Etusivu » Neurologisten ongelmien seulonnat

Neurologisten ongelmien seulonnat

Kotineuvola
1.7.2012
Elina Hermanson

Neurologisilla ongelmilla tarkoitetaan poikkeavuuksia, joka ilmenevät aivoissa, selkäytimessä, ääreishermostossa, autonomisessa hermostossa tai lihaksissa. Ne saattavat olla peräisin aiemmasta vauriosta tai dynaamisesta tilasta, jossa kudos kasvaa joko liikaa tai surkastuu poikkeavasti. Neurologia ja psykiatria sivuavat toisiaan monelta osin, ja osa toimintakyvyn häiriötä aiheuttavista tiloista on sellaisia, että niihin liittyy todennäköisesti sekä neurologinen että psyykkinen komponentti. Kun näin on, puhutaan psykoneurologiasta tai neuropsykiatriasta.

On tärkeää, että kehityspoikkeavuudet havaitaan riittävän varhain. Jos kuntoutus viivästyy, poikkeava kehityssuunta yleensä vahvistuu ja samalla menetetään kehityksen kannalta herkkää aikaa. Toiseksi on tärkeää, että vanhemmilla olisi mahdollisuus ymmärtää ja hyväksyä lapsensa kehitykselliset tarpeet realistisesti. Lapselle on tärkeää kokea tulevansa ymmärretyksi sellaisena kuin hän on. Kolmanneksi lapset, joilla on kehityksellisiä ongelmia, ovat usein herkkiä haavoittumaan myös psyykkiseltä kehitykseltään. Terveen vuorovaikutussuhteen rakentaminen vanhemman ja lapsen välille on tällöin vaikeampaa. Diagnoosin viivästyessä voi psykososiaalisten ongelmien vuoksi olla jo vaikea löytää perusongelmaa.

Oppimisen ongelmat olisi hyvä havaita jo ennen kouluikää. Aiemmin laajimmat tutkimukset tehtiin neuvolassa viisivuotiaille, mutta sittemmin on selvinnyt, että selvät oppimisen ongelmat ovat havaittavissa jo 4-vuotiailla. Tästä syystä laaja terveystarkastus tehdään nyt jo nelivuotiaana.

Kohtausoireista alkuvaiheessa vaikeimmin tunnistettavia ovat infantiilispasmit. Ne alkavat tavallisimmin lapsen ollessa noin neljän–seitsemän kuukauden ikäinen. Infantiilispasmia on syytä epäillä, jos lapsen ollessa valveilla, varsinkin hänen juuri herättyään, ilmenee sarja nopeita nykäyksiä. Lapsen pää nyökähtää eteen, ja yläraajat heilahtavat sivuille tai koukistuvat kyynärnivelistä. Selin makuulla jalat voivat heilahtaa ylös. Kohtausten alkaessa kehitys usein pysähtyy tai taantuu. Hoidon nopea aloitus parantaa ennustetta.

Hienomotoriikalla tarkoitetaan käsien käyttöä. Kehitys alkaa, kun vastasyntyneen niin sanottu tarttumisheijaste on hävinnyt, ja lapsi pystyy vähitellen itse hallitsemaan käsiään. Käsien käyttö edellyttää silmien ja käden yhteistyötä. Aluksi lapsi liikuttaa käsiään kokonaisvaltaisesti, mutta noin yhdeksän kuukauden iässä etusormi tulee oleelliseksi esinettä lähestyttäessä. Kehityksen järjestys on yleensä sama kaikilla lapsilla: ensin lapsi leikkii käsillään, tarkastelee niitä ja vie suuhunsa. Pikku hiljaa hän oppii tarttumaan esineisiin ja viemään nekin suuhunsa, vaihtamaan esinettä kädestä toiseen, käyttämään lusikkaa, riisumaan, pukemaan, piirtämään, leikkaamaan saksilla, napittamaan ja solmimaan.

Karkea motoriikka tarkoittaa kaikkea muuta liikkumista kuin käsien käyttöä. Vastasyntyneellä liikkuminen perustuu varhaisheijasteisiin eli automatismeihin, joista edellä mainittu tarttuminen on yksi. Kehityksen edetessä niiden tulee hävitä kukin aikataulunsa mukaan, muuten niistä tulee kehityksen esteitä ja häiriötekijöitä. Sijalle tulevat suojeluheijasteet, jotka ovat motorisen kehityksen ehto ja edellytys. Ensimmäiseksi lapsi oppi varaamaan painoaan jalkoihin. Myöhemmin tulee pään suojeluheijaste: kun lapsi lasketaan pää edellä alustaa kohti, kädet ojentuvat eteen suojelemaan päätä. Viimeiseksi tulevat etu-, sivu- ja takasuojeluheijasteet, joiden ansiosta lapsi pystyy istumaan tuetta.

Hienomotorisen kehityksen poikkeavuus voi liittyä hyvin monenlaisiin ongelmiin. Kyse voi joskus olla älyllisestä kehitysvammaisuudesta, joskus cp-vammasta, joskus jostakin pienestä erityisvaikeudesta. Karkean motoriikan ongelmat voivat nekin johtua hyvin monenlaisista syistä: lapsella voi olla lihasheikkoutta, tasapainovaikeuksia tai ongelmia esimerkiksi vartalon hallinnassa. Lapsi voi liikkua hitaasti, kulmikkaasti ja epäkäytännöllisesti. Usein tällainen lapsi oppii hitaasti kävelemään, hyppimään, pyöräilemään, luistelemaan. Hän kompastelee ja pudottelee tahattomasti esineitä.

Jos yleinen kehitystaso on poikkeava, myös motoriikka kehittyy usein tavallista hitaammin. Joskus aiemmin normaalisti kehittynyt lapsi alkaa taantua. Kyse voi olla esimerkiksi perinnöllisestä tai aineenvaihduntaan liittyvästä sairaudesta.

Motoriset taidot liittyvät kiinteästi jäntevyyteen, ns. tonukseen. Lapsi voi olla poikkeavan veltto tai ylijäntevä. Jos tonus on poikkeava, se enteilee usein myöhempiä kehitysongelmia.

Joskus vanhemmat loukkaantuvat, kun neuvolassa kiinnitetään huomiota lapsen kömpelyyteen tai vaikkapa siihen, ettei tämä osaa leikata saksilla, pujotella helmiä tai heitellä hernepussia. Ehkä lapselle ei ole koskaan saanut pitää saksia käsissään, eikä heittelyä ole pidetty suotavana. Ei sellaista tietenkään osaa, mitä ei ole harjoitellut. Voisikohan ajatella, että jos neuvolan mukaan yleensä ikätoverit osaavat tietyn taidon, meidänkin lapsi voisi sitä harjoitella? Neuvoloille on annettu ohjeet, että jos taitamattomuus harjoittelemalla korjaantuu, ei tarvitse olla huolissaan. Todellinen pulma, esimerkiksi motorinen koordinaatiohäiriö, ei omatoimisella harjoittelulla katoa. Voi olla, ettei lapsi suostu harjoittelemaan ollenkaan. Lapsella on silloin oikeus saada erityisammattilaisten tarkempia tutkimuksia.

Viime vuosina on opittu puhumaan myös ns. sensorisen integraation häiriöistä. Näillä häiriöillä tarkoitetaan tilanteita, joissa lapsi ei kykene käsittelemään aistien kautta saatua informaatiota riittävän hyvin. Häiriö johtaa siihen, ettei lapsi pysty reagoimaan aistitietoon mielekkäästi ja johdonmukaisesti. Tuntoaistimus voidaan kokea voimakkaasti: lapsi reagoi puolustus- tai pakoreaktiolla likaantumiseen tai äkillisiin kevyisiin kosketuksiin. Yhtä hyvin tuntoaistimus voi olla heikko, jolloin hän törmäilee ihmisiin tai vaikkapa pureskelee hihansuita aistiakseen paremmin. Jotkut välttelevät kiipeämistä ja keinumista, koska liike aistitaan voimakkaasti. Toiset keinuvat ja heijaavat itseään jatkuvasti. Näköaistimus voi innostuttaa yhtä lasta yli äyräiden; toinen haluaa koskea kaikkea, koskei muuten ymmärrä saamaansa tietoa riittävän hyvin. Myös äänet, hajut ja maut voidaan aistia yliherkästi tai poikkeuksellisen heikosti.

Voi olla, että toiminta- tai fysioterapeutti osaa keksiä jonkin tällaisen selityksen, kun hän tutkii poikkeavasti käyttäytyvää lasta. Terapia tähtää silloin siihen, että lapsi tottuu käsittelemään aistimuksia normaalimmin. Pienten lasten on todettu reagoivan terapiaan hyvin, koska heidän keskushermostonsa on vielä joustava. Kun aivotoiminta ei ole vakiintunut, sitä voidaan muuttaa tai se voi muuttua. Selviä seulontatestejä näille häiriöille ei neuvoloissa ole, mutta tavallisesti pulmat tulevat esiin hieno- tai karkeamotorisissa testauksissa tai siinä, mitä vanhemmat kertovat lapsen arkipäivästä.

Keskeinen osa neurologista arviota on seurata lapsen puheen ja kommunikoinnin kehitystä, tarkkaavuuden säätelyä ja oman toiminnan ohjailua. Kommunikointikyky kytkeytyy lapsen ja hoitajan vuorovaikutukseen sekä lapsen kontaktikyvyn, tarkkaavuuden ja oman toiminnan ohjauksen kehitykseen. Myös tunne-elämän säätelyn kehitys ja kaiken oppimisen edistyminen ovat sidoksissa puheen kehittymiseen.

Esikielellisessä vauvaiässä tärkeitä asioita ovat katsekontakti, tahdon ilmaisu, tunnetilojen ilmaisu, elekommunikointi ja yksinkertaiset tavoitteelliset toiminnot esineillä. Jos vauvalla on vaikeuksia imeä tai myöhemmin syödä iänmukaista karkeampaa ruokaa normaalisti, on mahdollista, että hänen on vaikeaa myöhemmin oppia tuottamaan puhetta normaalisti. Kommunikointikyvyn puute voi aiheuttaa turhautuneisuutta ja sekundaariongelmia jo alle kaksivuotiaalla, kuten kontaktista vetäytymistä, psykosomaattisia oireita (esim. ummetusta), uhmakkuutta ja käytöshäiriöitä sekä masennusta. Ks. myös seuraava kohta ( «Kielen ja kommunikaation kehitys»1).

Neurologisesta, usein geneettisestä syystä johtuva tarkkaavaisuushäiriö voidaan diagnosoida aikaisintaan neljän–viiden vuoden iässä, vaikka ennakoivia oireita voi olla nähtävissä varhaisleikki-iän yliaktiivisuutena, motorisena kömpelyytenä ja puheen kehityksen viivästymisenä. Tarkkaavuushäiriöiset lapset ovat poikkeavan tapaturma-alttiita. Häiriö tulisi diagnosoida ennen kouluikää jo esimerkiksi siitä syystä, että koulu- ja luokkasijoitus voitaisiin etukäteen suunnitella. Niin vältyttäisiin koulun aloittamisvaiheeseen liittyviltä epäonnistumisilta ja pettymyksiltä, jotka uhkaavat lapsen itsetunnon kehitystä. Katso kohta "Tarkkaavuuden ja yliaktiivisuuden ongelmat", «Tarkkaavuuden ja yliaktiivisuuden ongelmat»2.

On tärkeää ymmärtää, ettei muutoin normaalisti kehittyneen lapsen yksittäisellä neurologisella poikkeavuudella ole pääsääntöisesti merkitystä. Mikäli useita poikkeavuuksia todetaan, niillä on todennäköisemmin yhteyttä oppimisvaikeuksiin. Neurologisen poikkeavuuden merkitys korostuu myös, mikäli lisäksi psyykkisessä kehityksessä on poikkeavuutta. Poikkeavuus on vain riski, ja sen merkitystä täytyy arvioida suhteessa kaikkeen muuhun, mitä lapsesta tiedetään: mikä on hänen raskaus- ja synnytys­historiansa, miten hän on kasvanut, mikä on kokonaisvaikutelma, joka lapsesta saadaan.

Äiti oli terveydenhuollon ammattilainen ja tiesi normaalista kehityksestä paljon. Hänen esikoisensa oppi hitaasti kannattamaan päätään. Neljän kuukauden iän jälkeen lapsi tuntui jähmettyvän paikalleen: hänellä ei enää näyttänyt olevan mitään mielenkiintoa opetella kääntymistä. Äiti oli kauhuissaan ja valvoi öitä, jotka lapsen jatkuvan heräilyn takia olivat muutenkin katkonaisia. Katastrofi oli kohta ovella: äiti oli varma lapsen vammaisuudesta, hän oli uupunut ja pessimistinen. Isä näki vain hymyilevän, innokkaasti kommunikoivan vauvansa eikä voinut ymmärtää äidin huolta.

Lopulta lääkäri tutki lapsen ja totesi, että tärykalvot olivat paksut, himmeät ja jäykkäliikkeiset, niin sanotut liimakorvat. Ne olivat ilmeisesti kehittyneet sen jälkeen, kun lapsi kolmen kuukauden iässä oli sairastanut vesirokon. Tärykalvopiston jälkeen lapsi alkoi sekä nukkua paremmin että liikkua aiempaa aktiivisemmin. Kun tärykalvot uudelleen umpeutuivat, oireet alkoivat uudelleen, mutta uusi tärykalvopisto korjasi jälleen tilanteen.

Pään kannatusheikkous voi olla myös vakava oire, mutta tämä lapsi kehittyi lopulta normaalisti. Perheeseen syntyi myöhemmin kaksi nuorempaa sisarusta, joista kummallakin oli samanlainen hento kaula ja pään kannatus oli pitkään heikkoa. Kun lapsista nuorin on tällä hetkellä esikoululainen, näyttää siltä, että kaikki lapset ovat terveitä ja normaaleja.

Tarinan opetus: Poikkeavuuden havaitsemisen pitäisi merkitä valpastumista, mutta mikään ei ole yksiselitteistä. Lapsen kehitys on aina yksilöllistä. Vauva reagoi kokonaisvaltaisesti, eikä aina ole helppoa sanoa, mikä johtuu mistäkin. Terveydenhuollon ammattilaistenkin tärkein diagnostinen apuväline on seuranta: aika näyttää, häviääkö löydös vai kehittyykö siitä yhä vakavampi.

Erilaisen oppijan tunnistaminen voi olla vaikeaa neuvolaiässä, koska vähän laajemmasta perspektiivistä katsoen kyseessä ovat hyvin pienet häiriöt. Puhutaan lukemisen ja kirjoittamisen (luki-) vaikeuksista, mutta myös lapsen laskutaidoissa voi tulla esiin erityisvaikeutta, joka ei selity esim. puutteellisella motivaatiolla tai opetuksella. Noin joka kymmenennellä oppilaalla on vaikeuksia saavuttaa koulussa vaadittavat perustaidot, ja tällä hetkellä noin kuusi prosenttia aikuisista kärsii jonkinasteisista lukemisen vaikeuksista. Mitä myöhemmin ongelma tulee ilmi, sitä kapea-alaisempia ne yleensä ovat.