Maailmanlaajuisesti merkittävimpiä kudosalkueläinten aiheuttamia yleisinfektioita ovat malaria, leishmaniaasi, trypanosomiaasi ja toksoplasmoosi. Malaria ja toksoplasmoosi on esitetty omissa artikkeleissaan.

Leishmaniaasit

Keskeistä

  • Leishmaniat ovat solunsisäisiä siimaeläimiä.
  • Ihminen saa tartunnan yleensä hietasääsken pureman välityksellä.
  • Leishmaniaasia esiintyy tropiikissa ja subtropiikissa neljällä mantereella, myös Etelä-Euroopassa.
  • Leishmaniaasissa on kolme taudinkuvaa: 1. iholeishmaniaasi, 2. limakalvo- ja iholeishmaniaasi eli mukokutaaninen leishmaniaasi ja 3. viskeraalinen eli sisäelinleishmaniaasi.
  • Kaikki tartunnan saaneet eivät saa oireita.
  • Iholeishmaniaasin itämisaika on viikkoja tai kuukausia. Oireena on hitaasti laajeneva kraatterimainen vallireunainen ihohaavauma, joka paranee itsestään muutamassa vuodessa, mutta jättää arven.
  • Amerikan mantereelta saatu iholeishmaniaasi voi hoitamattomana johtaa myöhemmin mukokutaaniseen leishmaniaasiin, joka voi olla vakava ja vaikeasti hoidettava sairaus.
  • Viskeraalisen leishmaniaasin oireina ovat kuumeilu, laihtuminen, imusolmukesuurentumat sekä maksan ja pernan suureneminen. Viskeraalinen leishmaniaasi voi puhjeta jopa vuosikymmeniä tartunnan jälkeen, jos kehittyy immuunipuutos.

Esiintyvyys ja tartunta

Leishmaniat ovat pieniä siimaeläimiin kuuluvia solunsisäisiä alkueläimiä, jotka ovat yleensä eläinten parasiitteja. Sukuun kuuluu useita lajeja, jotka voivat aiheuttaa sairauden ihmiselle. Tartuntaa levittävät hietasääsket (Phlebotomus- ja Lutzomyia-suvut), jotka elävät ihmisasumusten lähellä ja imevät verta öisin. Tartunnan lähteenä ovat leishmanialajista riippuen koirat, ihmiset, jyrsijät tai muut eläimet. Viskeraalinen leishmaniaasi voi tarttua myös verensiirrossa. Kaikki tartunnan saaneet eivät saa oireita.

Leishmaniaasilla on kolme eri päätaudinkuvaa:

  • kutaaninen eli iholeishmaniaasi,
  • mukokutaani eli iho- ja limakalvoleishmaniaasi ja
  • viskeraalinen eli sisäelinleishmaniaasi (kala-azar).

Iholeishmaniaasi on näistä yleisin.

Leishmaniaasia esiintyy laajalti trooppiikissa ja subtrooppisilla alueilla, myös Välimeren ympäristössä. Suomessa todetaan vuosittain yksittäisiä iholeishmaniaasitapauksia maahanmuuttajilla ja matkailijoilla. Muut leishmaniaasin taudinkuvat ovat Suomessa harvinaisia.

Oireet

Iholeishmaniaasissa infektio on rajoittunut paikallisiin ihon ympäristön makrofagi -valkosoluihin. Hietasääsken puremakohtaan ilmaantuu viikkojen tai kuukausien itämisajan jälkeen kutiava näppy. Se laajenee kraaterimaiseksi vallireunaiseksi haavaumaksi, jonka pohjalla voi olla eritettä. Haavauma paranee muutaman vuoden sisällä, mutta jättää arven.

Kuva

Iholeishmaniaasi.

Kuvalähde: HYKS Auroran infektiopoliklinikan arkisto

Kuva: Heli Siikamäki

Mukokutaania leishmaniaasia esiintyy lähes yksinomaan Etelä- ja Väli-Amerikassa. Tauti alkaa kasvojen alueen ihohaavaumalla, joka paranee. Kuukausien tai vuosien kuluttua ilmaantuu limakalvohaavaumia, jotka voivat tuhota kokonaan nenän väliseinän sekä suun ja nenän pehmeät osat.

Viskeraalisessa leishmaniaasissa parasiitit leviävät makrofagi -valkosoluihin joka puolelle elimistöä, mm. maksaan, pernaan ja luuytimeen. Itämisaika on tavallisesti 3–8 kk, mutta voi vaihdella kolmesta viikosta kahteen vuoteen. Tyypillisiä oireita ovat kuumeilu ja laihtuminen. Muita oireita voivat olla ripuli, ihon tummuminen ja verenvuoto-oireet. Löydöksistä tavallisimpia ovat imusolmukkeiden, maksan ja pernan suureneminen. Laboratoriokokeissa veren puna- ja valkosolujen sekä verihiutaleiden määrä on alentunut. Viskeraalinen leishmaniaasi on hoitamattomana hengenvaarallinen. Tauti voi puhjeta jopa vuosikymmeniä tartunnan jälkeen, jos kehittyy immuunipuutos, esimerkiksi HIV-infektion tai elinsiirron seurauksena. Immuunipuutteisella henkilöllä oireet voivat olla epätyypillisiä.

Toteaminen, hoito ja ehkäisy

Leishmaniaasin diagnoosi perustuu joko alkueläimen nukleiinihapon osoitukseen (PCR) tai alkueläimen toteamiseen kudosnäytteestä mikroskopoimalla tai viljelyllä. PCR on tutkimuksista herkin ja sillä saadaan selville myös leishmanialaji, millä on merkitystä hoidon valinnassa. Iholeishmaniaasissa ja mukokutaanissa leishmaniaasissa koepala tai kudosraaputusnäyte otetaan ihomuutoksen reunasta, viskeraalisessa leishmaniaasissa otetaan tavallisesti luuydinnäyte. Viskeraalisessa leishmaniaasissa voidaan todeta veressä vasta-aineita.

Iholeishmaniaasi hoidetaan poistamalla muutos kirurgisesti, paikallishoidolla tai lääkityksellä. Amerikan mantereelta saatu iholeishmaniaasi on pääsääntöisesti hoidettava lääkityksellä, koska siinä on riski mukokutaanisen leishmaniaasin kehittymisestä. Viskeraalinen ja mukokutaaninen leishmaniaasi hoidetaan lääkityksellä. Vaste lääkehoitoon on yleensä hyvä, mutta mukokutaani leishmaniaasi on vaikeimmin parannettavissa.

Leishmaniaasiin ei ole rokotetta eikä estolääkitystä. Ehkäisynä on suojautuminen hietasääskiltä. Taudin esiintymisalueella tärkeää on välttää oleskelua ulkona pimeällä, käyttää suojaavaa vaatetusta ja paljaalla iholla hyönteiskarkotetta sekä sängyn ympärillä hyönteismyrkyllä käsiteltyä vuodeverkkoa. Pienen kokonsa takia hietasääski pääsee käsittelemättömän verkon läpi.

Trypanosomiaasit

Trypanosoomat ovat veressä ja kudoksissa eläviä siimaeläimiä. Afrikkalaista trypanosomiaasia eli unitautia esiintyy paikoitellen maaseudulla trooppisessa Afrikassa. Amerikkalaista trypanosomiaasia eli Chagasin tautia esiintyy Väli- ja Etelä-Amerikassa maaseudulla ja slummialueilla. Afrikkalainen ja amerikkalainen trypanosomiaasi ovat tauteina erilaisia.

Afrikkalainen trypanosomiaasi eli unitauti

Keskeistä

  • Unitaudin aiheuttaa Trypanosoma brucei, joka on veressä ja kudoksissa elävä siimaeläin.
  • Trypanosooma tarttuu tsetsekärpäsen (Glossina) puremasta.
  • Tautia esiintyy paikoitellen maaseudulla trooppisessa Afrikassa.
  • Unitaudista on kaksi muotoa: hitaasti etenevä länsiafrikkalainen ja nopeasti etenevä itäafrikkalainen muoto.
  • Länsiafrikkalaisessa muodossa kolme vaihetta: 1. kipeä paukama (sankkeri) puremakohdassa, 2. viikkojen tai kuukausien kuluttua kuume ja yleisoireet ja 3. kuukausien tai vuosien kuluttua keskushermosto-oireet (unitauti).
  • Itäafrikkalaisessa muodossa oireet ovat samat, mutta tauti etenee muutamassa viikossa.
  • Varhaisvaiheessa tauti on hoidettavissa lääkkeillä, myöhäisvaiheessa ennuste on huono.

Esiintyvyys ja tartunta

Afrikkalaisesta trypanosomiaasista erotetaan kaksi eri muotoa: krooninen länsiafrikkalainen (aiheuttajaTrypanosoma bruzei gambiense, noin 98 % tapauksista) ja akuutti itäafrikkalainen muoto (aiheuttajaTrypanosoma bruzei rhodesiense, noin 2 % tapauksista). Tauti on saatu viime vuosikymmeninä huomattavasti vähenemään. Eurooppalaisilla matkailijoilla on raportoitu muutamia tartuntoja Itä-Afrikan luonnonpuistoista.

Afrikkalainen trypanosomiaasi tarttuu tsetsekärpäsen puremasta. Tartunnanlähteenä ovat toiset ihmiset,T. b. rhodesiensellamyös karja ja antiloopit. Tarttuminen on mahdollista myös äidistä lapseen raskauden aikana, seksikontaktissa ja laboratoriotartuntana.

Oireet

Länsiafrikkalaisessa muodossa noin viikon kuluttua tarunnasta tsetsekärpäsen puremakohtaan syntyy punoittava kipeä paukama (sankkeri), joka katoaa viikkojen kuluessa.

Viikkojen tai kuukausien kuluttua ilmaantuu kuumeilua, päänsärkyä, lihassärkyä, imusolmukkeiden suurenemista (niskan imusolmukkeiden suureneminen on tyypillistä), ihottumaa, kutinaa ja turvotuksia.

Kuukausien tai vuosien kuluttua ilmaantuu keskushermosto-oireita, kuten ärtyisyyttä, sekavuutta, unihäiriöitä ja apatiaa ("unitauti").

Itäafrikkalaisen muodon taudinkulku on samantyyppinen mutta nopeampi, oireet ilmaantuvat 1–3 viikossa.

Toteaminen, hoito ja ehkäisy

Diagnoosi perustuu taudin alkuvaiheessa trypanosoomien osoittamiseen mikroskopoimalla verestä tai kudosnäytteistä. Myöhäisvaiheessa diagnoosi perustuu positiivisiin seerumin vasta-aineisiin ja trypanosoomien osoittaminen selkäydinnesteestä.

Hoitamattomana tauti johtaa useimmiten kuolemaan. Varhaisvaiheessa se voidaan hoitaa lääkkeillä. Keskushermostovaiheessa tautiin liittyy hoidettunakin korkea kuolleisuus ja siinä vaiheessa käytettäviin lääkkeisiin liittyy vakavia haittavaikutuksia.

Afrikkalaiseen trypanosomiaasiin ei ole rokotetta eikä estolääkitystä. Hyönteiskarkotteet tehoavat tsetsekärpäsiin huonosti. Paras ehkäisykeino on vaalea, pitkähihainen, pitkälahkeinen, tiiviistä kankaasta tehty vaatetus liikuttaessa taudin esiintymisalueella päiväsaikaan.

Amerikkalainen trypanosomiaasi eli Chagasin tauti

Keskeistä

  • Chagasin taudin aiheutta Trypanosoma cruzi, joka on veressä ja kudoksissa elävä siimaeläin.
  • Tartunta saadaan Triatoma-luteen ulosteesta ihorikon tai limakalvon kautta.
  • Tautia esiintyy Keski- ja Etelä-Amerikassa.
  • Krooninen infektio voi aiheuttaa sydämen vajaatoiminnan ja johtumishäiriöitä tai autonomisen hermoston vaurion seurauksena ruokatorven ja paksusuolen laajenemisen.
  • Kroonisessa vaiheessa lääkityksen teho on huono.

Esiintyvyys ja tartunta

Chagasin tautia (aiheuttajaTrypanosoma cruzi) esiintyy Väli- ja Etelä-Amerikassa. Sitä sairastaa noin 6–7 miljoonaa ihmistä, ja sen arvioidaan aiheuttavan yli 10 000 kuolemaa vuosittain, Se on paikoin merkittävä nuorten ja keski-ikäisten kuolinsyy. Euroopassa Chagasin tautia on todettu eteläamerikkalaisilla maahanmuuttajilla, yksittäisiä tapauksia matkailijoilla on kuvattu.

Ihminen saa tartunnan Triatoma-luteen ulosteesta luteen puremareiän, muun ihorikon tai limkalvon kautta. Luteet elävät asuntojen ruoko- ja olkikatoissa ja seinien halkeamissa ja imevät verta öisin. Lude saa tartuntansa yleensä kissasta, koirasta, jyrsijästä tai infektiota kantavasta ihmisestä. Tauti voi tarttua myös äidistä lapseen raskauden aikana, verensiirrosta, elinsiirrosta, laboratoriotartuntana tai luteen ulosteella saastuneesta ravinnosta. Parasiitit hakeutuvat sydämeen ja lihaksistoon ja verenkierron kautta ne voivat levitä uusiin kudoksiin.

Oireet

Tartuntavaihe on yleensä oireeton. Puremakohtaan voi syntyä paukama (sankkeri, chagooma). Jos luteen ulostetta joutuu silmään, ilmaantuu tyypillinen toispuolinen silmäluomiturvotus (Romanan oire). Pienille lapsille voi ilmaantua 1–2 viikon kuluttua kuumetta ja imusolmukesuurentumia ja kehittyä vakava sydänlihastulehdus tai aivotulehdus. Oireet häviävät yleensä itsestään viikkojen tai kuukausien kuluessa ja infektio muuttuu krooniseksi.

Suurin osa kroonisista infektioista pysyy oireettomina, mutta 20–30 %:lla tartunnan saaneista tauti vioittaa sydäntä ja 10 %:lla ruoansulatuskanavaa vuosikymmenien kuluessa. Sydänlihastulehduksen seurauksena kehittyy vähitellen sydämen vajaatoiminta, johtumishäiriöitä ja rytmihäiriöitä, jotka ovat tavallisin kuolinsyy. Trypanosoomat voivat tuhota ruoansulatuskanavan autonomista hermostoa ja aiheuttaa ruokatorven ja paksusuolen laajenemisen (megaesofagus tai megakoolon). Infektio on elinikäinen. Immuunivasteen huonontuminen, esimerkiksi pitkälle edenneessä HIV-infektiossa tai pahanlaatuisissa taudeissa, voi johtaa piilevän infektion uudelleen aktivoitumiseen ja vaikeaoireiseen taudinkuvaan.

Toteaminen, hoito ja ehkäisy

Diagnoosi perustuu akuutissa vaiheessa trypanosoomien osoittamiseen verestä mikroskopoimalla, kroonisessa vaiheessa veren vasta-ainetutkimukseen.

Lääkehoidon teho on akuutissa vaiheessa hyvä, mutta myöhemmässä vaiheessa lääkkeet eivät aina ehkäise taudin kroonisen infektion kehittymistä. Lääkkeisiin liittyy haittavaikutuksia.

Chagasin tautiin ei ole rokotetta eikä estolääkitystä.

Harvinaisia alkueläintauteja

Tässä luvussa on esitetty muutamia alkueläimiä, joita esiintyy luonnossa tai eläinkunnassa kaikkialla maailmassa, mutta joiden aiheuttamat taudit ovat ihmisellä harvinaisia.

Babesiat ovat punasolun sisäisiä alkueläimiä. Babesiaasi on eläinten tauti, ihminen voi saada tartunnan satunnaisesti puutiaisen pureman välityksellä. Euroopassa esiintyy vakavaoireista babesiaasia ihmisillä, joilla ei ole toimivaa pernaa; Pohjois-Amerikan itärannikolla tavataan lieväoireisempaa tautia. Babesiaasin taudinkuva muistuttaa malariaa. Se on kuumeinen yleisinfektio, johon liittyy anemia sekä valkosolujen ja verihiutaleiden kato. Vakavassa eurooppalaisessa tautimuodossa kehittyy maksan ja munuaisten vajaatoiminta. Diagnoosi tehdään veren sivelyvalmisteesta samalla tavalla kuin malariassa.

Luonnonvaraiset amebat ovat luonnossa maailmanlaajuisesti esiintyviä alkueläimiä. Ihmiselle voivat sairauden aiheuttaa satunnaisesti neljän amebasuvun lajit: Naegleria, Acanthamoeba, Balamuthia ja Sappinia. Ne kaikki voivat aiheuttaa vakavan keskushermostoinfektion. Acanthamoeba, joka on yleisin luonnonvaraisista ameboista, voi aiheuttaa lisäksi immuunipuutteiselle iho- ja poskionteloinfektioita tai yleistyneen infektion (ks. Aivotulehdus) ja perusterveelle silmän sarveiskalvon tulehduksen. Silmään se pääsee luonnonvesistä tai uima-allasvesistä.

Sarcocystikset ovat itiöeläimiä. Karjalla ja linnuilla sarkokystisinfektioita esiintyy maailmanlaajuisesti, ihminen saa tartunnan vain satunnaisesti. Ihmiselle Sarcocystis voi aiheuttaa kahdenlaisia infektioita. Jos ihminen saa tartunnan syömällä raa'assa sian- tai naudanlihassa olevia kudoskystia, seurauksena on suoliston infektio, jonka oireina voi olla vatsakipu ja ripuli. Jos parasiittit taas joutuvat ihminen suuhun ulosteesta, esim. kulkeutuvat perheenjäsenestä, jolla on suoliston sarkokystoosi, ne hakeutuvat lihaksiin. Lihasten kudoskystat ovat yleensä oireettomia, mutta voivat aiheuttaa kuumetta, lihaskipuja, lihasturvotusta sekä seerumin lihasentsyymien ja eosinofiilisten valkosolujen nousua. Ihmisellä suolistoinfektioita on raportoitu olevan eniten Euroopassa, lihastulehdusta on raportoitu Aasiasta.

Käytettyjä lähteitä

Siikamäki H, Jokiranta S, Kantele A. Johdanto kudosalkueläintauteihin. Lääkärin käsikirja [online; vaatii käyttäjätunnuksen]. Kustannus Oy Duodecim, 2018 [päivitetty 14.1.2019].

Siikamäki H. Leishmaniaasit. Lääkärin käsikirja [online; vaatii käyttäjätunnuksen]. Kustannus Oy Duodecim, 2018 [päivitetty 6.7.2018].

Siikamäki H. Trypanosomiaasit. Lääkärin käsikirja [online; vaatii käyttäjätunnuksen]. Kustannus Oy Duodecim, 2018 [päivitetty 17.9.2018].

Siikamäki H, Jokiranta S, Meri S. Alkueläimet. Kirjassa: Heikkinen T, Järvinen A, Meri S, Vapalahti O, Vuopio J, toim. Mikrobiologia - Mikrobiologia, immunologia ja infektiosairaudet, kirja 1. 4., uud. painos. Kustannus Oy Duodecim 2020.

Muuta kirjallisuutta

Mattila JS, Holopainen J. Piilolinssien käyttöön liittyvät sarveiskalvotulehdukset. Duodecim 2013;129:1901-7 2

Valve K, Nieminen T. Maahanmuuttajien tärkeimmät trooppiset taudit. Suom Lääkäril 2016;71:893-900