Kahdessa seuraavassa kysymyksessä ongelmana on nuori poika, jonka kehitys näyttää juuttuneen paikoilleen. Kumpikin heistä ottaa vastaan kaikenlaisia palveluja kotiväeltä, mutta ei siedä mitään vaatimuksia, ei edes rakentavia ehdotuksia tulevan suunnitteluun. He vakuuttavat hoitavansa omat asiansa, mutta mitään ei tapahdu. Tulee mieleen, että kun aineelliset olosuhteet ovat hyvät, on helppoa luisua tällaiseen tilaan, jota voisi nimittää tyhjäksi depressioksi. Mieliala ei ehkä ole alavireinen, vaan se on pikemminkin autio. Mikään ei kiinnosta, eikä mitään jaksaisi tehdä. Hoitoa on vaikea järjestää, koska asianomainen ei koe tarvitsevansa sitä.

Eräs lastenkasvatuksen tavoite on opettaa lapsia tekemään tylsiä ja ikäviä asioita. Se merkitsee tavallisesti pakottamista. Erikoisen hienoa on, jos velvollisuuksien hoitamisesta saa tyydytystä, ja dopamiinitasokin nousee hiukan. Arvostamallani taustavaikuttajalla (= äitivainaalla) oli tapana sanoa, että hän tekee heti aamulla jonkin todella vastenmielisen askareen ja kehuu sitten itseään loppupäivän. Nykyisin lapset ja nuoret voivat surfailla elämässä etsiytymällä helposti saatavien mielihyvänlähteiden äärelle ja jättää velvollisuudet muille. Roskien viemisestä tai tiskikoneen tyhjentämisestäkin voi syntyä raivoisa riita.

Nuoret ovat elämyshakuisia ja impulsiivisia. Yhdistelmä johtaa helposti törmäilyyn ja ylilyönteihin. Syynä eivät ole niinkään hormonimyrskyt vaan keskushermoston keskeneräisyys. Aivojen etuotsalohko kypsyy vielä yli 20-vuotiaana, mikä on toisaalta lohdullista, toisaalta tuskastuttavaa. Frances Jensen, Pennsylvanian yliopiston neurologian professori, on koonnut kirjaansa vakuuttavaa näyttöä aiheesta Jensen, 2015.. Hän esittää erinomaiset perustelut mm. sille, että meidän on suhtauduttava nuoriin rikoksentekijöihin eri tavalla kuin aikuisiin. Nuoret saattavat ihan oikeasti järkiintyä, kun ollaan kärsivällisiä ja annetaan ajan kulua.

Huoli nuoresta

Olette olleet yhteydessä sosiaalitoimeen, vaimosi käy omassa terapiassa, te yhdessä pariterapiassa ja nuori itse päihdepysäkillä, missä on ollut myös perhetapaamisia. En parhaalla tahdollanikaan keksi, mitä voisit vielä tehdä. On kuin olisit saanut kantaaksesi kaikki nuoren isäsuhteissaan kokemat pettymykset ja menetykset. Pakkokeinoista ollaan monta mieltä - jospa sen nuoren saisi puhumalla järkiintymään.

Mahtoiko nuorenne elämässä tapahtua jotakin, kun hän keskeytti lukion? Hänen on täytynyt huolehtia koulunkäynnistään yläasteella koska pääsi lukioon. Hän pystyy purkamaan tuntojaan päihdepysäkillä. Voisikohan hän olla motivoitunut tiiviiseen psykoterapiaan? Jokin hätä hänellä on, jokin, mistä hän ei saa otetta. Kokemukseni lastenkodeista ja perhekodeista osoittavat, että muutamat nuoret sekoilevat aikansa, saattavat käydä pohjallakin, mutta voivat nousta sieltä tavalliseen elämään, opiskelemaan ja töihin. Pääasia on, että nuori on aina tervetullut kotiin. Hän ei voi kuitenkaan edellyttää loputtomiin, että kaikki perheen voimavarat uhrataan hänen hyväkseen. Sinun on ajateltava myös perheen pienempiä lapsia, sillä olet heidän ainoa isänsä.

P.S. Isäpuoli kertoo nuoren syyllistyneen lainvastaisiin tekoihin. 17 vuoden ikä on puuttumisen kannalta erityisen hankala, koska nuori on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Vaikka lastensuojelu puuttuisi asioihin ja sijoittaisi pojan kodin ulkopuolelle, ammattilaisilla on liian vähän aikaa saada nuori takaisin raiteille. Valitettavasti huostaanottojen tekemistä lykätään, tai se tehdään pakon edessä ja liian myöhään, jolloin auttamismahdollisuudet ovat olemattomat.

Rajoja vai ymmärtämystä?

Olen kuullut lukuisia tarinoita kotiin jämähtäneistä nuorista miehistä, mutta en ainuttakaan peräkamarin tytöstä. Mikähän siinä mahtaa olla? Kysyjä kertoo nuorukaisesta, joka ei saa mistään kiinni. Hän ottaa palvelut vastaan, mutta ei halua muuta apua. Tilannetta mutkistaa se, että vanhemmat ovat erimielisiä sen ratkaisusta.

Äiti näkee tarpeen antaa pojalle kuvaannollisesti potku takapuoleen, kun isä taas eläytyy poikansa ahdistuneisuuteen ja itsetunto-ongelmiin. Kumpikin on oikeassa - mutta kuinka löytää keskitie itsenäistämisen ja ymmärtämisen välillä? Palvelutasoa pitäisi huonontaa ratkaisevasti - ei mitään huoneen siivouksia, ei vastikkeetonta ruokaa, ei asumista, ei kännykkälaskujen hoitamista eikä taskurahaa. En sietäisi ollenkaan pojan raivostumisia, kun hankalat asiat otetaan puheeksi.

Jostakusta ulkopuolisesta luotettavasta ihmisestä voisi olla hyötyä. Kyseessä voisi olla pojalle läheinen omainen tai vaikkapa nuorisotoimen ammattilainen. Jotakin on tehtävä nopeasti, sillä mitä kauemmin tilanne jatkuu tällaisena, sitä korkeammalle rima nousee. Tärkeintä on välittää pojalle tunne, että häntä ei hylätä.

Kirjallisuutta

  1. Jensen, 2015