Etusivu » Pakko-oireisen häiriön lääkehoito

Pakko-oireisen häiriön lääkehoito

Lääkkeet mielen hoidossa
24.9.2017
Matti O. Huttunen

Pakko-oireisen häiriön oireita ovat pakkoajatukset ja -toiminnot. Pakko-oireinen häiriö alkaa yleensä nuoruusiän lopulla tai varhaisaikuisuudessa. Se kestää usein vuosikausia ja sen taustalla on nykykäsityksen mukaan ainakin osin keskushermoston serotoninergisten hermoverkostojen toimintahäiriö. Pakko-oireisen häiriön esiintyvyys on 3 prosenttia.

Pakkoajatukset ovat pakonomaisesti mieleen tulevia ahdistavia ajatuksia, mielikuvia, ideoita tai pyrkimyksiä. Usein ne liittyvät aggressioihin, seksiin, likaisuuteen, terveyteen, uskontoon, vahingontekoon ja täsmällisyyteen. Pakkotoiminnot ovat puolestaan toistuvia, päämäärätietoisia ja jäykän stereotyyppisiä käytöstapoja. Henkilö yrittää tiedostamattaan helpottaa niiden avulla pakkoajatusten herättämää ahdistusta. Tavallisia pakkotoimintoja ovat peseminen, tarkastaminen, ylenpalttinen järjestely tai järjestelmällisyys, laskeminen, toistaminen ja keräileminen.

Pakko-oireiden voimakkuus ja esiintyminen vaihtelevat. Varsinaisen pakko-oireisen häiriön diagnoosi edellyttää, että oireet aiheuttavat olennaista subjektiivista kärsimystä tai heikentävät merkittävästi toimintakykyä.

Pakko-oireiseen häiriöön liittyy usein muita psykiatrisia häiriöitä. Joka toinen pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä sairastaa samanaikaisesti vakavaa masennusta. Samoin paniikkihäiriö, fobiat, syömishäiriöt, ahdistuneisuushäiriöt ja alkoholin väärinkäyttö ovat yleisiä pakko-oireisilla henkilöillä. Myös skitsofreniaa sairastavilla on usein pakkoajatuksia ja -toimintoja.

Käyttäytymisterapian yhdistäminen lääkehoitoon

Pakko-oireisen häiriön hoidossa paras tulos saadaan yhdistämällä lääkehoito ja käyttäytymisterapeuttiset menetelmät. Joskus riittävä hoitotulos saadaan pelkällä käyttäytymisterapialla, jossa henkilö altistetaan pakko-oireita laukaiseville tilanteille tai mielikuville ja häntä opetetaan pysäyttämään pakonomainen käytöstapansa. Psykodynaamiset psykoterapiat voivat joskus lievittää pakko-oireiden taustalla olevia ahdistavia tunnetiloja, mutta ne eivät ole keskimääräiseltä teholtaan käyttäytymisterapeuttisten keinojen veroisia pakko-oireiden hoidossa.

Vaikea pakko-oireinen häiriö edellyttää aina lääkehoitoa tai ainakin sen johdonmukaista kokeilemista (taulukko «Pakko-oireisen häiriön lääkehoito»1). Pelkkä lääkehoito riittää vain harvoin poistamaan pakko-oireet kokonaan. Myös pääosin lääkkeelliseen hoitoon kannattaa aina mahdollisuuksien mukaan liittää asianmukainen käyttäytymisterapia.

Masennuslääkkeet

Keskimäärin joka toisen henkilön pakko-oireet lievittyvät joko SSRI-lääkkeillä (fluoksetiini, fluvoksamiini, paroksetiini, sertraliini, sitalopraami, essitalopraami) tai trisyklisistä masennuslääkkeistä vahvan serotoninergisen vaikutuksen omaavalla klomipramiinilla.

SSRI-lääkkeet ovat ensisijaisia lääkkeitä pakko-oireisen häiriön hoidossa, koska niiden annostelu on helppoa ja niillä on lukuun ottamatta mahdollisia seksuaalitoiminnan häiriöitä suhteellisen vähän haittavaikutuksia. SSRI-lääkkeitä tarvitaan pakko-oireisen häiriön hoidossa yleensä selvästi suurempina annoksina kuin masennukseen liittyvän paniikkihäiriön hoidossa.

SSRI-lääkkeen käyttö aloitetaan masennustilojen hoitoannoksella (fluoksetiini 20 mg/vrk, fluvoksamiini 25 mg/vrk, paroksetiini 20 mg/vrk, sertraliini 50 mg/vrk, sitalopraami 20 mg/vrk ja essitalopraami 5–10 mg/vrk), jotta lääkkeen siedettävyys selviää. Joskus pakko-oireet voimistuvat tilapäisesti lääkehoidon alussa. Annosta suurennetaan 1–2 viikon kuluttua hoitoannokseen (fluoksetiini 40–80 mg/vrk, fluvoksamiini 100–300 mg/vrk, paroksetiini 40–60 mg/vrk, sertraliini 100–200 mg/vrk, essitalopraami 10–30 mg/vrk, sitalopraami 40–80 mg/vrk).

SSRI-lääkkeiden vaikutus ilmenee pakko-oireisen häiriön hoidossa selvästi tavallista hitaammin. Lääkkeen tehoa ja annoksen riittävyyttä voidaan arvioida vasta 10–12 viikon kuluttua lääkeannoksen suurentamisesta. Pakko-oireista kärsivät sietävät yleensä SSRI-lääkkeiden suuria annoksia hyvin, eivätkä haittavaikutuksetkaan ole voimakkaampia kuin masennuksen hoitoon käytettyjen annosten aiheuttamat.

Klomipramiinia kokeillaan, elleivät SSRI-lääkkeet lievitä oireita riittävästi. Klomipramiinin aloitusannos on 50 mg/vrk jaettuna kahteen annokseen. Hoitoannos on sama kuin masennustiloissa eli 150–300 mg/vrk jaettuna 2–3 annokseen vuorokaudessa. Annosta suurennetaan SSRI-lääkkeitä hitaammin 2–3 päivän aikana. Klomipramiinin riittävä hoitoannos voidaan mitata määrittämällä lääkkeen pitoisuus plasmassa.

Muut lääkevaihtoehdot

SSRI-lääkkeet tai klomipramiini eivät lievitä kaikkia pakko-oireita. Joskus riittävä hoitotulos vaatii jonkun lisälääkkeen. SSRI-lääkkeiden tai klomipramiinin tehoa lisäävinä lääkkeinä voi käyttää klonatsepaamia (1–3 mg/vrk), buspironia (15–60 mg/vrk), litiumia (300–600 mg/vrk), tratsodonia (100–200 mg/vrk), klonidiinia (0,1–0,6 mg/vrk) tai uuden polven psykoosilääkettä (esim. risperidoni 2–4 mg/vrk, olantsapiini 5–15 mg/vrk).

Taulukko 1. Pakko-oireisen häiriön lääkehoito
LääkeAloitusannosHoitoannos
SSRI-lääkkeet
Fluoksetiini20 mg/vrk40–80 mg/vrk
Fluvoksamiini50 mg/vrk100–300 mg/vrk
Paroksetiini20 mg/vrk40–60 mg/vrk
Sertraliini50 mg/vrk100–200 mg/vrk
Sitalopraami20 mg/vrk40–80 mg/vrk
Essitalopraami5–10 mg/vrk10–20 mg/vrk
Trisykliset masennuslääkkeet
Klomipramiini50 mg jaettuna 2 annokseen/vrk150–300 mg/vrk jaettuna 2 annokseen/vrk

Ks. myös Lääkärikirja Duodecimin artikkeli «Pakko-oireinen häiriö»1.