Vilkkautta vai ylivilkkautta?

Kaksi äitiä, sama ongelma. Kummallakin on suunnilleen kolmevuotias poika, joka vaikuttaa kehittyneen hyvin, mutta jonka vilkkaus on herättänyt huolta kerhossa tai tarhassa. Kumpaakin vesseliä kuvataan voimakastahtoiseksi ja määrätietoiseksi. Paikallaan istuminen ei kuulu heidän vahvuuksiinsa, eivätkä he ole mukautuneet ryhmään sääntöihin niin kuin voisi toivoa.

Mitä kolmevuotiaalta voidaan odottaa? Milloin aletaan puhua ADHD:sta (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö)? Pitäisikö käynnistää tutkimukset?

Olen noissa ADHD-kysymyksissä hieman kerettiläinen. En kiistä sellaisen oireyhtymän olemassaoloa, mutta terve kriittisyys on paikallaan. Lapset voivat olla levottomia monista syistä, muun muassa siksi, että he ovat lapsia ja siitä syystä kypsymättömiä. Eteläeurooppalaiset lastenpsykiatrit sinnittelivät pitkään ADHD:n käsitettä vastaan, koska heidän mielestään lasten kuuluukin olla levottomia. Toden totta: etelän veri on meikäläistä vilkkaampaa, ja sikäläiset lapset ovat monesti eläväisempiä kuin suomalaiset.

En ole saanut koskaan hyvää vastausta siihen, missä ADHD-oireista kärsivät lapset lymyilivät 40 tai 50 vuotta sitten. Kysymyksessä on vahvasti perinnöllinen oireisto, joten luulisi levottomia vipeltäjiä olleen aina vähintään muutama jokaisessa koululuokassa. Eipä vain ollut.

Lasten aistit kuormittuvat nykyisin aivan liiaksi. Taaperon tai pienen koululaisenkaan keskushermosto ei ole samankaltainen kuin aikuisella, vaan se on monilta osin kypsymätön ja keskeneräinen. Se ei pysty käsittelemään lapsia ympäröivää visuaalisten ja auditiivisten ärsykkeiden tulvaa, joka hyökyy televisiosta, pelikonsoleista tai päiväkodin lapsijoukon aiheuttamasta metelistä. Ylikuormittuminen näkyy sitten levottomuutena ja impulsiivisuutena.

Ensimmäinen ylivilkkaan lapsen hyväksi tehtävä toimenpide onkin pyrkiä vähentämään ärsyketulvaa eli varmistamaan, että hän saa tarpeeksi mahdollisuuksia rauhoittua ja olla omissa oloissaan. Riittävä yöuni ja karkeamotorisesti rasittava liikunta ovat myös kasvavalle lapselle välttämättömiä. Sokeripitoisia ruokia ja juomia pitäisi käyttää kohtuudella. Lääkehoitoa mietitään vasta, kun lapsi on ehtinyt kouluikään, ja kun muita konsteja on kokeiltu riittävän kauan.

Kolmevuotiaalta ei voi vaatia hallittua käytöstä tai hienostuneita tapoja. Tärkeää on, että kumpikin poika pystyy keskittymään mieluisiin tehtäviin aikuisen kanssa. Molemmat ovat rauhoittuneet viimeaikoina, mikä puhuu ADHD-tyyppistä oireilua vastaan. Tuntuu siltä, että kummankin pojan käytös mahtuu normaalirajoihin, ja sitä selittää lähinnä temperamenttityyppi. Savossakin sanotaan, että pojalla on "vilihakat silimät" niin kuin isällään.

Tutkimuksiin en siis kehota hakeutumaan ainakaan vielä, mutta jollakin tavalla olisi hyvä tulla kerhon ja päiväkodin työntekijöitä vastaan ja reagoida heidän ilmaisemiinsa huolenaiheisiin. Lapset käyttäytyvät ryhmässä eri tavalla kuin kotona vanhempien kanssa ja tuttujen lelujensa keskellä, ja työntekijät ovat harjaantuneita tekemään siitä huomioita. Mutta 17 pientä lasta yhdessä ja samassa tilassa... Minustakin tulisi siellä levoton, enkä luultavasti jaksaisi kuunnella tätiä kiltisti.

Kolmevuotiaalle voi ja pitääkin opettaa, että toisilta ei viedä kädestä leluja, eikä toisten leikkejä saa keskeyttää. Kotona voisi jutella siitä, että kerhossa pitäisi malttaa istua hetki ihan hiljaa. Saisikohan siitä leikin aikaan? On tärkeää erottaa lapsen luonnollinen uteliaisuus ja toimeliaisuus siitä, että ryhmässä olemista on opeteltava, ja että siihen kuuluu kyky hallita vähitellen omaa käytöstään.

Siirtymävaiheen kasvukipuja vai masennusta?

Kaksi äitiä on huolissaan 6-7 vuoden ikäisestä pojastaan. Huolet ovat osittain samanlaisia, osin erilaisia. Kummallakin lapsella on monenlaisia hyviä taitoja ja valmiuksia. Kuitenkin molemmilla on huonommuudentunteita, ja he sanovat joskus olevansa ihan turhaan olemassa tai jopa haluavansa kuolla. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että vanhemmat vakuuttavat rakastavansa lastaan ja osoittavat hänelle hellyyttä. Mikä saa pienen ihmisen tuntemaan tällaista elämäntuskaa? Entä kun lapsi ilmoittaa tappavansa vanhempansa suureksi kasvettuaan?

Kuusivuotiaan lapsen vanhemmat sanovat joskus, että "on kuin sillä olisi jonkinlainen murrosikä meneillään". Siitä tavallaan onkin kyse, ylimenokaudesta kahden tärkeän kehitysvaiheen välillä. Satujen ja sankarifantasioiden aika jää vähitellen taka-alalle - mikä ei tarkoita sitä, että sadut ja tarinat menettäisivät merkityksensä - ja elämän ankeat realiteetit valtaavat alaa lapsen siirtyessä keskilapsuuteen ja kouluikään.

Kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä lapsi tajuaa kuoleman lopullisuuden, mikä on hänelle melkoinen järkytys. Hän kyselee, mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuollessaan, kuoleeko äiti ennen häntä itseään, ja miten hänen sitten käy. Toinen kuusivuotiaan mielenkuohun syy on hänen kokemansa pienuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Hän on olettanut, että äiti ja isä ovat yhdessä hoivatakseen lapsiaan, mutta hänelle valkenee vähitellen, että vanhempien välillä on aivan erikoislaatuinen suhde, johon hän ei voi osallistua eikä edes ymmärrä, mistä siinä on kysymys. Hän tuntee itsensä hylätyksi ja petetyksi.

Lapsi oppii kyllä pian uusia taitoja, jotka lääkitsevät osaamattomuuden ja pienuuden haavoja, ja hän löytää samassa tilanteessa olevia kavereita. Juuri nyt hän kuitenkin kokee olonsa kurjaksi, mikä näkyy mielialojen ailahteluna, kiukutteluna ja kuvitelmina maailmalle lähtemisestä ja epäreilujen vanhempien hylkäämisestä.

Nyt pitäisi osata vetää raja normaaliin ikävaiheeseen kuuluvien ilmiöiden ja huolestuttavien oireiden välille. Itsensä surkeaksi kokevaa lasta täytyy tietenkin ensisijaisesti lohduttaa ja rohkaista ja kertoa hänelle, että hän ehtii vielä oppia kaikki ne asiat, joita ei osaa, ja paljon sellaistakin, mistä ei edes osaa uneksia. Kun hän on mielestään turha, hänet voi ottaa syliin ja sanoa, ettei se ole totta, ja että vanhemmat ovat halunneet juuri sellaisen lapsen kuin hän on.

Kuusivuotiaan itsetuhoiset puheet saattavat olla tehokeino ja vallankäytön väline tilanteessa, jossa mikään ei tunnu tehoavan aikuisiin. Sen ikäinen ja paljon nuorempikin lapsi voi olla myös oikeasti masentunut ja tarvitsee silloin asiantuntija-apua. Masennus näkyy tavallisesti alakuloisuutena, itkuisuutena ja väsyneisyytenä. Mikään ei kiinnosta, ruoka ei maistu, ja unen saannissa voi olla ongelmia. Jotkut depressiiviset lapset hakeutuvat toistuvasti tilanteisiin, joissa on olemassa vahingoittumisen riski. Jos lapsi on itkuinen ja onneton vanhempien ponnisteluista huolimatta, psykologin tutkimus ja hoidon tarpeen arvioiminen on paikallaan. Avun hakeminen ei voi eikä saa olla kiusallista tai häpeällistä.

Alavireinen alakoululainen

Pojasta on tullut aiempaa sulkeutuneempi. Hän ei osaa tai ei halua kertoa mitään koulupäivästään, uhmaa, ärtyy pienistä asioista ja vaatii kohtuuttomia rangaistuksia tehtyään jotakin harkitsematonta. Arvelet hänen olevan masentunut, ja olen kanssasi samaa mieltä. Juuri tällaisia ovat alakouluikäisen lapsen masennuksen oireet. Uutena piirteenä on ehkä tullut vaikeus irrottautua pelaamisesta. Sitä esiintyy tietysti yhdellä jos toisellakin poikalapsella, mutta pelimaailma voi olla masentuneelle lapselle paikka, missä maailman murheet eivät tunnu niin raskailta.

Pojallasi on paha olla, mutta pahan olon syyt jäävät epäselviksi. Sitä ne luultavasti ovat hänelle itselleenkin. Tätä kuvaavat hyvin pojan dramaattiset reaktiot toruihin. Hän moittii itseään, hakkaa päätään ja pyytää vanhempia lyömään itseään. Hän hakee rangaistusta, koska se lievittäisi hänen syyllisyyttään. Poikaparka kokee, että hänen ajatuksensa, toiveensa ja tekonsakin ovat vääriä mutta ei löydä yksin ulospääsyä umpikujastaan.

Masentunut lapsi rypee huonoudessaan ja pyrkii ylläpitämään kuvaa itsestään täysin surkeana. Sen tähden kiittäminen ja kehuminen eivät kohota hänen itsetuntoaan vaan valuvat pois kuin teflonpintaa pitkin. Harrastamiseen ei ole voimia, eivätkä sen tuottamat onnistumisen kokemukset ole sopusoinnussa huonon minäkuvan kanssa.

Ajatus masentuneesta kahdeksanvuotiaasta tuntuu keljulta, mutta paatuneen lastenpsykiatrin näkövinkkelistä tilanteessa on montakin positiivista puolta. Kuvauksesi perusteella pojan psyykkisissä rakenteissa on paljon ehjää ja hyvää. Hän pystyy tuntemaan syyllisyyttä, eli hänen psyykensä on elävä, ja siellä tapahtuu paljon. Murrosikää ei pidä odotella, vaan pojalle kannattaa etsiä apua nyt. Psykologin tutkimukset ovat tarpeen psykoterapiatarpeen arvioimiseksi.

Pieni tyttö tuhrii

Tyttärenne on toisaalta seurallinen ja iloinen, toisaalta vastahankainen pikkuneiti. Mikä ikävintä, hän haisee toisinaan kakalta, ja pöksyistä löytyy pökäleitäkin. Se ei oikein prinsessalle sovi. Maanittelut, kehotukset enempää kuin vihaisuuskaan eivät ole johtaneet kiusallisen oireen häviämiseen.

Lasten kasvattaminen olisi "lasten leikkiä", jos saisi olla tekemisissä vain lapsen myönteisten tunteiden kanssa. Aikuisten totiseksi toimeksi kasvattaminen muuttuu siksi, että äiti ja isä joutuvat kohtaamaan lapsen raivon, kateuden ja mustasukkaisuuden – ja jos ihan pohjamutia käydään penkomaan, sieltä löytyy suoranaista murhanhimoa. Kuulostaa kamalalta liioittelulta, mutta lapsen mielenmaailma on mustavalkoinen ja arkaainen. Pulaan lapsi joutuu, kun voimakkaat, keskenään ristiriitaiset vihan ja rakkauden tunteet repivät häntä eri suuntiin, eikä hän löydä itse ulospääsyä umpikujastaan. Juuri sellaisessa tilanteessa tyttärenne tuntuu nyt olevan.

Uskallat käyttää tyttärestäsi sanaa "hirveä". Arvostan suuresti rohkeuttasi. Nykyisin on muotia turvautua väkinäisiin kiertoilmauksiin ja vääntää kaikki yleispositiiviseksi mössöksi. Tyttärenne haluaa olla hirveä ja näyttää luottavan siihen, että te kestätte Hänen Hirveyttään hylkäämättä häntä tai tulematta liian vihaisiksi. Huomatkaa, että lapsi kaataa kamaluutensa nimenomaan teidän vanhempien niskaan ja on muualla kuin ihmisen mieli. Konfliktit ratkaistaan tärkeiden, läheisten ja luotettavien ihmisten kanssa, ei suinkaan naapurin tädin tai lastentarhanopettajan kanssa.

Tyttöparka on selvästi pulassa omien aggressioidensa kanssa. Tuhriminen (joksi sitä nimitetään, vaikka tulisi pökäleitäkin housuihin) on yleensä yhteydessä ratkaisemattomiin aggressio-ongelmiin. Tyttärenne näyttää olevan erikoisen käärmeissään isoveljelle, mutta en ihmettelisi, vaikka taustalla olisikin pikkuveljeä kohtaan tunnettu kateus. On luvallisempaa olla vihainen isommalle sisarukselle kuin kuopukselle. Äidin ja isän välillä on jokin kummallinen ja ärsyttävä yhteys, isosisko osaa jo vaikka mitä, veljillä on inhottavat pippelit ja itsellä ei… maailma on kerrassaan epäreilu!

Tuhriminen johtaa ajan oloon kiusatuksi joutumiseen ja suuriin itsetunto-ongelmiin, mistä syystä sen tutkimista ja hoidon aloittamista ei ole syytä lykätä. Tutkimukset aloitetaan tavallisesti lastenlääkärin konsultaatiolla. On harvinaista, että tuhrimiselle olisi jokin elimellinen syy, mutta se täytyy sulkea pois. Kovettuneet ulostemassat voivat laajentaa suolta, mistä syystä sen perusteellinen tyhjentäminen on toisinaan tarpeen.

Sen jälkeen on psykologin ja lastenpsykiatrin tutkimusten vuoro. Lopullisena tavoitteena on auttaa tyttöä tulemaan enemmän siksi suloiseksi lapseksi, jollainen hän oikeasti onkin. Hän ei koettelisi äitiään ja isäänsä, ellei olisi varma heidän rakkautensa riittävyydestä. Raivokasta, protestoivaa puolta ei pidä torjua, vaan se tulisi integroida persoonallisuuden hyväksytyksi osaksi.

Pakko-oireet ahdistavat

Lasten psyykkinen oireilu ei pysy samana vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vaan siinä tapahtuu selittämättömiä muutoksia. Voi vielä ymmärtää, että takavuosien tukahduttava kasvatus johti ahdistuneisuuteen ja itsetunto-ongelmiin, ja nykyinen rajattomuus käytöshäiriöihin – mutta miksi lapsilla on nykyisin entistä useammin pakko-oireita?

Meistä jokaisella on jonkinlainen alttius pakonomaiseen käyttäytymiseen. Moni kääntyy kotoa lähtiessään ulko-ovelta tarkistamaan, että sähkölieden nappulat on varmasti käännetty nolla-asentoon, vaikka sen olisi tehnyt jo useampaan kertaan. Jossakin ikävaiheessa lapsilla on taipumus pakonomaisiin rituaaleihin. Täytyy hypellä kiveltä toiselle koskettamatta välillä maata, tai on kuljettava kadulla astumatta kahden katukiven välisen rajan päälle. Käyttäytymisen taustalla on lapsen maaginen ajattelu – luulo, että jotakin kauheaa voisi tapahtua, ellei hän estäisi sitä omalla, pakonomaisella toiminnallaan.

Koska oireet ovat tyypillisiä ja tunnistettavia, voisi kuvitella, että niiden taustatekijätkin olisivat samanlaisia. Näin ei kuitenkaan ole. Pakkoajatukset (obsessiot) ja pakkotoiminnat (kompulsiot) ovat toisinaan – mutta eivät aina – eräänlaisia maagisen ajattelun muotoja, ja niiden tarkoituksena on torjua jokin uhkaava vaara. Tyypillisiä pakkotoimintoja ovat käsien peseminen, tiettyjen esineiden koskettaminen, yskähtely, ovien sulkeutumisen varmistaminen, ja valokatkaisijoiden ja lieden nappuloiden tarkistaminen jopa kymmeniä kertoja. Asianomainen lapsi tai aikuinen tietää ajatustensa ja toimintansa olevan järjettömiä, ja niistä puhuminen aiheuttaa voimakasta häpeää. Ahdistus lievittyy vain hetkeksi, ja pakkotoimintoja on jatkettava. Seurauksena on tunne ansaan joutumisesta, epätoivoisesta kierteestä, josta ei pääse millään ulos.

Tunnen lapsia, jotka pelkäsivät muuttuvansa joksikin toiseksi tai arvelivat, että oma äiti ja isä eivät olekaan "oikeita" – siis valtavan ahdistavia ja outoja pelkoja. Vihaisena oleminen tuntuu pahalta ja väärältä, ja muutamien lasten pakko-oireet onkin tarkoitettu estämään omien vihamielisten tunteiden mahdollisesti aiheuttamaa vahinkoa.

On myös lapsia, joiden oireiden taustalta ei löydy mitään tiedostamattomia ja torjuttuja tunteita tai pelkoja. Heidän suvustaan löytyy usein ihmisiä, joilla on pakko-oireinen häiriö. Kysymys on silloin enemmän geneettis-biologisesta kuin psykodynaamisesti ymmärrettävästä ilmiöstä.

Lievät pakko-oireet voivat kuulua lapsen ikäkauteen ja menevät itsestään ohi. Vaikeammissa tapauksissa eli silloin, kun oireet hallitsevat lapsen ja perheen elämää ja aiheuttavat paljon pahaa oloa, on tehtävä huolelliset tutkimukset ja arvioitava hoidon tarve. Eniten tutkimusnäyttöä on käyttäytymisterapian ja lääkehoidon yhdistelmästä. Mainitussa terapiamuodossa hoidettavaa voidaan mm. altistaa pakkomielteisiin liittyville tunteille ja ehkäistään pakkotoimintoja. Lääkehoidossa käytetään tiettyjä masennuslääkkeitä, joiden määräämisessä lapsille on luonnollisesti käytettävä harkintaa, eikä niitä pienille lapsille suositellakaan.

Oma psykoterapeuttinen orientaationi on psykodynaaminen. Olen hoitanut siltä teoriapohjalta muutamia pakko-oireisia lapsia menestyksekkäästi, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että oleellista ei ole teoreettinen viitekehys, vaan hoidettavan ja terapeutin välille syntyvä yhteistyöliitto.

Joskus vaikeat oireet voivat kadota ällistyttävän nopeasti. Tapasin nuoren aikuisen miehen, jonka murrosiässä alkaneet pakko-oireet katosivat vuosikausiksi ainoastaan kahden keskustelukerran jälkeen. Joku toinen tarvitsee intensiivisen, pitkäkestoisen psykoterapian, ja kolmas saa apua lyhytkestoisesta käyttäytymisterapiasta, johon on yhdistetty lääkehoito.

Kotona voi yrittää kertoa lapselle esimerkiksi, että pakkoajatukset ovat roskapostia, joka kannattaa deletoida. Eräs poika pesetti äidillään vaatteitaan päivittäin päällyshousut ja -takit mukaan luettuina. Lopulta äiti totesi napakasti, ettei aio jatkaa tätä show'ta yhtään kauempaa – ja ihme kyllä: poika tyytyi tähän ratkaisuun. On vaikea sanoa, milloin on syytä mennä mukaan lapsen oireiluun ja pestä puhtaita lakanoita, ja milloin sillä vältetään paniikiksi yltyvä ahdistuneisuus. Joka tapauksessa oireiden lievittyminen on tilapäistä.

Pakko-oireista voi parantua kokonaan. Joskus ne voivat ilmaantua uudelleen jossakin stressaavassa elämäntilanteessa. Niiden kanssa eläminen on tuskallista, ja ahdistus on ajoittain sietämätöntä. Siksi on syytä hakeutua pojan kanssa kasvatus- ja perheneuvolaan asioiden jatkoselvittelyjä ja psykologin tutkimusta varten.

Usein lapsen pakko-oireet ovat suojautumista jotakin vaikeasti hahmotettavaa, nimetöntä uhkaa vastaan. Tyttäresi tapauksessa uhka on saanut bakteerien hahmon. Sitä hän torjuu muun muassa liiallisella peseytymisellä ja jatkuvalla pöpöistä puhumisella. Kuvauksesi perusteella ajatuksista on tullut varsin voimakkaita ja hallitsevia, ja lapsen energiasta kohtuuttoman suuri osa menee niiden kurissa pitämiseen. Pöpöjen välttely rajoittaa jo lapsen toimintoja, ja ennen pitkää kaveritkin alkavat kummastella hänen käytöstään. Voisi olla perusteltua hakeutua selvittelemään tilannetta tarkemmin esimerkiksi kasvatus- ja perheneuvolaan.