Ahdistuneisuus tunteena on normaali ja elossa säilymisen kannalta tärkeä. Se on tahdosta riippumaton reaktio uhkana koetussa tilanteessa. Ahdistus koetaan tunnetasolla huolena ja pelkona. Siihen liittyy usein katastrofiajatuksia ja erilaisia ruumiillisia oireita, kuten sydämentykytystä, hengenahdistusta, huimausta ja oksetusta. Voimakkaassa ahdistuksessa lapsi voi kokea olonsa epätodelliseksi tai vieraaksi (depersonalisaatio). Ahdistuneisuuteen kuuluu olennaisesti uhan kokemuksen välttely, mikä voi olla ilmiselvää tai esiintyä hienovaraisempana epäröintinä tai vetäytymisenä.

Erityisesti alle kouluikäisillä lapsilla esiintyy runsaasti pelkoja ja huolia ilman, että kyseessä olisi ahdistuneisuushäiriö. Peloista tavallisimpia ovat pimeän sekä erilaisten kummitusten tai muiden mielikuvitushahmojen pelko. Lisäksi lapsi voi pelätä joutuvansa eroon vanhemmistaan esimerkiksi onnettomuuden, sairauden tai kuoleman vuoksi.

Ahdistuneisuushäiriöt ovat tavallisimpia lastenpsykiatrisia häiriöitä, ja niitä esiintyy noin 5–10 %:lla lapsista. Tyypillisesti ahdistushäiriöitä esiintyy tytöillä hieman poikia enemmän. Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää lasta pelottaa silloinkin, kun tilanteessa ei ole mitään pelottavaa. Diagnoosi edellyttää oireista johtuvaa huomattavaa kärsimystä tai toimintakyvyn heikkenemistä, kuten vaikeutta selviytyä päiväkodissa tai koulussa.

Taustatekijät

Ahdistuneisuushäiriöillä on useita eri taustatekijöitä. Perinnöllisten tekijöiden lisäksi erityisesti estyneen-varautuneen piirreominaisuuden sekä kielteisillä tunteilla reagoimisen on tutkimuksissa todettu altistavan ahdistuneisuushäiriöille. Lisäksi ahdistuneisuus on ainakin jossain määrin opittu käyttäytymismalli, jonka tyypillisesti itse herkästi ahdistuva vanhempi tulee siirtäneeksi lapselleen.

Ahdistus saattaa myös heijastaa mielensisäisiä ratkaisemattomia ristiriitoja. Syynä voi olla myös kiintymyssuhteen ja vuorovaikutuksen ongelmia, joiden vuoksi lapsen kyky käsitellä ahdistavia tilanteita on kehittymätön ja hän jää liian yksin kuormittavissa, uhkaavissa ja pelottavissa tilanteissa. Myös lapsuuden traumaattiset kokemukset kuten kaltoinkohtelu altistaa ahdistushäiriön kehittymiselle.

Lapsuusiän ahdistushäiriöistä tyypillisimpiä ovat määräkohtaiset pelot, eroahdistus, yleistynyt ahdistuneisuus sekä nuoruusikää lähestyessä sosiaalinen fobia, pakko-oireisuus ja paniikkikohtaukset.

Eroahdistus

Eroahdistuksen keskeisenä oireena on haluttomuus irrottautua läheisistä ihmisistä, kuten vanhemmista. Pelko voi näkyä esimerkiksi haluttomuutena mennä nukkumaan ilman vanhempia tai vaikeutena jäädä yksin kouluun tai päiväkotiin. Lapsi voi takertua vanhempiinsa ja varmistella heidän vointiaan huolestuneena.

Sosiaalinen fobia

Sosiaalinen fobia on harvinainen alle kouluikäisillä lapsilla, mutta tulee tavallisemmaksi esiteini-iässä. Oireisiin kuuluvat intensiivinen epämukavuuden tunne sosiaalisissa tilanteissa, pelko tulla kriittisesti arvioiduksi ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden välttely. Oireita esiintyy yleisesti koulussa, missä edellytetään muiden edessä puhumista, ryhmätöihin osallistumista ja ruokalassa syömistä.

Sosiaalisen fobian takia lapsi voikin kieltäytyä menemästä kouluun ja jumittua kotiin. Useimmilla sosiaalisesti fobiasta kärsivillä lapsilla on joku toinen samanaikainen ahdistuneisuushäiriö tai masennus. Hoitamattomana sosiaalisella fobialla voi olla vakavia seurauksia lapsen toimintakykyyn ja myöhempään pärjäämiseen elämässä, töissä ja ihmissuhteissa.

Huolet ja asioiden vatvominen

Yleistyneen ahdistuneisuuden keskeisiä piirteitä ovat useat elämän eri alueita koskevat huolet ja asioiden vatvominen. Lapsella on usein tarve hakea vakuuttelua muilta. Hän pyrkii välttelemään uusia ja epävarmoja tilanteita sekä virheitä. Yleistyneeseen ahdistushäiriöön kuuluu erilaisia fyysisiä oireita, kuten unettomuutta ja ärtyisyyttä, hengitysvaikeuksia, epätodellista oloa, levottomuutta ja jännittyneisyyttä. Rentoutuminen voi olla hyvin vaikeaa.

Pakko-oireet

Lapsilla esiintyy varsin yleisesti leikki- ja ala-asteiässä rituaalisidonnaisuutta ja ohimenevää, rajoittunutta pakonomaisuutta, kuten pakottavaa tarvetta hyppiä asfaltin viivojen yli tai asetella unilelut tiettyyn järjestykseen iltaisin.

Pakko-oireisen häiriöstä puhutaan silloin, kun esiintyy toimintakykyyn vaikuttavia toistuvia ja jatkuvia pakkoajatuksia ja/tai -toimintoja. Sitä esiintyy 1–3 % lapsiväestöstä tyypillisen alkamisiän ollessa esiteini-iässä ja nuoruudessa.

Pakkoajatukset ovat ajatuksia, mielikuvia tai yllykkeitä, jotka kaavamaisina palaavat toistuvasti henkilön mieleen. Ne ovat lähes poikkeuksetta ahdistavia, ja lapsi yrittää vastustaa niitä. Tyypillisiä pakkoajatuksia ovat saastumisen pelko, symmetrian ja tarkkuuden tarve sekä erilaiset merkityksettömät lauseet tai äänet. Lisäksi pakkoajatusten sisällöt voivat olla aggressiivisia tai seksuaalissävytteisiä.

Pakkotoiminnot puolestaan ovat kaavamaisia uudestaan ja uudestaan toistuvia käyttäytymistapoja, jotka eivät tuota mielihyvää. Pakkotoimintojen avulla lapsi pyrkii estämään pelkäämänsä vahingollisen teon tai tapahtuman. Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat koskettelut, laskeminen, liiallinen käsien peseminen, tarkistelu sekä esineiden järjestely tai aikataulujen tekeminen.

Ennuste

Yksittäisistä peloista kärsivien lasten ennuste on hyvä. Useimmilla ahdistuneilla lapsilla ahdistushäiriötä ei enää esiinny aikuisuudessa, mutta toisaalta aikuisuudessa jatkuva ahdistuneisuus alkaa useimmiten jo lapsuusiässä. Usein alttius reagoida rasittaviin elämäntilanteisiin ahdistuneisuudella ja fysiologisilla oireilla säilyy myöhemmin elämässä. Ahdistushäiriöön liittyy nuoruudessa usein masentuneisuus ja myöhemmällä iällä alttius päihdeongelmille.

Milloin ja mistä tulisi hakea apua?

Ahdistushäiriöiden hoidon tavoitteena on ahdistuksen lieventäminen ja toimintakyvyn palautuminen. Itse ahdistuksen tunteen täydellinen katoaminen ei siis ole tarkoituksena. Perusterveydenhuollossa on mahdollista hoitaa lievät yksittäiset pelot ja lievä eroahdistus. Erikoissairaanhoitoon tai muuhun erityistason hoitoon ohjataan vaikeammat tapaukset, joissa lapsella on useita pelkoja, yleistynyttä ahdistuneisuutta, sosiaalista fobiaa, pakko-oireita ja toimintakyvyn laskua.

Ahdistushäiriöiden hoidon kulmakivenä on psykoedukaatio, johon liitetään yksilöllisen tarpeen mukaan yksilö- tai ryhmämuotoisia terapeuttisia menetelmiä, kuten kognitiivista tai psykodynaamista yksilöterapiaa, joskus perheterapiaa. Vanhemmilla lapsilla voidaan tarvittaessa käyttää muiden hoitomuotojen rinnalla lääkitystä. Terapian myötä lapsella voidaan antaa keinoja jännittyneisyyden hallintaa, muokata uudelleen ahdistuneita tai pakonomaisia ajatusrakennelmia ja ratkoa niiden taustalla olevia syitä. Kognitiiviseen terapiaan sisältyy asteittainen altistus ahdistaville tilanteille. Hoidossa tärkeässä roolissa on myös perheen tuki ja muutoksen mahdollistuminen.

Kirjallisuutta

  1. Aalberg V. Nuoruusiän ahdistuneisuus – kehitykseen kuuluvaa vai psykopatologiaa? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2014, 130:1 319–1 323.
  2. Eskonen I, Levander M, Roine M. Ahdistus aisoihin. Kognitiivisen psykoterapian keskus Luote 2017.
  3. Karukoski M & Haapasalo-Pesu K-M. Nuorten yleistyneen ahdistuneisuushäiriön hoito. Suomen Lääkärilehti 2012, 12:949–954.
  4. Puustjärvi Anita & Asikainen Mari. Pakko-oireinen häiriö lapsuudessa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2010 126:2 855–2 863.
  5. Ranta Klaus, Kaltiala-Heino Riitta-Kerttu & Marttunen Mauri. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja sen hoito eri ikäkausina. Suomen Lääkärilehti 2011, 4:261–268.
  6. Ranta Klaus, Gergov Vera, Tainio Veli-Matti, Lindberg Nina, Strandholm Thea, Ehrling Leena & Marttunen Mauri. Psykoterapeuttisten hoitomuotojen vaikuttavuus nuorten ahdistuneisuushäiriöissä Systemaattiseen hakuun perustuva kirjallisuuskatsaus. Suomen Lääkärilehti 2015, 18:1 253–1 259.
  7. Leppämäki Sami ja Savikuja Tuula (toim.) Pakko-oireet ja OCD. PS-kustannus 2014.