Etusivu » Persoonallisuushäiriöiden lääkehoito

Persoonallisuushäiriöiden lääkehoito

Lääkkeet mielen hoidossa
24.9.2017
Matti O. Huttunen

Persoonallisuushäiriöillä tarkoitetaan jo nuorena aikuisena ilmeneviä käyttäytymismalleja, jotka haittaavat henkilön ihmissuhteita tai toimintakykyä. Persoonallisuushäiriöitä on erilaisia ja kullakin on oma erilainen käytösmallinsa. Tällaisia käytösmalleja ovat mm. impulsiivisuus, eristäytyminen, vetäytyminen, huomiohakuisuus, pikkutarkkuus, ylimielisyys, epäluuloisuus, estyneisyys, outous tai epäsosiaalisuus.

Persoonallisuushäiriöihin liittyvät käytöstavat eivät ole varsinaisesti tahdonalaisia, vaan ennemminkin kehityksen aikana opittuja automaattisia tai opittuja tapoja suojautua tai reagoida erilaisiin ahdistaviin tunnetiloihin. Kunkin käytöstavan taustalla voi olla myös muutoksia tunnetiloja ja niiden hallintaa säätelevissä keskushermoston toiminnoissa.

Persoonallisuushäiriöt ovat pitkäaikaisia ja vakavia psykiatrisia häiriöitä. Silti niiden psykoterapiaa ja lääkehoitoa on tutkittu varsin vähän. Suuri osa persoonallisuushäiriöisistä voi hyötyä merkittävästikin sekä psykoterapioista että psyykenlääkkeistä.

Persoonallisuushäiriöiden lääkehoidossa lähdetään liikkeelle eri lääkeryhmien kriittisillä kokeiluilla. Osa hyötyy pienistä annoksista psykoosilääkkeitä, toiset masennuslääkkeistä ja jotkut ahdistusta lievittävistä tai mielialaa tasaavista lääkkeistä.

Epäluuloisesta, eristäytyvästä tai psykoosipiirteisestä persoonallisuushäiriöistä kärsivät hyötyvät usein psykoosilääkkeiden käytöstä.

Epävakaasta, impulsiivisesta, epäsosiaalisesta tai huomiohakuisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän sopiva lääkitys valitaan oireiden perusteella. Jos käytöstä hallitsee impulsiivisuus tai mielialan aaltoilu, kannattaa kokeilla ensin joko SSRI-lääkkeitä tai uuden polven psykoosilääkkeitä. Impulsiivisten hoidossa SSRI-lääkkeitä käytetään suhteellisen suurina annoksina (esim. fluoksetiini 30–60 mg/vrk). Sen sijaan uuden polven psykoosilääkkeiden vaikutus ilmenee yleensä tavallista pienemmillä annoksilla (esim. ketiapiini 50–200 mg/vrk, risperidoni 1–4 mg/vrk, olantsapiini 5–10 mg/vrk). Jos epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä on psykoottisia kokemuksia, lääkkeeksi kannattaa valita uuden polven psykoosilääke tai pieni annos perinteisiä psykoosilääkkeitä. Myös mielialan tasaajista (karbamatsepiini, valproiinihappo ja lamotrigiini) voi joskus olla hyötyä impulsiivisten potilaiden hoidossa.

Pakko-oireisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät eivät vastoin odotuksia juurikaan hyödy pakko-oireisen häiriön hoidossa käytettävistä lääkkeistä. Estyneeseen persoonallisuushäiriöön saattaa liittyä sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai yleistynyttä ahdistuneisuutta. Tällöin kannattaa kokeilla SSRI-lääkkeitä tai ahdistusta lievittäviä lääkkeitä.

Huomattava osa persoonallisuushäiriöisistä on kärsinyt tarkkaavuushäiriöstä lapsuudesta ja murrosiästä alkaen. Tällöin lääkehoidossa kannattaa kokeilla hitaasti imeytyvää metyylifenidaattia tai atomoksetiinia.

Monilla persoonallisuushäiriöstä kärsivillä on taustallaan vaikeita traumaattisia kokemuksia lapsuudessaan ja murrosiässään. Nämä usein tietoisuudesta torjututkin ahdistavat traumamuistot seksuaalisesta hyväksikäytöstä, toistuvasta väkivallasta jne. saavat henkilön reagoimaan korostuneella pelolla, aggressiolla tai impulsiivisuudella nykyhetken tapahtumiin. Lääkkeet voivat lievittää näihin tunnemuistoihin liittyvää ahdistuneisuutta, mutta lääkkeitä parempi tapa olisi usein mahdollisuus työstää näitä ahdistavia tunnemuistoja tiiviissä psyko- tai traumaterapiassa.

Estynyt persoonallisuus

52-vuotias Iiris tuli terveyskeskuslääkärin suosituksesta mielenterveyskeskuksen hoitoon väsymyksen ja ahdistuneisuuden vuoksi. Iiriksen isä oli Iriksen lapsuudessa käyttänyt runsaasti alkoholia ja ollut väkivaltainen äitiä kohtaan. Äiti oli kärsinyt ilmeisesti masennustiloista. Iiris oli ollut koulussa tunnollinen ja menestynyt hyvin, mutta jäänyt yksinäiseksi. Lapsesta saakka hänellä oli ollut tunne, että häntä ei hyväksytä mukaan mihinkään ryhmään ja että hyväkään koulumenestys ei riitä vanhemmille. Vastoin opettajien ehdotuksia hän ei jatkanut keskikouluun, vaan jäi auttamaan äitiään perheen maatilalle.

Iiris avioitui 20-vuotiaana naapuritilan pojan kanssa ja sai kolme lasta. Hän työskenteli ahkerasti maataloustöissä, mutta ei juurikaan liikkunut kodin ulkopuolella. Lasten aikuistuttua hän hakeutui iltaisin tapahtuvaan siivoustyöhön. Tässä työssä hän vältteli ryhmätilanteita, koska pelkäsi tulevansa moitituksi. Hän koki hyvistä työtuloksistaan huolimatta itsensä huonommaksi kuin muut työntekijät ja pelkäsi joutuvansa kursseille tai muihin uusiin tilanteisiin. Kotona hänellä ei esiintynyt voimakkaita ahdistusoireita, ja hän oli iloinen lastensa elämän hyvistä asioista.

Iiris aloitti mielenterveyskeskuksessa säännöllisen supportiivisen psykoterapian aluksi kerran viikossa ja jatkoi sitten kahden viikon välein tapahtuvin käynnein. Hän koki käynnit vähitellen helpottavina, koki saavansa tukea ja ymmärrystä. Iris rohkeni noin vuoden kuluttua osallistua työpaikkansa koulutustilaisuuteen, mutta halusi edelleen tehdä työtä omissa oloissaan.

Iiris sai myös kuuden kuukauden ajan sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen määrättyä moklobemidilääkehoitoa, josta hän itse arvioi jonkin verran hyötyneensä. Hän ei kuitenkaan halunnut jatkaa lääkehoitoa pitempään, koska pelkäsi tulevansa lääkkeestä riippuvaiseksi, vaikka lääkäri oli kertonut, että lääkkeeseen ei nykykäsityksen mukaan liity riippuvuusriskiä.

Ks. myös Lääkärikirja Duodecimin artikkeli «Persoonallisuushäiriöt»1.