Yleistä

Myelooma on veren ja luuytimen plasmasoluihin liittyvä syöpäsairaus. Siihen sairastuu Suomessa vuosittain noin 7 ihmistä sataa tuhatta henkilöä kohden. Yleisin sairauden ilmaantumisikä on noin 70 vuotta. Tauti on harvinainen alle 40-vuotiailla, ja lapsilla sitä ei esiinny. Sairaus on hieman yleisempi miehillä kuin naisilla. Myelooman aiheuttajaa ei tunneta. Se ei ole periytyvä sairaus.

Myelooman oireet

Myelooma ilmenee eri tavoin. Yleisin oire on luustokipu jossain päin kehoa, koska myelooma voi levitä luustoon ja aiheuttaa murtumia. Luustomuutoksia syntyy tavallisimmin selkänikamiin, kylkiluihin, kalloon, lantioon ja raajojen pitkiin luihin.

Luusta vapautunut kalsium voi johtaa veren suurentuneeseen kalsiumpitoisuuteen (ks. Kalsium - liikaa (hyperkalsemia) tai liian vähän (hypokalsemia) veressä1). Ensioireena saattaa olla voimakas väsymys tai vaikea infektio. Joskus munuaisten vajaatoiminta on sairauden ensimmäinen ilmenemismuoto. Sairauden yhteydessä todetaan usein myös anemiaa. Lasko eli "senkka" on yleensä huomattavasti koholla. Osalla potilaista myelooma todetaan sattumalta, kun selvitetään laboratoriotutkimuksissa todetun kohonneen laskon tai anemian syitä.

Sairastuneen veressä tai virtsassa todetaan usein paraproteiinia ("M-komponentti"), myeloomasolujen tuottamaa erityistä valkuaisainetta, jota veressä tai virtsassa ei tavallisesti esiinny. Paraproteiini on useimmiten immunoglobuliini G (IgG) - tai immunoglobuliini A (IgA) -tyyppiä.

Myelooman tutkimukset ja hoito

Sairauden toteamiseksi ja sen luonteen selvittämiseksi tarvitaan luuydinnäyte, veri- ja virtsakokeita sekä luustosta tietokonekerroskuvaus tai magneettikuvaus.

Oireeton myelooma ei yleensä edellytä hoitoa. Tällöin potilaan tilaa seurataan säännöllisesti poliklinikkakäynneillä. Liian varhaisen hoidon on todettu aiheuttavan turhia haittavaikutuksia ilman, että se pidentäisi elämää.

Hoidon aloittamista suositellaan, mikäli potilaalla todetaan selviä oireita tai löydöksiä, kuten luustomuutoksia tai munuaisten vajaatoimintaa. Nykyään käytetään yleensä eri lääkkeiden yhdistelmiä. Hoito valitaan yksilöllisesti ottaen huomioon esimerkiksi sairauden luonne ja potilaan muut sairaudet. Lääkkeitä ovat proteasomin estäjät, immunomodulatoriset lääkkeet, solunsalpaajat, CD38-vasta-aineet, kaksoisspesifiset vasta-aineet, sekä vasta-aine–lääke -konjugaatit. Usein kortisoni on osana lääkeyhdistelmää. Myös muuntogeeniset soluvalmisteet eli CAR-T-valmisteet ovat osoittautuneet tehokkaiksi myelooman hoidossa.

Alle 70-vuotiaille potilaille suositellaan tavallisesti muun hoidon lisäksi omien kantasolujen (autologista) siirtoa.

Myeloomaan sairastuneet tarvitsevat yleensä varsinaisten myeloomalääkkeiden lisäksi muita lääkkeitä. Suurin osa potilaista saa luustolääkitystä (bisfosfonaatti tai denosumabi) luunmurtumien ja uusien luustomuutosten syntymisen ehkäisemiseksi sekä pienentämään veren suurta kalsiumpitoisuutta. Luustokipujen hoidossa käytetään vahvoja kipulääkkeitä ja tarvittaessa myös sädehoitoa. Anemian lievittämiseksi suositellaan joskus erytropoietiinilääkitystä. Osa myeloomalääkkeistä heikentää elimistön puolustuskykyä, ja potilaalle suositellaan infektioiden estolääkitystä. Eräät lääkkeet suurentavat verisuonitukosten vaaraa, joten niiden rinnalla tarvitaan veren hyytymistä estävää lääkitystä.

Lähes kaikki myelooman lääkehoidot voidaan toteuttaa kotona tai polikliinisilla käynneillä. Hoidot kestävät yleensä useita kuukausia tai vuosia. Niiden aikana potilaan vointia ja hoidon tehoa seurataan tarkasti. Tavallisin seurantamenetelmä on M-komponentin tutkiminen verinäytteestä. Hoidoilla tauti saadaan usein hyvin hallintaan ja jopa kokonaan pois näkyvistä (ns. remissioon). Hoito vaihdetaan tai aloitetaan uudelleen taudin edetessä merkittävästi.

Hoitojen kehittyminen on parantanut myeloomapotilaiden ennustetta merkittävästi. Ennuste vaihtelee paljon ihmisestä toiseen. Osalla potilaista tauti on nopeakulkuinen. Toisaalta kehittyvien hoitojen ansiosta suurin osa elää vuosia taudin toteamisen jälkeen.

Myelooman ehkäisy

Sairauteen ei tunneta ehkäisyä.