Lapsen vuorokausirytmi on epäsäännöllistä elämän ensimmäisten kuukausien aikana. Tämän jälkeen yhtämittaisen yöllisen unijakson pituus alkaa kasvaa ja uni-valverytmi muovaantua säännöllisemmäksi. Unen tarve vaihtelee paljon yksilön ja iän mukaan siten, että tyypillisesti vauva nukkuu noin 20 tuntia vuorokaudessa, kun teini-ikäisen unen tarve on noin 9 tuntia. Päiväunia lapset nukkuvat keskimäärin 3–4 vuoden ikään asti.

Lasten unihäiriöt ovat yleisiä ja yleensä lieväasteisia. Niitä esiintyy ikäryhmästä riippumatta noin 20–30 %:lla lapsista. Vakavampia unihäiriöitä esiintyy kuitenkin huomattavasti harvemmalla, ja ne liittyvät usein kehityksellisiin vaikeuksiin, somaattisiin, neurologisiin sekä psykiatrisiin sairauksiin. Uniongelmiin liittyy usein käytöksen ja oppimisen ongelmia sekä pitkään jatkuessaan kohonnut riski somaattiselle sairastavuudelle.

Imeväis- ja leikki-ikäisen uniongelmat

Imeväis- ja leikki-ikäisillä uniongelmien takana on tavallisimmin vuorokausirytmiin ja nukkumistottumuksiin liittyvät syyt tai erilaiset somaattiset sairaudet, kuten allergiat, infektiot ja närästys.

Vuorokausirytmin ongelmat ovat tavallisia pienillä vauvoilla, sillä rytmitys on vasta muodostumassa. Isommilla lapsilla vuorokausirytmin ongelmat voivat näkyä joko liian varhaisena tai myöhäisenä heräämisenä. Siihen voivat liittyä myös liian pitkät, useat tai perheen rytmin kannalta vääräaikaiset päiväunet. Ongelman ratkaisu edellyttää nukkumisaikataulun muutosta ja lapsen vuorokausirytmin selkiyttämistä levon ja aktiviteetin osalta.

Tavallisia nukkumistottumuksiin liittyviä uniongelmia ovat itsekseen nukahtamisen vaikeus (ns. uniassosiaatio-ongelma) ja nukkumaan asettumisen vaikeus. Uniassosiaatio-ongelmaa tavataan lapsilla noin 5–6 kuukauden iästä alkaen, ja sen ytimenä on lapsen vaikeus nukahtaa itsekseen ilman imetystä, tuuditusta tai sylissä kanniskelua. Ongelman johdosta lapsi vaatii yöllisten heräilyjen yhteydessä aina vanhemman avukseen nukahtaakseen uudelleen. Vanhemman uni pätkiytyy, ja jatkuva heräily kuormittaa nopeasti koko perhettä. Vauvan yöheräilytaipumuksen syntymisen ja pitkittymiseen liittyy usein vanhempien käyttäytymiseen liittyviä seikkoja. Esimerkiksi yöllisten imetysten jatkuminen pitkään tai lapsen ja vanhemman yölliset yhteiset leikki- ja hoivahetket voivat ylläpitää tilannetta.

Leikki-ikäisellä lapsella varsin tavallisia ovat ajoittaiset nukkumaan asettumisen vaikeudet, vaikka hänellä muutoin olisikin hyvä vuorokausirytmi ja kyky nukahtaa itsekseen. Ongelman syynä voivat olla rajojen asettamisen vaikeus sekä erilaiset huolet, kuten pimeän pelko ja vanhemmasta erossa olemisen pelko. Ongelma on tavallisesti lieväasteinen ja ohimenevä. Yövalaistus, turvalliset iltarutiinit sekä aikuisen asettamat rajat ja läheisyys riittävät useimmin.

Unen erityishäiriöt

Unen erityishäiriöt (parasomniat), kuten hampaiden narskuttelu, yöllisiä kauhukohtaukset, unissa kävely ja puhuminen sekä painajaisunet, ovat tavallisia leikki- ja kouluikäisillä. Painajaisia esiintyy jossain vaiheessa likipitäen kaikilla lapsilla. Pahaa unta näkevä lapsi kannattaa herätellä, ja häntä kannattaa rauhoitella, minkä jälkeen loppuyö yleensä sujuukin ongelmitta. Lapsi yleensä muistaa pahan unensa tai ainakin sen, että näki painajaista.

Unihumala, yölliset kauhukohtaukset ja unissakäveleminen esiintyvät pääsääntöisesti alkuyön aikana lapsen havahtuessa syvästä unesta. Altistavia tekijöitä ovat perinnöllisyys, unen puute, kuume, stressi sekä unenaikaiset hengityskatkot. Yleensä häiriöt jäävät pois itsekseen nuoruusikään tultaessa.

Yöllisiä kauhukohtauksia esiintyy noin 1–10 %:lla lapsia, tyypillisesti 4–12-vuotiailla. Kauhukohtaukset tulevat yleensä lapsen nukuttua noin pari tuntia. Kauhukohtauksen aikana lapsi herää paniikinomaisesti huutaen ja häneen on vaikea saada yhteyttä. Lapsi saattaa rimpuilla voimakkaasti. Kohtaus menee tyypillisesti ohi muutaman minuutin kuluessa, jonka jälkeen lapsi nukahtaa uudestaan. Tavallista on, että hän ei muista yöllisestä kohtauksestaan mitään seuraavana aamuna.

Unihumalalla tarkoitetaan unesta havahtumiseen liittyvää sekavuustilaa, jonka aikana lapsi voi käyttäytyä väkivaltaisesti. Unihumalaa tavataan useimmiten varhaislapsuudessa, ja sitä on arvioitu esiintyvän jopa puolella lapsia. Unihumala voi vaihtua varhaislapsuuden jälkeen unissakävelyyn, jota puolestaan esiintyy ainakin kerran jopa noin joka 5. lapsella. Toistuvaa unissakävelyä esiintyy kuitenkin vain muutamalla prosentilla. Yleisimmillään vaiva on ala-asteiässä jääden useimmiten pois teini-iässä. Unissakävelyn aikana lapsi ei ole tietoinen tekemisistään, minkä vuoksi hänen turvallisuudesta on huolehdittava.

Kouluikäisten uniongelmat

Kouluikäisillä tavallisimpia uniongelmia ovat unen puute, unirytmin viivästyminen ja unettomuus. Jopa neljänneksellä arvioidaan olevan riittämättömän unen vuoksi päiväväsymystä. Unen puutteen takana on usein pitkälle yöhön venyvä nukkumaanmeno. Tähän voi olla syynä esimerkiksi runsas ruutuaika, pelaaminen sekä kola- ja energiajuomien nauttiminen iltapäivällä ja illalla. Unettomuus on yhteydessä päiväväsymykseen, ja siihen voi liittyä erilaisia mielenterveydenongelmia, kuten mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöitä, psykoosisairauksia ja päihdeongelmia.

Uniongelmien tunnistaminen

Uniongelmien tunnistamisella ja hoidolla on tärkeä merkitys kaikenikäisten lasten kasvun ja kehityksen kannalta. Riittävän levon ja asianmukaisen vuorokausirytmin varmistamisella voidaan tukea lapsen hyvinvointia sekä ennaltaehkäistä mielenterveydenongelmien muodostumista tai jo olemassa olevien ongelmien vaikeutumista. Lapsen uniongelmiin voi kytkeytyä myös vanhemmuuteen ja vuorovaikutukseen liittyviä ongelmia. Näiden tunnistaminen ja asianmukainen hoito on tärkeää muiden uniongelmiin käytettävien hoitomuotojen rinnalla.

Milloin ja mistä tulisi hakea apua?

Lapsen uniongelmasta tulee helposti koko perheen ongelma ja rasite. Uneen ja vuorokausirytmiin liittyvät huolet on siten hyvä ottaa puheeksi varhain neuvolassa tai kouluterveydenhuollossa. Myös terveyskeskuslääkärin puoleen voi myös kääntyä avun saamiseksi.

Apua tulisi hakea myös silloin, kun lapsen aiemmin säännöllisen unirytmi muuttuu hyvin katkonaiseksi tai kun lapsella on huomattavaa päiväväsymystä tai nukahtelua. Päiväväsymystä aiheuttava kuorsaus ja unenaikaiset hengityskatkot vaativat niin ikään selvittelyä. Nuoruusikäisillä unettomuuden hoito voi vaatia lääkärin arviota ja hoitoa ajatellen mahdollisia taustalla olevia mielenterveydenongelmia.

Unihäiriöiden selvittely aloitetaan useimmiten lapsen ja vanhempien haastattelulla sekä unipäiväkirjan pidolla tai unikyselylomakkeiden avulla. Useimpia unihäiriöitä voidaan hoitaa perusterveydenhuollossa, josta lapsi ohjataan tarvittaessa jatkoselvittelyihin.

Unikoulu

Uniassosiaatio-ongelmaan on kehitetty erilaisia kotona toteuttavia menetelmiä kuten "tassu-unikoulu", jonka aikana lasta asteittain harjoitutetaan nukahtamaan ilman vanhemman läsnäoloa. Jos kotikonstit eivät auta, voidaan jatkuvasti heräilevän vauvan unirytmiä hoitaa sairaalassa järjestettävin unikouluin. Käytännössä unikoulu toteutuu siten, että lapsi jää vanhemman hoitamien ilta-askareiden ja nukahtamisen jälkeen osastolle vanhempien lähtiessä mieluiten kotiin nukkumaan. Yöllisten heräilyjen yhteydessä hoitaja tarvittaessa rauhoittaa lapsen ja harjoituttaa itsekseen nukahtamista.

Positiivisten rutiinien menetelmää

Leikki-ikäisten lasten nukahtamis- ja vuorokausirytmin ongelmiin voidaan kokeilla positiivisten rutiinien menetelmää, jonka avulla lapsi ohjataan mukavien iltatoimien avulla unille. Isompien lasten kohdalla nukahtamisvaikeuksien hoidossa voidaan käyttää kognitiivista terapiaa. Vuorokausirytmiä voidaan tukea arjen rytmityksellä, ruutuajan ja kolajuomien vähentämisellä sekä tarvittaessa melatoniini-lääkityksellä (ks. luku Hoito- ja tukimuotoja, lääkehoito). Lisäksi apuna voi olla aamuinen kirkasvalohoito.

Mikäli lapsen uniongelman taustalla on vanhempiin tai vanhemmuuteen liittyviä seikkoja, on näihin saatavilla apua esimerkiksi perheneuvoloista ja tarvittaessa vaikeammissa tapauksissa lasten- ja nuorisopsykiatrian poliklinikoilta osana lapsen muuta hoitoa.

Lisätietoa

  1. Paavonen J, Pesonen A-K, Heinonen K, Almqvist F & Räikkönen K. Hoivaten höydensaarille, positiivisten rutiinien menetelmä lasten unihäiriöiden hoidossa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim, 2007, 123: 2 487–2 493.
  2. Paavonen J & Saarenpää-Heikkilä O. Lapsuuden unihäiriöiden arviointi kliinisessä työssä. Suomen Lääkärilehti 2014, 46: 11–17.
  3. Pajulo M, Pyykkönen N & Karlsson L. Vanhemmuus ja pienten lasten unihäiriöt. Suomen Lääkärilehti, 2012, 40:2 813–2 817.
  4. Saarenpää-Heikkilä O. Lastenneurologiset unihäiriöt haittaavat päivän toimintoja. Suomen Lääkärilehti, 2012, 40: 2 819–2 824.
  5. Urrila A-S & Pesonen A-K. Nuorten unen erityispiirteet ja ongelmat. Suomen Lääkärilehti 2014, 19–25.
  6. Keski-Rahkonen A & Nalbantoglu M. Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin. Kustannus Oy Duodecim, 2011.
  7. Mannerheimin lastensuojeluliitto, kotiunikoulut
  8. Opas tasapainoiseen digiarkeen.
  9. Lastenneuvola käsikirja. Uni ja unihäiriöt. THL