Valitun teoksen tietoja ei löytynyt! Terveyskirjasto - Duodecim
Valitun teoksen tietoja ei löytynyt! Etusivu » Liikunta ja depressio (6/2007)
Valitun teoksen tietoja ei löytynyt!

Liikunta ja depressio

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2007;123(6):629-30
Sami Leppämäki
Pääkirjoitus

Säännöllinen liikunta lievittää masennuksen oireita

Säännöllinen aerobinen liikunta kohottaa mielialaa. Liikunnalla on myös mahdollista ehkäistä ja jopa hoitaa vakavaa masennustilaa. Liikunta vaikuttaa fyysiseen ja psyykkiseen terveydentilaan useiden mekanismien kautta. Vaikutuksessa masennukseen keskeinen tekijä lienee liikunnan neuroprotektiivisuus (Russo-Neustadt ym. 2000).

Depression oireita ovat masentunut mieliala, mielenkiinnon ja mielihyvän menetys, uupumus, korostuneet itsesyytökset, omanarvontunnon heikkeneminen, unen ja ruokahalun häiriintyminen, keskittymisvaikeudet ja syvimmissä masennustiloissa jopa kuoleman ajatukset ja itsetuhoiset teot. Maailman terveysjärjestön mukaan jopa 120 miljoonaa ihmistä sairastaa masennusta. Länsimaissa vuosittain noin 5 % väestöstä kokee vaikean masennuksen jakson ja masennuksen elämänaikainen esiintyvyys on 10-15 %. Depressio on yksi merkittävimmistä työkyvyttömyyttä aiheuttavista sairauksista.

Depression hoito on haaste koko terveysjärjestelmälle. Suomalaisen suosituksen mukaan (Depressio: Käypä hoito -suositus 2004) tehokkaita hoitomuotoja ovat masennuslääkkeet, psykoterapia, kirkasvalohoito (talvimasennuksessa) ja aivojen sähköhoito (vaikeimmissa ja psykoottisissa masennustiloissa). Suosituksessa on myös maininta sosiaalisista tukimuodoista, mutta liikuntaa ei ole mainittu edes tukihoitona.

Väestötutkimusten mukaan liikunnan vähäisyys on yhteydessä masennusoireisiin ja kliiniseen masennustilaan. Liikuntaharrastuksen puute tai vähäisyys ennustaa masennuksen puhkeamista myöhemmällä iällä. Liikunnan tehosta depression hoidossa on tehty myös kontrolloituja satunnaistettuja tutkimuksiakin. Tosin kaksois- tai edes kertaalleen sokkoutettua tutkimusasetelmaa on vaikea rakentaa - tutkimuksen osanottajat kyllä huomaavat, arvotaanko heidät liikuntaryhmään.

Muitakin ongelmia liikuntatutkimuksissa on, kuten BMJ:ssä julkaistun meta-analyysin tekijät huomauttivat: monissa tutkimuksissa on huomattavia rakenteellisia heikkouksia (Lawlor ja Hopker 2001). Kyseiseen analyysiin kelpuutettiin 14 tutkimusta, ja loppupäätelmäksi tuli, että on parempi liikkua kuin olla tekemättä mitään. Neljän tutkimuksen perusteella vaikutti myös siltä, että liikunnan teho masennusoireiden lievittäjänä vastaisi kognitiivista psykoterapiaa.

Neljä kuukautta säännöllistä liikuntaa, kolmekymmentä minuuttia kolme kertaa viikossa, osoittautui Blumenthalin ym. (1999) tutkimuksessa depressiopotilaille yhtä tehokkaaksi hoidoksi kuin masennuslääke sertraliini ja yllättävää kyllä samanveroiseksi kuin liikunnan ja sertraliinin yhdistelmä. Seurannassa puoli vuotta tutkimuksen jälkeen relapsin riski oli lähes puolta pienempi niillä, jotka olivat jatkaneet säännöllistä liikuntaa vähintään 50 minuuttia viikossa (Babyak ym. 2000). Erikoinen löydös oli myös se, että liikuntaryhmässä olleet voivat seurannassa paremmin kuin masennuslääkettä käyttäneet. Tutkijoiden tulkinta oli, että potilaan aktiivinen rooli sairauden voittamisessa liikunnalla on minäkuvalle myönteisempi viesti kuin »passiivinen» lääkkeiden käyttö.

Kuinka paljon pitää liikkua, että mieliala kohentuisi? Aerobinen suorituskyky on kääntäen verrannollinen masennusoireiden määrään (Galper ym. 2006). Varhaisempien tutkimusten perusteella kuitenkin arveltiin, että hapenottokyvyn lisääntyminen ei olisi välttämätön edellytys mielialan kohoamiselle. Tuoreimpien tulosten valossa näyttää kuitenkin siltä, että vähintään kolmekymmentä minuuttia kolmesti viikossa sykettä nopeuttavaa ja hikeä nostattavaa liikuntaa olisi minimi. Vähäisempi liikunta ei ollut Dunnin ym. (2005) tutkimuksessa yhtä tehokasta. Kyseinen tutkimus kuvastaa myös yhtä keskeistä liikuntatutkimusten ongelmaa: tutkijat seuloivat yli 1 600 vapaaehtoista löytääkseen 80 tutkimukseen soveltuvaa, lievästi tai keskivaikeasti masentunutta henkilöä, ja heistäkin osa jätti tutkimuksen kesken.

Liikuntamuodolla sinänsä ei ilmeisesti ole ratkaisevaa merkitystä mielialavaikutuksen kannalta. Tutkimuksissa on käytetty ainakin hölkkää, pyöräilyä, uintia, ryhmämuotoista aerobicia ja painonnostoa. Tärkeintä on, että liikunta on mielekästä ja palkitsevaa - joku voi arvostaa uuden taidon oppimista, toinen oman suorituksen vähittäistä paranemista tai oman joukkueen menestystä. Jokaiselle löytynee oma lajinsa.

Depressio on monimuotoinen sairaus, joka saattaa lamata ihmisen kaikilla elämänalueilla, joten hyvät keinot ovat todella tarpeen. Yksittäisistä hoitokeinoista masennuslääkkeet ja psykoterapia ovat tehokkaimpia, mutta myös aerobisella liikunnalla on selviä antidepressiivisiä vaikutuksia, ainakin lievässä ja keskivaikeassa depressiossa. Vaikeimpien masennustilojen akuutin vaiheen hoidossa ei liikunnalla ole sijaa, mutta näissäkin tapauksissa liikuntaa tulisi harkita suunniteltaessa pitkäaikaista estohoitoa.

Kuten aiemmin mainittiin, potilaiden löytäminen liikuntatutkimuksiin ei aina ole ollut helppoa. Valikoituminen on voimakasta, ja kontrolloitujen tutkimusten tuloksia onkin varottava yleistämästä liikaa. Toisaalta on huomattava, että sama ongelma koskee myös lääketutkimusta (Haberfellner 2000).

Liikunnasta tuskin tulee yleislääkettä kaikille depressiopotilaille, mutta silti depression biopsykososiaaliseen hoitomalliin tulisi sisällyttää suositus säännöllisestä kuntoliikunnasta. Vastaanotollaan jokainen depressiopotilaita hoitava lääkäri voi tehdä liikuntaa koskevan mini-intervention potilasta syyllistämättä tai painostamatta painottaen depressiopotilaankin asemaa aktiivisena toimijana, joka voi itse vaikuttaa elämänsä suuntaan ja sairautensa kulkuun. Sairauslähtöinen näkökulma voi helpottaa sopeutumista depressioon ja vähentää sairastumiseen liittyvää stigmaa, mutta joissakin tapauksissa se johtaa passivoitumiseen, sairauteen alistumiseen. Tämä on depressiopotilaalle erityisen tuhoisaa, ja seurauksena saattaa olla negatiivisen itsearvioinnin syvenevä kierre.

Monimutkaisiin asioihin ei tietenkään ole yksinkertaisia ratkaisuja - yksittäisillä tempuilla ei depressiota saada kuriin. Kuitenkin kun kyse on näin yleisestä sairaudesta, pienetkin väestön muutokset liikuntatottumuksissa todennäköisesti pienentävät huolestuttavan suuria esiintyvyyslukuja. Depression aiheuttama kuorma kansanterveydelle ja yksittäiselle potilaalle on niin suuri, että kaikki keinot kannattaa ottaa käyttöön. Jokainen liikuntakasvatukseen sijoitettu euro tulee moninkertaisena takaisin.

SAMI LEPPÄMÄKI, erikoislääkäri, tutkija
sami.leppamaki@ktl.fi
HUS:n neuropsykiatrian poliklinikka
ja Kansanterveyslaitos, mielenterveyden ja alkoholitutkimuksen osasto.
Mannerheimintie 166, 00300 Helsinki

Kirjallisuutta

  1. Babyak M, Blumenthal JA, Herman S, ym. Exercise treatment for major depression: maintenance of therapeutic benefit at 10 months. Psychosom Med 2000;62:633-8.
  2. Blumenthal JA, Babyak MA, Moore KA, ym. Effects of exercise training on older patients with major depression. Arch Intern Med 1999; 159:2349-56.
  3. Depressio (verkkodokumentti). Käypä hoito -suositus. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Psykiatriyhdistys ry [päivitetty 29.1.2004]. www.kaypahoito.fi
  4. Dunn AL, Trivedi MH, Kampert JB, Clark CG, Chambliss HO. Exercise treatment for depression: efficacy and dose response. Am J Prev Med 2005;28:1-8.
  5. Galper DI, Trivedi MH, Barlow CE, Dunn AL, Kampert JB. Inverse association between physical inactivity and mental health in men and women. Med Sci Sports Exerc 2006;38:173-8.
  6. Haberfellner EM. Recruitment of depressive patients for a controlled clinical trial in a psychiatric practice. Pharmacopsychiatry 2000; 33:142-4.
  7. Lawlor DA, Hopker SW. The effectiveness of exercise as an intervention in the management of depression: systematic review and meta-regression analysis of randomised controlled trials. BMJ 2001;322:763-7.
  8. Russo-Neustadt AA, Beard RC, Huang YM, Cotman CW. Physical activity and antidepressant treatment potentiate the expression of specific brain-derived neurotrophic factor transcripts in the rat hippocampus. Neuroscience 2000;101:305-12.