Etusivu » Hakutulokset » Kannattaa liittyä kuoroon

Kannattaa liittyä kuoroon

Kulttuuri pidentää ikää
27.3.2013
Markku T. Hyyppä

Antonio Vivaldi sävelsi ja opetti 1700-luvun alussa Venetsian "Ospedale della pietassa", Armon sairaalassa. Kaupungissa oli useita hylätyille, köyhille, syrjäytyneille ja tartunnasta epäillyille (kuppa, tippuri) tytöille tarkoitettuja orpokoteja, joissa soitettiin ja laulettiin. Musiikin taso oli niin korkea, että sen väitettiin ylittävän ammattiorkestereiden ja -laulajien esitykset. Maailman ensimmäinen oopperatalo Venetsiassa oli vertailukohteena. Ei ihme, että suuret säveltäjät tekivät musiikkia ospedalien lapsimuusikoille. Arveltiin, että musiikilla on moraalisesti kohottava vaikutus, joka esti hylättyjä lapsia ja nuoria putoamasta yhteiskunnan ulkopuolelle. Kaksinaismoraali kukoisti kaupungissa, joka oli täynnä bordelleja. Niissä syntyneiden lapsien kohtalo oli julma, mutta moraalinvartijat ja hyväntekijät halusivat estää tyttöjä ajautumasta äitiensä ammattiin ja rahoittivat turvakoteja eli ospedaleja. Vain tytöt saivat musiikkikoulutusta. Miten hylätyille pojille mahtoi käydä? Tytöt varttuivat naisiksi ja nunniksi tervehdyttävän musiikin kyllästäminä. Venetsiassa oli oivallettu musiikin ja musisoinnin kansalaiskasvattava mahti.

Suomessakin on tehty loistavaa työtä musiikkikasvatuksen saralla, mutta se ei liittyy moralisointiin tai syrjäytymisen estämiseen. Tarkoitan klassista musiikkia ja muusikkojen kouluttamista musiikkileikkikoulusta ammattiin valmistaviin konservatorioihin ja Sibelius Akatemiaan saakka. Samanlainen ja jopa komeampi suoritus löytyy Venezuelasta. Siellä kehitetty klassisen musiikin koulutusjärjestelmä "El Sistema" muistuttaa jossain määrin venetsialaisten ideaa musiikin kasvattavasta ja tervehdyttävästä vaikutuksesta.

Säveltäjä ja taloustieteilijä José Antonio Abreu sai päähänsä, että klassisen musiikin orkesteritoiminta voisi auttaa Venezuelan köyhiä ja syrjäytyviä lapsia. Kyse on nimenomaan klassisesta musiikista eikä pikkupelimanneista, rokkibändeistä tai kansanmusiikista. Näitä viimeksi mainittuja on kehitelty ja tuettu hyvällä menestyksellä monissa maissa, Suomessakin. Abreu perusti vuonna 1975 klassisen musiikin orkesterien verkoston El Sisteman, jonka vaikutus ulottuu satoihin tuhansiin Venezuelan lapsiin. Yli kaksisataa orkesterikeskusta muodostaa verkoston solmukohdat, joissa sosiaalisesti syrjäytyneet ja köyhät lapset opiskelevat orkesterin soittoa. Abreun oivalluksen ja käytännön toteutuksen hienous on siinä, että orkesterit tarjoavat lapsille mahdollisuuden osallistua ja toimiia ryhmässä, mikä synnyttää vastavuoroista luottamusta ja auttaa sosiaalistumisessa. Se voimaannuttaa lapset ja nostaa heidät köyhyydestä. Toiminta tuottaa odottamatonta lisäarvoakin, sillä El Sistemasta on pullahtanut kansainvälisiä huippuja, kuten nuori kapellimestari Gustavo Dudamel. Hänet valittiin Esa-Pekka Salosen jälkeen Los Angelesin sinfoniaorkesterin johtajaksi.

Lapselle annetaan soitin käteen heti, kun hän pystyy sitä pitelemään. Monet aloittavat kaksivuotiaina ja soittavat pian jossain monista lapsi- ja nuoriso-orkestereista. Pitemmälle musiikin saloihin syventyneet nuoret ohjaavat nuorempiaan. Kaverituki on keskeinen toimintamuoto. El Sistema painottuukin sosiaalisuuden ja me-hengen lisäämiseen. Musiikki ja yhteissoitto orkestereissa kylvävät kulttuuripääoman siemeniä, joista kasvaa suvaitsevaisia, solidaarisia, tasa-arvoisia ja demokraattisia kansalaisia.

Tuntuu selvältä, että kulttuuri ja taide vaikuttavat myönteisesti ihmiseen. Jokainen tietää ja tuntee musiikin vaikutuksen. Useat tutkimukset ja kertomukset tukevat käsitystämme musiikin virkistävästä, lohduttavasta, rauhoittavasta ja jopa terveyhdyttävästä vaikutuksesta. Se on jo epäselvempää, miten taide vaikuttaa yksilöihin ja ihmisryhmiin pitkän päälle.. Taiteen vaikutuksesta on taitettu peistä Antiikin filosofeista lähtien, mutta pohdintojen tulos ei suinkaan ole yhteneväinen. Esimerkiksi joukko nykyfilosofeja määrittelee taiteen sen esteettisen merkityksen avulla. Vanhastaan vain korkeakulttuuria on pidetty taiteena, sillä vain sitä on pidetty esteettisesti arvokkaana. Kansankulttuuri ja populaarikulttuuri eivät ole mahtuneet näihin raameihin.

Pragmatistisen filosofian perustaja John Dewey määrittelee taiteen elämyksiä ja tunteita synnyttäväksi kulttuuri-ilmiöksi. Maallikkokin tietää, että taiteesta tai kulttuurikokemuksesta saa "fiilikset". Elämykset eivät tietenkään rajoitu korkeakulttuurin kokemukseen, vaan iskelmä, luolapiirros, tatuointi, rituaali, ilotulitus, urheilusuoritus, kuoro tai muu kulttuurin tuote aiheuttaa tunteita ja elämyksiä. Fiiliksiä synnyttävät tilanteet ovat yhteisöllisiä tapahtumia. Kuoro on siitä paras esimerkki. Mutta mikä on musiikin yleensä ja etenkin kuoron pitkäaikainen vaikutus meihin? Onko siitä kansan terveydeksi ja hyvinvoinniksi? Intuitiivisesti vastaamme painokkaasti KYLLÄ. Mutta vastaus on väärä tai vähintään puutteellinen. Pitäisi kysyä, vaikuttaako musiikki tieteellisesti todistetusti ja onko sen vaikutus myönteinen. Vastaus muuttuu monimutkaiseksi ja se sisältää useita reunaehtoja.

Ensiksi on pakko huomauttaa, että monet eivät pidä taiteesta, musiikista tai kuorosta. Enkä tarkoita romaanisankari T. J. A. Heikkilää, tuota kulttuuria säikähtävää pistoolinsa varmistimen poistajaa, vaan esimerkiksi Pierre Bourdieu tarkastelee kulttuurin harrastamista yläluokan vallankäytön välineenä eikä niinkään elämyksiä synnyttävänä inhimillisenä toimintana. Pragmatistifilosofi Richard Shusterman arvostelee konsertissa istumista tapahtumaköyhäksi ja haukotuttavaksi tilaisuudeksi verrattuna kunnon rokkikonserttiin. Peruskansalaiset puolestaan epäilevät kaikkia "herrojen" harrastuksia, jolloin kulttuuriin ja taiteeseen suhtaudutaan halveksivasti ja jopa vihamielisesti. Mutta kansa itse harrastaa kulttuuria ja taidetta, jos ja kun kulttuuri- ja taideharrastukset määritellään pragmaattisesti elämyksiä aiheuttaviksi inhimillisiksi toiminnoiksi.

Toiseksi taiteen ja kulttuurin harrastamisen käsittäminen elämykselliseksi johtaa ajatukset tunteisiin. Myös kielteiset elämykset ovat tunteita. Myönnän itse harmistuvani klassisen ja iskelmämusiikin sekoittamisesta. En pidä klassisten oopperoiden libretoista tai rokkitapahtumista. En ihaile kansalaisten ite-taidetta enkä pidä suomalaisista molli-iskelmistä, vaikka olen musiikin harras kuuntelija. Kolmanneksi taiteen ja kulttuurin harrastamisen luokitteleminen elämykseksi edellyttää puhumista yksilöistä. Yksilö kokee, yksilö tuntee, yksilöllä on elämyksiä. Ne vaihtelevat tunnekirjon laidasta laitaan.

Äsken julkaistiin 50 000 pohjoisnorjalaiselle tehty kyselytutkimus kulttuurin passiivisen harrastamisen (kulttuuritilaisuuksissa vierailut) ja aktiivisen luovan tekemisen (soittaminen, näytteleminen, maalaaminen jne.) liittymisestä hyväksi koettuun terveyteen ja mielialaan. Mitä enemmän miehet harrastivat kulttuuria, sitä paremmaksi he kokivat terveytensä. Naisten kohdalla tulos oli toinen. Heidän kulttuuriaktiivisuutensa liittyi heikosti hyväksi koettuun terveyteen, kun kulttuuriharrastusten suhteen passiivisena pysytteleminen oli vertailukohteena.

Poikkileikkausasetelma, sosiaalisen osallistumisen unohtaminen ja liikunnan sisällyttäminen kulttuuriharrastukseen ovat norjalaisen väestötutkimuksen heikkouksia. Liikuntaa, etenkään terveysliikuntaa, ei pitäisi sisällyttää kulttuurin ja taiteen harrastamiseen, kun kulttuuripääoman terveysvaikutusta halutaan tutkia. Liikuntakulttuuri on kyllä tärkeä kulttuurin osa-alue ja kuuluu kulttuuripääomaan, mutta tunnetusti liikunta edistää terveyttä. Liikuntaa pitää tarkastella tilastollisissa malleissa vain kulttuurin vaikutusta sekoittavana tekijänä. Niin olemme tehneet omissa väestötutkimuksissamme. (Kun Suomen 30–99-vuotiasta aikuisväestöä edustava Mini-Suomi -terveystutkimus aloitettiin 1970-luvun lopussa, terveysliikuntaa ei harrastettu, mutta se korvautui arkiliikunnalla. Sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman tutkimuksissamme terveys- ja arkiliikunnan vaikutukset eloonjäämiseen osoittautuivat vähäisiksi.)

Taiteen harrastamisen myönteisiin vaikutuksiin uskovana hämmästyin kanadalaisen perusteellisen väestötutkimuksen tuloksia, jotka osoittivat, ettei 66 erilaisesta taiteen harrastamisesta ja tekemisestä koidukaan myönteisiä vaikutuksia. Keskimäärin taiteilla ja kulttuuriharrastuksilla ei ollut minkäänlaista koettua vaikutusta. Vain ryhmässä harrastamisella kuten kuorolla ja tanssiryhmällä oli vähäistä (tilastollisesti merkitsevää) myönteistä vaikutusta mielialaan, koettuun hyvinvointiin ja terveyteen, joita arvioitiin kymmenillä menetelmillä. Useimmilla taideharrastuksilla ei koettu olevan mitään erityistä vaikutusta, ei kielteistä eikä myönteistä. Kokeneet ja arvostetut tutkijat järkyttyivät itsekin tuloksistaan siinä määrin, että he yrittivät selittää niitä parhain päin. Selittelyt eivät kuitenkaan horjuta hämmennystä herättävää päätulosta: taiteilla (keskimäärin) ei ole itse koettua (subjektiivista) myönteistä tai kielteistä vaikutusta harjoittajaansa ja harrastajaansa.

Miten edellä kuvatulla tavalla voi käydä, kun kaikki taiteen ystävät uskovat, että taiteen harrastaminen vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin, terveyteen ja elämään yleensä? Mutta toisaalta arkikokemuskin kertoo, että taide voi herättää myös negatiivisia mielikuvia ja tunteita. Kuvan katseleminen voi raivostuttaa ja musiikin kuuntelu pitkästyttää. Taiteen tekeminen voi olla niin raskasta, että se musertaa alleen. Luovat taiteilijat puhuvat usein henkisistä paineista. Monet ammattitaiteilijat ovat vaipuneet masennukseen ja päättäneet päivänsä. Tämän kirjan ydin on kuitenkin muualla kuin taiteen elämyksellisyyden ja kokemisen pohtimisessa. Painopiste on kulttuuri- ja taidetilanteen sosiaalisessa luonteessa. Kulttuuritilaisuuksissa käyminen ja taiteen harrastaminen on melkein aina sosiaalista elämyksen etumerkistä riippumatta. Kirjoittaminenkin on pohjimmiltaan sosiaalista, vaikka itse kirjoittamistapahtuma vaatii keskittymistä ja yksinoloa. Musiikin harrastamiseen sisältyy sosiaalisuutta, josta orkesteri, bändi, yhtye ja kuoro ovat vakuuttavia esimerkkejä. Musiikin harrastaminen johtaa vääjäämättömästi toisten luo ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Itseymmärryksen ja identiteetin lisääntyminen ovat musiikin lajista riippumattomia harrastuksen tuloksia.

Kannattaako liittyä kuoroon? Lisääkö se hyvinvointia ja terveyttä? Asiaa on yritetty tutkia kokemusperäisin asetelmin, jotka ovat ainoa keino vastata kysymykseen objektiivisesti. Edellä kuvaamani subjektiivinen vastaus antoi vain suuntaviivat. Kuorovaikutuksen tutkimiseen erikoistunut brittitutkija Stephen Clift uteli minulta tieteellisesti tehtyjä kuorovaikutuksen tutkimuksia, joihin hän voisi vedota sen sijaan, että hänen omat tuloksensa perustuivat kuorolaisten haastatteluihin ja tuntemuksiin. Hän ei ollut löytänyt objektiivisia kokemusperäisiä tutkimuksia. En minäkään, sillä niitä on äärettömän vähän ja nekin tieteellisesti heikkoja.

Yhdysvalloissa tehdyssä ikäihmisten tutkimuksessa kuorosta näyttäisi olevan hyötyä verrattuna kuoroon kuulumattomiin. Erot olivat vähäiset, joskin tilastolliset. Kuorolaisten ei tarvinnut vuoden kuluessa kääntyä lääkärin puoleen yhtä usein kuin kuorottomien. Ei ole tiedossa, mitä hyvää kuoro antaa pitkän päälle, vaikka esimerkiksi Ruotsissa mahavaivaiset potilaat näyttävät hyötyvän kuorosta verrattuna tavanomaista hoitoa saaneisiin. Monessa tutkimuksessa todetaan, että kuorolaiset kyllä nauttivat kuorotoiminnasta. Se vahvistaa heidän omanarvontuntoaan, tuntuu kivalta ja lisää yhteenkuuluvuutta. "Musta tuntuu kivalta" -tutkimuksissa on se huono puoli, että tulos saattaa perustua kuorolaiseksi valikoitumiseen. Sairastuneet, huonokuntoiset ja muuten kyllästyneet lähtevät kuorosta eivätkä palaa takaisin. Synnynnäisesti sosiaaliset ja hyvät laulajat liittyvät kuoroon muita useammin. Kumpi on ensin, kuoroon soveltuva luonne ja hyvä terveys, vai kuoroharrastus, joka antaa hyvän terveyden?

Reunaehdoista huolimatta kuoroon kannattaa liittyä. Pohjanmaan väestön tutkimuksessamme suomenruotsalaisten naisten kuoroharrastus oli yhteydessä heidän hyvään terveyteensä, mutta voihan tässäkin tapauksessa olla niin, että terveet valikoituivat kuorolaisryhmään, ja tulos on sen mukainen. Kuoro täyttää kulttuuripääoman ja sosiaalisen osallistumisen kriteerit, eikä siitä ole kenellekään haittaa. Kun Korsnäsin seurakunnan kanttori sai päähänsä järjestää kuoroharjoituksia laulutaidottomille, suosio oli niin suuri, että harjoitusvuoroja piti lisätä ja hankkia lisää kuoronjohtajia. Haastatellut kuorolaiset ylistivät hanketta, kuoroaan ja kuorolaisuutta. Kuoroharrastuksen ansiosta he kokivat elämänsä muuttuneen paremmaksi. Kuulin radiossa "laulutaidottomien" kuoron esityksen. Se oli menestys myös laulutaiteellisesti. Siihen ei ole lisättävää.