Etusivu » Jodi ja seleeni

Jodi ja seleeni

100 kysymystä ravinnosta
15.10.2015
Antti Aro

Jodin ja seleenin niukkuus tai huono hyväksikäytettävyys maaperässä on antanut aihetta lisätä näiden kivennäisaineiden saantia joko suoraan täydentämällä ruokaa tai välillisesti lannoituksen kautta.

Kaksi kivennäisainetta, jodi ja seleeni, ovat osoittautuneet riittävän saannin kannalta ongelmallisiksi Suomen vanhassa ja vakaassa maaperässä. Jodin kohdalla on kyseessä todellinen niukkuus, kun taas seleenin osalta ongelmana on se, että yhdisteet ovat enimmäkseen liukenemattomia eivätkä siirry maaperästä siinä kasvaviin kasveihin ja niiden välityksellä elintarvikkeisiin.

Maaperästä johtuva jodin puute on maapallon yleisimpiä ravitsemusongelmia. Sitä tavataan etenkin kaukana merestä sijaitsevilla vuoristoseuduilla. Myös monissa Euroopan maissa on jodin puutetta, samoin Suomessa, varsinkin maan itäosissa. Jodinpuutealueilla tavattiin yleisesti niin sanottua endeemistä struumaa «Struuma (suurentunut kilpirauhanen)»1 eli kilpirauhasen suurenemista, johon voi liittyä myös kilpirauhasen toiminnan häiriöitä. Suomessa todetun jodin puutteen ja struuman yleisyyden takia päätettiin 1940-luvun lopulla ryhtyä lisäämään jodia ruokasuolaan. Tämän jälkeen jodin saanti parani koko väestössä ja struuma alkoi nopeasti vähentyä. Vaikutus näkyi ensiksi nuorilla, mutta vähitellen struuma muuttui harvinaiseksi kaikissa ikäluokissa. Jodia on lisätty vähittäiskaupassa myytävään suolaan. Jodin saantia on myös lisännyt jodin käyttö eläinten rehuissa. Suolan käytön vähentäminen kotitalouksissa on vähentänyt jossakin määrin jodin kokonaissaantia. Niinpä vuonna 2015 suositettiin, että teollisuudessakin siirryttäisiin käyttämään jodioitua suolaa.

1970-luvulla tehdyssä elintarvikkeiden kivennäisainetutkimuksessa todettiin, että suomalaisten elintarvikkeiden seleenipitoisuudet olivat kovin pieniä ja että seleenin saanti ruoasta oli tämän takia niukkaa. Vain Kiinasta ja Uudesta-Seelannista oli raportoitu niukempia seleeninsaantiarvioita. Seleenin tiedettiin olevan elimistössä hapetustapahtumia säätelevän glutationiperoksidaasi-entsyymin rakenneosa. Kiinassa oli osoitettu vaikean seleenin puutteen olevan osallisena lapsilla ja nuorilla naisilla todettuun Keshanin taudiksi kutsuttuun sydänlihassairauteen. Länsimaissa niukka seleenin saanti näytti joissakin väestötutkimuksissa liittyvän suurentuneeseen sydänkuoleman riskiin ja suurentavan eräiden syöpämuotojen, kuten keuhko- ja suolistosyövän, riskiä. Tällaisia havaintoja raportoitiin myös suomalaisilla tehdyistä tutkimuksista. Antioksidantit olivat jo silloin suosittu tutkimusaihe ja niitä sisältäviä valmisteita tuli markkinoille. Myöskin seleeniä sisältävien pillerien nauttiminen yleistyi.

Seleenin niukkuus suomalaisissa elintarvikkeissa johtui siitä, että Suomen happamassa ja rautapitoisessa maaperässä seleeni esiintyy pelkistyneinä ja liukenemattomina yhdisteinä (selenidit ja seleniitit), joista seleeni ei siirry kasveihin. Tanskassa ja Suomessa tehdyissä kokeissa osoitettiin, että seleenin siirtymistä kasveihin voitiin parantaa lisäämällä lannoitteiden mukana maaperään seleeniä liukoisina yhdisteinä, kuten selenaatteina, tai ruiskuttamalla kasveja seleenipitoisilla liuoksilla. Kun 1980-luvun alkupuolella mietittiin, miten väestön seleenin saantia voitaisiin parantaa, valittiin tehtyjen tutkimusten perusteella keinoksi liukoisen seleenin lisääminen maahan lannoituksen yhteydessä. Koska seleeni on hyvin myrkyllistä, sitä ei haluttu lisätä jodin tavoin suoraan elintarvikkeisiin, vaan pidettiin turvallisempana tapaa, jossa seleenin ensin piti siirtyä maaperästä kasveihin ja vasta niiden kautta ihmisten ja eläinten ruokavalioon.