Tiede on kuten demokratia Winston Churchillin mukaan: se on surkea tapa hallita, mutta kaikki muut, joita on yritetty, ovat olleet vielä huonompia. Tieteen tulisi silti kunnioittaa muitakin selityksiä maailmasta, koska se ei voi selittää kaikkea. Toisaalta tieteentekijän kannattaa uskoa itseensä ja tieteeseensä, eikä masentua erilaisten skeptikoiden väitteistä, että esim. ilmastonmuutos tai covid-tauti olisivat uskomuksia tai suoranaisesti huijausta.
Peter Bowlerin kirja The Fontana History of the Environmental Sciences (1992, suom. Ympäristötieteiden historia) kuvaa jännitteisiä suhteita tieteen ja uskonnon välillä. Monet varhaisista ympäristön ilmiöiden selityksiltä näyttävät huvittavilta, kun niitä katsotaan jälkiviisauden suurennuslasin läpi. Historioitsijat ovat esimerkiksi irvailleet monia yrityksiä pakottaa tiede hyväksymään vedenpaisumus ja Nooan arkki.
Kannattaisi kuitenkin olla aika vaatimattomia ja nöyriä ennen kuin menneen ajan käsityksiä pilkataan, koska tieteelliset selitykset riippuvat sen hetkisestä tiedosta ja ymmärryksestä. Vaikka Isaac Newtonin, Carl von Linnén, Alexander von Humboldtin ja Charles Darwinin saavutukset olivat merkittäviä, nämä kuuluisat tutkijat eivät olleet aina oikeassa, eivätkä heidän tiukimmat vastustajansa olleet aina väärässä. Lisäksi nämä suuret miehet olivat hyvin inhimillisiä heikkouksineen, joskus lapsellisiakin. Linné esimerkiksi antoi pahanhajuiselle kasville (Bufonia) nimen äänekkäimmän vastustajansa, Georges de Buffonin mukaan.
Tiede rakentuu aikaisemmalle tieteelle
Tieteen perusta on hypoteesin esittäminen. Tätä hypoteesia yritetään sitten osoittaa vääräksi (tieteenfilosofi Carl Popperin mukaan falsifioida, eli osoittaa hypoteesi vääräksi selitykseksi todellisuudesta). Hypoteesi on pätevä vain niin kauan, kuin kukaan ei kykene falsifioimaan sitä. Kun hypoteesista vähitellen tulee hyväksytty teoria, sen vääräksi todistaminen yleensä tulee vaikeammaksi ja vaikeammaksi, koska sitä on muovattu, niin että se selittää todellisuutta hyvin. Siten tiede on kasautuva tietoaineisto, ja jokainen tiedemies on riippuvainen kanssatutkijoistaan tiedon lähteenä ja keskustelukumppaneina, jotka muovaavat kaikkien ajatuksia. Tieteessä uskomus voi olla vain lähtökohta, työhypoteesi. Joskus tutkijatkin unohtavat tämän ja alkavat uskoa, että heidän hypoteesinsa on lopullinen totuus (ks. Miksi tutkijat ovat niin epäuskoisia?).
De Lamarck oli väärässä siinä, että hankitut ominaisuudet periytyisivät jotenkin seuraaville sukupolville, esimerkiksi kirahvin kaula pidentyisi vähitellen sukupolvi sukupolvelta, kun eläimet yrittävät syödä ylhäällä olevaa lehvästöä. Charles Darwin osoitti hyvin tyylikkäästi ja vakuuttavasti, että kaikissa populaatioissa on spontaania vaihtelua, ja luonnon valinta suosii niitä yksilöitä, jotka soveltuvat parhaiten tiettyyn ympäristöön. Siksi ne lisääntyvät todennäköisemmin kuin muut.
Enempää de Lamarck kuin Darwinkaan eivät vielä ymmärtäneet Mendelin keksimää perinnöllisyyden mekanismia, ja geenit löydettiin vasta seuraavalla vuosisadalla. Vaikka de Lamarck oli väärässä tässä nimenomaisessa asiassa, hän oli hyvä ja arvostettu tutkija aikanaan, ja edisti töillään biologian ymmärtämistä. Sitä paitsi uusi tieto epigeneettisistä ilmiöistä, joissa perimä ei muutu, mutta silti ympäristön aiheuttamat muutokset periytyvät seuraaville sukupolville, osoittavat joustavuutta ympäristön ja perimän välillä.
Täten tiede on kasautuvaa. Se perustuu löydöksiin, jotka ovat kertyneet vuosisatojen aikana. Joskus löydöksiä ei ensin ymmärretä, tai ne saatetaan tulkita väärin, mutta kun lisää tietoa kertyy, uudet tulkinnat tulevat mahdollisiksi. Tämä johtuu joskus uusista instrumenteista kuten mikroskoopista, joskus monenlaista tulosta kertyy ympäri maailmaa, kuten fossiililöydöksiä kaikilta mantereilta, ja ne pakottavat muokkaamaan alkuperäisiä hypoteeseja niin, että uudet löydökset sopivat yhteen niiden kanssa. Joskus uusien selitysten hyväksyminen vie aikaa, ja se voi edellyttää jopa uusia sukupolvia, joilla ei ole vanhan tulkinnan rasitetta.
Uskonto voi taistella tiedettä vastaan. Uskonto nähdään usein yhtenä esteenä tieteen tiellä. Yksi esimerkki on maapallon ikä. Niin kauan kuin maapalloa pidettiin alle 10 000 vuotta vanhana, lajien syntyä ei voinut selittää vähittäisellä kehityksellä, koska se tarvitsee paljon pidemmän ajanjakson. Kun geologia kehittyi, ja todettiin, että maapallo on paljon vanhempi kuin muutama tuhat vuotta, aivan uudet ajatukset tulivat mahdollisiksi myös biologiassa.
Kreationistit vastustivat tätä tietenkin kiihkeästi uskonnollisista syistä. On kiinnostavaa, että uskonnolliset perustelut evoluutiota vastaan olivat aivan erilaisia enimmäkseen katolisessa Ranskassa ja Etelä-Euroopassa ja toisaalta protestanttisissa angloamerikkalaisissa maissa.
Kreationistien suurin erehdys ei ole uskoa Raamattuun tarkkana ja kirjaimellisesti otettavana kuvauksena maailmasta. Suurin erehdys on ollut yrittää pakottaa tiede noudattamaan uskonnon periaatteita. Se johtaa vääristyneeseen tieteeseen, jota ei pidä kutsua ollenkaan tieteeksi, ja sen lisäksi epärehelliseen uskontoon.
Tiede voi perustua vain tosiasioihin sellaisina kuin ne näemme ja ymmärrämme. Jos uskonto sanoo, että maailma luotiin vuonna 4004 eKr., kuten arkkipiispa James Ussher on laskenut, tiede ei pysty sitä kumoamaan. Tiede ei voi edes sulkea pois mahdollisuutta, että maailma luotiin eilen kello 12. Jos Jumala on kaikkivaltias, totta kai hänelle oli mahdollista luoda maailma eilen kello 12 sen muotoisena kuin se oli silloin fossiileineen kaikkineen. Tämä näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä, mutta tämän todistamiseksi vääräksi pitäisi päästä systeemin ulkopuolelle tekemään havaintoja siitä, mitä tapahtui.
Tämän havainnollistamiseksi voimme kuvitella huoneen, jossa DVD-soitin esittää filmiä Täältä ikuisuuteen, kun astut huoneeseen. Ilman ulkopuolista tietoa et voi tietää, onko filmi alkanut alusta, vai käänsikö joku soittimen päälle juuri ennen kuin astuit huoneeseen. Koko filmi löytyisi DVD-disketiltä, mutta et voi tietää, esitettiinkö se todella, vai oliko se vain bitteinä levykkeellä.
Johanneksen evankeliumi alkaa: "Alussa oli Sana…. Kaikki syntyi sanan voimalla." DVD-esimerkissämme oli levyke bitteineen, ja sitten biteistä tuli esitys. Esitys voi alkaa mistä kohdasta tahansa.
Tieteen ja uskonnon tulisi kunnioittaa toisiaan erilaisina yrityksinä ymmärtää maailmaa ja oivaltaa, että kumpikaan ei voi todistaa toisen olevan väärässä. Kreationismia ei pidä tuoda tieteen opetukseen. Toisaalta tutkijat ovat joskus tarpeettomasti pilkanneet uskonnollisia vakaumuksia. Richard Dawkins vaikuttaa joskus enemmän lähetyssaarnaajalta kuin tiedemieheltä kirjoissaan.
Järjestöt käyttäytyvät kuin uskonnot
Pelkästään uskontojen edustajat eivät yritä vaikuttaa tieteeseen. Diktaattorit pyrkivät tyypillisesti ohittamaan sellaisen tieteen, joka ei tue heidän omia uskomuksiaan ja tavoitteitaan. Usein he tukevat erikoisia uskomuksia, kuten Hitler tarinaa kadonneen Atlantiksen henkiin jääneistä arjalaisista, joiden natsit uskoivat pelastautuneen Tiibetiin. Stalinilla oli Lysenkonsa, joka uskoi hankittujen ominaisuuksien periytyvän. Ilmastonmuutoksen ja covid-taudin kieltäjät saavat tälläkin hetkellä tukea merkittäviltä poliitikoilta. Mutta myös idealistiset järjestöt ja kansanliikkeet saattavat nähdä hyväksi sivuuttaa ne tieteen piirteet, joista ne eivät pidä. Ympäristöjärjestöt eivät ole tässä suhteessa syyttömiä.
Jotkut ympäristöjärjestöt näyttävät pitävän tiedettä ja teknologiaa pääsyynä ympäristön huononemiseen ja vastustavat periaatteessa kaikkea kehitystä tuntemattomien riskien perusteella. Nämä voivat olla "kemikaaleja" yleisesti, geneettisesti muokattuja kasveja, kännyköitä, ydinvoimaa, jätteenpolttolaitoksia jne. Tämä tieteen vastainen toiminta on merkittävästi pahentanut esimerkiksi nykyistä energiakriisiä ja ilmastonmuutoksen etenemistä ja estänyt kehitysmaiden lasten A-vitamiinin puutoksen korjaamista kultaisella riisillä.
Useimmilla uusilla tekniikoilla on riskinsä hyötyjen ohella. Hyvä esimerkki on auto. Ongelma on, että kaiken edistyksen kieltäminen vasta vaarallista olisikin. Ei ole mitään tietä takaisin (huonosti määriteltyyn) romanttiseen maalaisympäristöön, jossa lampaat syövät pehmeää nurmea ja lapset leikkivät niityillä. Se ei yksinkertaisesti olisi kestävän kehityksen puitteissa mahdollista. Kivikauden väestömäärä oli vähemmän kuin 10 miljoonaa, ei kahdeksaa miljardia. Kulttuurin kehittyminen, ensin maanviljelyksen, sitten teollisuuden kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi ruokkia tuhat kertaa suurempi väestö.
Jotkut ympäristöä suojelevat ääriedustajat sanovat, että ihmissuku juuri onkin koko tämän planeetan syöpä. Mutta, kuten Kipling sanoi, se onkin sitten jo toinen tarina.
