Valitun teoksen tietoja ei löytynyt! Terveyskirjasto - Duodecim
Valitun teoksen tietoja ei löytynyt! Valitun teoksen tietoja ei löytynyt! Etusivu » Sisäiset jännitteemme
Valitun teoksen tietoja ei löytynyt!

Sisäiset jännitteemme

Eustressi
16.1.2006
Ilkka Vartiovaara

Jokainen ihminen tuntee ajoittain syystä tai toisesta olevansa jännittynyt. Paha asia? Ongelma, joka on ratkaistava hinnalla millä hyvänsä? Ehkä ei sittenkään. Ajatellaanpa vaikka muusikkoa joka valmistautuu esitykseensä. Hänen koko elimistönsä valmistautuu varsin korkein kierroksin edessä olevaan vaativaan suoritukseen ja siksi hän tunteekin selvää painetta. Sujuuko suoritus juuri niin kuin pitäisi? Moni esiintyvä taiteilija on kirjaimellisesti kipeä ennen esitystään, mistä onkin peräisin tuttu sana "ramppikuume". Mutta todellisuudessa tämä on täysin normaali ja usein tarpeellinenkin reaktio, joka yleensä lakkaa, kun itse suoritus alkaa ja etenee toivotulla tavalla. Jos esiintymiskuume kuitenkin saavuttaa kohtuuttomat mitat, se voikin johtaa ylilatautumiseen, jolloin elimistön stressireaktiot eivät enää palvele tarkoitustaan, vaan liikajännitys kääntyykin ihmistä itseään vastaan uhaten tukahduttaa hänen oikeanlaisia reaktioitaan.

Taiteilijat eivät tietenkään ole ainoa ihmisryhmä, joka tuntee jännitystä tai pelkoa ennen jotain merkittävää tilannetta tai asiaa. Johonkin tilanteeseen liittyvä negatiivinen olotila kuuluu muodossa tai toisessa useimpien ihmisten arkeen. Ihminen pelkää kuin automaattisesti melkein kaikkia uusia ja vaativilta tuntuvia asioita eikä hän mahda tälle juuri mitään. Jännitystilan tuntemukset ovat hyvin "aitoja" eivätkä siis pelkkiä kuvitelmia, kuten usein väitetään. Nehän perustuvat elimistön lukuisiin psyykkisiin ja fysiologisiin muutoksiin. Joskus voi stressille tunnusomaisten hormonien eritys on todella paljon liian runsasta, jolloin lopputuloksena on elimistön virheellinen toiminta. Silloin kaikki suoritteet yleensä kärsivät ja aiheuttavat liikajännittyneelle ihmiselle runsaasti pahaa oloa. Joskus jännittäminen saattaa jatkua pitkään sen jälkeenkin, kun itse suoritus on jo ohi. Tiedetään, että se voi siirtyä myös uniimme niitä pahastikin haitaten, kuten painajaisina. Joskus emme pysty nukahtamaan, koska elimistö ei yksinkertaisesti kykene rentoutumaan ja pysäyttämään tätä "päälle jäänyttä" biokemiallista mekanismia. Pahimmillaan koko käyttäytymisemme muuttuu hyvinkin poikkeavaksi ja haitalliseksi.

Mitä tehdä silloin? Asetelma on aika vaikea. Syitä stressaantumiseen on lähes loputon joukko, ja niiden selvittely voi olla mahdotonta. Ihmiset ovat niin yksilöllisiä, että oikea tulkinta tietyssä tilanteessa ei olekaan oikea jossain toisessa tapauksessa. Ja koska läheskään kaikkia stressitilaan liittyviä mekanismeja tai kemiallisia aineita ei tunneta, voi nopea ja tehokas hoito osoittautua tavattoman vaikeaksi. Useiden havaintojen mukaan hyvin pahaksi päässyt distressi muistuttaa humalatilaa, jolloin ihmisen kokema todellisuus vääristyy, koska elimistössä vallitsee stressihormonien ja kenties muidenkin aineiden aiheuttama selkeä "myrkytystila". Tällainen kriisiytyminen edellyttää paitsi täydellistä lepoa myös asioiden perusteellista pohtimista toisen ihmisen kanssa ja joskus mielialalääkkeitäkin. Mutta on ehdottoman tärkeää, että kun meille on kerran sattunut tällainen reaktio, tulee meidän jatkossa olla varuillamme, ettei vastaavaa enää pääsisi tapahtumaan. Tätä varuillaan oloa helpottaa, jos olemme tietoisia siitä, mitä kaikkea paha distressi voi meissä aiheuttaa. Mitään patenttiratkaisua, jolla distressiä voitaisiin aina ja jokaisen ihmisen kohdalla eliminoida etukäteen, ei tietenkään ole, vaan jokainen tapaus on oma haasteensa.

Mistähän kaikesta oikeastaan on kyse? Brian Luke Seaward toteaa, että itämaisen ajattelun mukaan stressi on sisäisen rauhan puuttumista. Läntisissä kulttuureissa sitä pidetään oman kontrollin menetyksenä. Richard Lazaruksen mukaan distressin psykologista puolta kuvaa erityisen selvästi ahdistuneisuus, jonka synnyttävät monet tapahtumat ja vastuut, kun ne ylittävät ihmisen selviytymis- eli copingkyvyn. Lazarus pitää stressiä elimistön kulumistapahtumana. Viime aikoina, kun tutkimustyö on nopeasti edennyt ja kun on opittu tuntemaan psykoneuroimmunologiaa (PNI, esitellään tarkemmin jäljempänä), on kuitenkin käynyt selväksi, ettei elimistö suinkaan ole noin suoraviivaisella tavalla "tyhmä". Hyvällä ja huonolla stressillä onkin tietyt eroavuutensa.

"Taistele tai pakene" -mallilla on epäilemättä ollut erittäin merkittävä osuus ihmisen selviytymisessä uhkaavissa tilanteissa. Mutta toisaalta tuon hyvin vanhan toimintamallin kehittymisen jälkeen ovat ihmisten elinolot muuttuneet niin paljon, että monen tutkijan mielestä malli on jo vanhentunut eikä se ole sopusoinnussa nykyajan kanssa. Saattaakin käydä niin, että stressi-käsite saa arkielämän jatkuvan mutkistumisen myötä yhä enemmän ja tarkemmin rajoittuvia osa-alueita. Mitä ne ovat ja olisiko niistä mainittavaa hyötyä, on vielä vastaamaton kysymys.

"Stressi" on jättänyt jalkoihinsa tai oikeammin imenyt itseensä monet aikaisemmat ilmiöt, kuten ahdistuneisuuden, ristiriidat, turhautumisen, emotionaaliset häiriöt, trauman seuraukset ja elämiseen liittyvän vieraantumisen. Tuntuu usein siltä että tutkijat, joiden kohdemaailma jollain tavoin liittyi noihin asioihin, yksinkertaisesti vain muuttivat entisten termien tilalle sanan "stressi" ja jatkoivat tutkimuksiaan suunnilleen entiseen tapaansa.

Fysiikka-painotteisissa tieteissä ajatellaan, että ulkoisten voimien eli stressorien kohteena oleva eloton objekti muuttaa muotoaan tai rakennettaan juuri stressin vuoksi. Se taas johtuu siitä, että objekti on muuttumaton eli inaktiivinen. Ympäristöstä siihen kohdistuvat voimat ovat toisaalta kuitenkin kaiken aikaa muuttuvia. Vastakohtana tälle mallille stressi sen sijaan laukaisee biologisessa järjestelmässä, kuten ihmiselimistössä, stressiä vastustavan ja siltä suojaavan todella aktiivisen tapahtumasarjan. Elävä organismi alkaakin adaptoitua eli sopeutua, ja tällä tavalla se pyrkii jälleen palauttamaan vanhan tasapainotilansa. Tämä on puolustautumistapa, jonka avulla ihminenkin paljolti kamppailee selvitäkseen psyykkisestä stressistä.

"Dynaamisesti muuttuva tila" onkin nyt keskeisen tärkeää. Se pakottaa meidät miettimään, mitkä ovat ne voimavarat, joiden avulla ihminen pyrkii selviytymään häneen kohdistuvasta pahasta stressistä. Mitä etua siitä on? Todella tehokas coping-toiminta johtaa aikaisempaa suurempiin voimavaroihin ja samalla tyytyväisyyden tunteeseen, kun selviytymiskeinot tehoavat. Stressi aiheuttaa siis dynaamisesti muuttuvan tapahtumaketjun, jossa huomio on suunnattava organismin ja sen ympäristön väliseen vuorovaikutukseen, näiden väliseen kaksinkamppailuun sekä viimein sen tavallisesti purkavaan palautemekanismiin eli feed-backiin. Tämän ajatusmallin pohjalta ei stressiä kannatakaan pitää ainoastaan hankalana asiavyyhtenä, joka tapahtuisi vain elävän organismin (kuten ihmisen) elinpiirissä. Myös lukemattomat ulkoiset seikat on otettava huomioon, ja tutkijoiden täytyykin pohtia, mitä tässä mutkikkaassa vuorovaikutuksessa tapahtuu.