kannalta on myös syntynyt subjektiivisen onnellisuuden tutkimuksen kritiikkiä. Carol Ryff ja Burton Singer (1998) kritisoivat subjektiivisen hyvinvoinnin (SWB) tutkimusta kapeakatseisuudesta. Siinä ei oteta huomioon ihmisen positiivisen toiminnan ja aktiivisuuden roolia hyvinvoinnissa ja hyvässä elämässä. Siihen Diener ym. (1998) vastasivat, että Ryffin ja Singerin eudaimonistiset kriteerit antavat asiantuntijoiden määritellä hyvinvoinnin kriteerit, kun taas SWB-tutkimus sallii ihmisten itse kertoa tutkijoille, mikä tekee heidän elämästään hyvää.

Kiista jatkuu, sillä hedonistisen SWB-linjan tutkijat Todd Kashdan, Robert Biswas-Dienerja ja Laura King (2008) ehdottavat artikkelissaan, että eudaimonistinen tutkimussuuntaus tulisi sulauttaa SWB-tutkimukseen, koska se ei ole onnistunut määrittelemään ja muuntamaan mitattavaan muotoon tarpeeksi hyvin, mitä eudaimonia tarkoittaa. Siitä eudaimonistisen tutkimushaaran edustajat hermostuivat, ja esimerkiksi Alan Waterman (2008) toteaa, että eudaimonistinen tutkimuslinja on vielä niin nuori, ettei nyt ole oikea aika jakaa tuomiota. Waterman uskoo eudaimonistisen lähestymistavan vielä tuottavan kiinnostavia tuloksia.

Psykologi Corey Keyes kirjoittaa yhdessä Aristoteles-tutkijan Julia Annaksen kanssa vastineessaan vielä tiukempaan sävyyn (Keyes, Annas, 2009), että Kashdan ym.(2008) ovat täysin väärin ymmärtäneet, mistä eudaimoniassa on kyse. Keyesin ja Annasin mukaan eudaimonia on ihmisen toimintaa (ei mikään mielentila, joka herää ihmisen sisällä), ja se liittyy hyveen mukaan elämiseen (functioning well). Kyse on "elämäsi laadusta kokonaisuutena (ei vain tunteesta)" (Keyes, Annas, 2009: 198). Siinä mielessä (eudaimoninen) onnellisuus on saavutus – "saavutus, joka liittyy oman elämän suunnan, minulle parhaan elämäntavan löytymiseen."

Keyes ja Annas (2009) korostavat, että erottelu hedonisen ja eudaimonistisen hyvinvoinnin välillä ei todellakaan ole turha. He vetoavat Keyesin (2005) analyysiin laajasta MIDUS-hyvinvointitutkimuksesta Yhdysvalloissa. Tulosten mukaan mielen sairauksia oli eniten (42 %) ryhmässä, jonka jäsenten sekä hedoninen hyvinvointi (huono olo) että eudaimoninen hyvinvointi (toimintakyky) olivat heikkoja. Mielen sairauksia oli vähemmän (29 %) ryhmässä, jossa toimintakyky oli kohtalainen mutta hedoninen hyvinvointi huono. Kolmannessa ryhmässä oli vielä vähemmän mielen sairauksia (15 %), kun toimintakyky oli kohtalainen ja hedoninen hyvinvointi oli hyvä. Kaikkein vähiten mielen sairauksia (8 %) oli ryhmässä, joka kukoisti, toisin sanoen heidän sekä hedoninen että eudaimoninen hyvinvointinsa oli huippuluokkaa. Keyes ja Annas (2009) vetävät tuloksista sen johtopäätöksen, että vain kukoistaminen on yhteiskunnan hyvinvointitavoitteeksi kelpaava (johon siis ylsi aineistossa vain 18 % amerikkalaisista). Pelkkä hedoninen hyvinvointi ei siis kelpaa esimerkiksi terveyskasvatuksen tavoitteeksi, koska vain kukoistaminen eli olotila, jossa sekä hedoninen että eudaimoninen hyvinvointi ovat kunnossa, on todellista mielenterveyttä! Henkilöillä, jotka eivät kukoista, esiintyy riskejä yhteiskunnan kannalta: työn tuottavuus on vähentynyt, työkyvyttömyys on lisääntynyt ja psykologinen toimintakyky on heikompi kuin muilla.

Toisessa yhteydessä filosofi Annas kommentoi subjektiivista onnellisuustutkimusta (Annas, 2004): Aristoteleen filosofian näkökulmasta ei ole lainkaan itsestään selvää, että onnellisuus on nautintoa tai ylipäätään subjektiivista. Hän näkee onnellisuudella olevan välttämätön yhteys siihen, miten elämäni sujuu kokonaisuutena, miten meidän tulisi elää. Hän puhuu onnellisuudesta saavutuksena, joka näkyy siinä tavassa, jolla elämme elämämme.

Annas (2004) erottaa kaksi erilaista perspektiiviä, joista voimme elämäämme tarkastella: Arkielämän tilanteissa käytämme lineaarista perspektiiviä, jolloin elämämme etenee ajassa ja jokaista tekoa seuraa toinen teko ja niin edelleen. Toinen perspektiivi avautuu, kun kysymme toimintamme perusteita, esimerkiksi: "Miksi teen sen? Miksi nousen aamulla ylös?" Siten joudumme pohtimaan toimintamme tarkoitusta, tavoitteita. Nousen aamulla ylös mennäkseni oppitunnille. Miksi menen sinne? Oppiakseni espanjaa. Miksi opiskelen espanjaa? Saadakseni työpaikan kääntäjänä. Tavoitteemme ovat tällä tavalla ketjutettuja. Ketjuttamalla tavoitteitamme syntyy suunnitelmia, jotka muovaavat ja järjestävät elämää. Tavoitteet liittyvät kullekin parhaan elämäntavan rakentamiseen. Annas (2004) katsoo, että onnellisuus savutuksena liittyy siihen, minkä suunnan ja millaisen elämäntavan itsellemme rakennamme.